Huono Äiti sai avautumisen:

Avaudun aiheesta äitiys ja lapset. Välillä kahvipöytäkeskusteluissa nousee pinnalle aihe äitiys ja lapset. Itselläni kolme jo aikuista lasta 23, 21 ja 19 vuotiaat. Kaksi heistä jo omillaan asuvia. Yleensä ylistetään äitiyttä ja ollaan onnellisia lapsista, juu kyllä minäkin olen.

Kaikki lapset ovat todella toivottuja eikä ” ihan helpolla” ole saaneet alkujaan. Ensimmäisen kohdalla tarvittiin hormonihoitoja jotta raskaus alkoi. Mutta se siitä ja nykyhetkeen.

Olenko ihan hirveä ihminen kun sanon, että jos nyt saisin valita niin lapsia en koskaan hankkisi.

Olen onnellinen lapsistani mutta koen heidän asiansa ja surunsa niin voimakkaasti, että omaan sieluun sattuu. Jos heillä huolia ja murheita se tuntuu pahimmalta. Aina haluaisi auttaa mutta niinhän ei ole että siihen aina pystyisi.

Ymmärrän toki, että jokaisen pärjättävä itsekseen ja elämässä kaikki ei mene niinkuin haluaa. Mutta sehän siinä onkin kun toivoisi että olisi hyvä.

Nimimerkillä: Äitinä  23vuotta

 

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 23 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

23 vastausta artikkeliin “Rakastan lapsiani, mutta en hankkisi lapsia lainkaan tällä kokemuksella”

  • Aba sanoo:

    Kun nykyajan ihmiset valitsee joko ”tehdä tai olla tekemättä” lapsia, niