Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Miltä tuntuu elää parisuhteessa, jossa toinen puolisko sairastaa pitkäaikaista masennusta? Se tuntuu yksinäisiltä illoilta, jossa laitat yksin lapset nukkumaan, hoidat yksin kodin siivoukset, ajat yksin nurmikon, laitat yksin ruokaa, kysyt ainoana aikuisena lasten kuulumiset koulun jälkeen, istut yksin viikonloppuiltaisin terassilla viinilasin kanssa, menet yksin nukkumaan, tyydytät yksin valtavaa läheisyydenkaipuutasi hiljaa yössä ja heräät aamuaskareisiin niin yksin.

Joskus yöllä havahdut, kun joku kääntyy ohikiitäväksi hetkeksi suuntaasi. Se tunne, kun lämmin iho koskettaa ihoa, värähdät ja imet läheisyyttä itseesi, kunnes toinen kääntyy takaisin omaan yksinäisyyteensä. Aluksi tilanteen tajuaminen suututtaa ja huudat, karjut, itket ja taot kuvainnollisesti nyrkillä toisen rintaa vaatien edes pientä läheisyyttä tai rakkauden tunnustusta suuntaasi, mutta ajan kanssa raivo hiipuu ja turhautumiseen väsyy.

Joskus ilmaantuu pieniä tähtihetkiä ja ohikiitäviä helmiä arjen keskelle, kun puoliso yllättää ja kysyykin kuulumisia lapsilta, hymyilee heille ja neuvoo kännykän käytössä, hipaisee selkääni viettelevästi keittiössä tai lähtee mukaan iltalenkille. Vain minun takiani ja saatan ottaa häntä kädestäkin kiinni.

Kuva Ben Waardenburg. Ylin kuva David Zawila.

Seksiä meillä on ollut joskus vuonna miekka ja kivi. Ajan kanssa viikko muuttui viikoiksi ja kuukausi vuodeksi. Koko ajan oma raja liikkuu kauemmaksi minimitarpeesta rakastelukertoihin. Sisälläni huutaa tukahdutettu seksuaalinen alteregoni, joka päiväunissa naisi tuntitolkulla tuota miestä, joka katsoisi edes hetken intohimoisesti sinua. Leikin ajatuksella, että joskus lähden tästä kaikesta, kun lapset on isompia ja hankin uuden miehen, joka nai minua jokaikinen päivä ja tuntisin taas miltä tuntuu, että joku haluaa sinua. En minä ennen tätä suhdetta koskaan edes ajatellut varsinaisesti seksiä. Nyt ei mene päivääkään, että en ajattelisi.

Ja tässä edelleen olen. Säälin miestäni ja miten yksin hän tilanteensa kanssa jäisi. Apua on haettu ja sitä on saatukin. Lääkkeitä ja terapiaa. Pahimmat huudot, ahdistukset ja itkut ovat takana mutta uusi normaali on vieläkin pelottavampaa; tasainen harmaa, passiivinen arki, joka vähitellen horjuttaa käsitystä hyvästä ja huonosta elämästä.

Kuinka kauan pitää jaksaa ja mitä tässä oikeastaan valitan? Puolisoni ei ole lopettanut meistä välittämästä mutta hänen päänsä on vain sumentanut niin täysin sairaus nimeltä masennus. Tuo pirullinen tauti. Onkohan minulla kohtalotovereita? Vertaistukea janoan tähän yksinäisyyteen.”

Nimim. Meea

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

7 vastausta artikkeliin “Tältä tuntuu olla masentuneen puoliso”

  • Stidi sanoo:

    On sulla kohtalon tovereita. Mun mies meni ekan kerran psykoosiin,kun tyttö oli vuoden vanha. Teki kaikkea järjetöntä niinku esmes irrotteli pistorasioita ja yritti saada minut pyyhkimään sisuksista pölyt pois kostealla rievulla. Hän katkaisi kahdesti vesihanan poikki ja siinä riitti selittämistä huoltomiehelle miten se tapahtui. Hän kiillotteli vasaran naarmuja hiekkapaperilla ja sanoi minun makaavan pian Ämmässuon kaatopaikalla .Tutkaili auton renkaita ja jouduin joka aamu potkimaan renkaat siltä varalta ,että hän olisi avannut pultit niistä, käveli sukkasillaan kadulla ja raaputti eteisen seinistä maalit pois sillä aikaa,kun olin töissä ja paljon muuta. Myös kaikki mitä kerroit tunnistin. Yksin ilman tukea pienen kehitysvammaisen lapsen kanssa, naapureiden kiusan kohteena, suvun halveksimana ja hylkäämänä. Ystävät katosivat ja apua ei herunut ,vaikka pyysin joka puolelta. Valvottuja öitä,kun ei uskaltanut nukkua pelosta ,että tekee jotain lapselle tai minulle. Kolmen vuoden piina,lopulta saatiin lääkäriin,tuli lääkitys ja kahdeksan vuoden toipuminen, tuli lastensuojelu tukemaan rinnalle. Perheen elättäjä, isä ja äiti 11 vuotta. Sitten masennuin itse. Nyt on miehellä jäljellä masennus,on jotenkin tolkuissaan ja minä toipunut masennuksesta. Luulen ymmärtäväni tunteesi. Niin paljon samaa ja silti eri juttuja. Kaduttaa etten eronnut heti ,kun tyttö oli pieni,mutta jotenkin selvittiin ja nykyisin möllötetään yhdessä . Mies vajoaa välillä omaan maailmaan, on toisinaan etäinen ei päästä lähelle, mutta on niin kamalan kiltti ettei siitä enää eroonkaan pääse. Tsempit sulle. Me asutaan eri osoitteissa ja mies käy säännöllisesti tapaamassa meitä. Toimii hyvin.

  • tuttua sanoo:

    Aivan kaikki oli kuin suoraan minun elämästäni. Erona se, että mies ei suostu ottamaan apua vastaan. Hän suoriutuu työstään hyvin, mutta kotielämä on aivan passiivista. Teen itse kaikki kodin työt ja hoidan lapset. Tavallaan siihen yksinäisyyteen ja itse kaiken tekemiseen tottuu mutta vuosia kestänyt seksittömyys on todella raskasta. Olen kokenut tärkeäksi apukeinoksi omien juttujen kehittelyn ja tietynlaisen henkisen irtipäästämisen.

    • Stidi sanoo:

      Mun mies kieltäytyi myös lääkärin hoidodta,koska koki olevansa normaali ja minun olevan skitso. Vasta,kun tyttö alkoi 3-vuotiaana oireilemaan isän ongelman huomasi ladten psykologi ,joka sai 15 min. Miehen puhuttua lekurille.. Tytön oireilu johti tarkempiin tutkimuksiin ja myöhemmin löytyi kehitysvamma. Kokeile puhua ongelmasta koululääkärille ,joka voisi puhua miehelle es. Lasten takia tärkeää päästä tutkimuksiin. Tsempit sullekkin,tuttu juttu ja läpikäyty sama

  • Siipirikko sanoo:

    Voi miten tutulta tuo kaikki kuulosti! Ainoa vaan, että meidän tapauksessa puolisolla riitti energiaa vain työhön, kaikki kotiasiat olivat liikaa. Jossain vaiheessa vaan kyllästyy sanomaan aikuiselle ihmiselle niistä lattialle päätyneistä kalsareista ja muista pyykeistä, pöydän pyyhkimisestä ja ylipäätään omien jälkien siivoamisesta, kun toinen ei vaan pysty tai jaksa. Huutaminen auttaa vain hetken ja siitä tulee ikävä olo molemmille (saati lapsille) niin kyllä meidän tapauksessa valitettavasti lääkkeet ja terapia tuli 10 vuotta liian myöhään. Omissa kodeissa saadaan olla kumpikin sellaisia kuin ollaan eikä haittaa se epäsiisteys tai saamattomuus. Tottakai pystyn ymmärtämään että masennus siinä on suurimpana tekijänä, mutta sitä en ymmärrä että miksi minä ja lapset emme koskaan olleet prioriteettilistan kärjessä, vaan kaikki uhrattiin työn alttarille. Se, että on masentunut on ok, mutta jos jatkuvasti tärkeintä on työ ja työasioiden hoito, niin onhan se surullista ettei perheelle jää mitään. Kaikki energia on käytetty kun on työpäivästä selvitty. Vuosikausiin omat tarpeet eivät ole tulleet kohdatuiksi tai kuulluiksi vaikka niistä on puhuttu lukuisia kertoja niin ammattilaisten kanssa kuin keskenäänkin. Niiden hautaamiseen alkaa valitettavasti tottua ja välillä jo ajattelee, että vaatiiko itse kuitenkin liikaa toiselta kun haluaisi yhä yrittää pitää perheen kasassa, mutta kun erillään on kaikille parempi, se täytyy vaan hyväksyä, sillä toista ei voi muuttaa. Kenties ero on oikea ratkaisu meille, ainakaan silloin ei joka päivä ärsytä toisen huomioimattomuus ja saan mahdollisuuden ihastua, kenties rakastua ja elää täysillä omia tarpeitani kuunnellen. Toivon sitä samaa sinulle, mitä ikinä päädytkin tekemään!

  • Kynnysmatto sanoo:

    Teksti oli kuin minun elämästä. Voin niin samaistua asioihin joista kirjoitit. Tällä hetkellä ollaan jo nytkähdetty sen verran eteenpäin että miestä kiinnostaa jo omat asiat ja harrasteet. Se tuntuu huojentavalta mutta samalla oma ärsytys lisääntyy. Miksi minä en kelpaa juttuseuraksi tai miksi perheen yhteinen aika ei kiinnosta. Tai kiinnostaa sen pienen hetken kun hän haluaa. Pitkää pinnaa siis vaaditaan edelleen. Mietin miten pitkään jaksan ?

  • Itsekin masennuksen kokenut, toipunut. sanoo:

    Jos lääkitystä ja terapiaa on ollut jo pidemmän aikaa, eli vähintäänkin vuosi, eikä tilanne ole piirunkaan vertaa kääntynyt parempaan päin, niin siinä tapauksessa voi olla paras ratkaisu, että sinä ja lapset muutatte omillenne, ainakin toistaiseksi.

    Miehesi on jo ammattiavun huomassa, eli nyt on hyvä tilaisuus sinun ja lasten päästä toipumaan ja elämään ns. normaalia elämää, kun miehen voinnista on vastuuta myös perheen ulkopuolella. Parisuhdetta ei tarvitse tähän paikkaan lopettaa, mutta pitää varmistaa, että sinä ja lapset voitte hyvin, ja pienen etäisyyden päästä voitte tukea miehen toipumista ilman, että miehen ilmeisen pitkäaikainen masennus vetää koko perheen synkkiin vesiin.

  • Annimanninen sanoo:

    Olen itse masentunut ja puolisoni on pysynyt rinnalla, mitä arvostan suunnattomasti. Hän on osoittanut sanoin ja teoin että rakastaa ja on ylpeä minusta, vaikka olenkin sairastunut. Pitkälti sen johdosta kykenen yrittämään parin viikon päästä työhön paluuta. Sairauslomaa on takana reilut kaksi kuukautta.
    Olemme myös keskustelleet siitä, että haluttomuuteni ja tunteettomuuteni liittyy masennukseeni. Miestäni tuntui helpottavan se tieto ja hän suhtautuu minuun hyvin lempeästi. Suhtautui kyllä jo ennen kuin sain kerrottua hänelle sairaudestani.
    Teillä tilanne ilmeisesti jatkunut jo kauan. Meillä ei vielä.
    Olisiko teille mahdollista saada pariterapiaa miehesi masennuksen vuoksi, ellette kahdenkesken pysty keskustelemaan asiasta? Tärkeintä varmaan olisi, jos pystyt kertomaan hänelle miltä sinusta tuntuu ja että yhä haluat häntä ja olet yksinäinen. Kuulostaa ettei tilanteen voi antaa jatkua sellaisenaan kovin kauan.
    Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle. Toivon että saatte keskustelun alkuun. On aivan mahdollista, että miehesi oivaltaa asian, kun puhut siitä hänelle. Hän kokee varmasti olonsa arvostetuksi, kun kuulee että rakastat ja haluat häntä sairaudesta riippumatta.
    Toivon teille kaikkea hyvää.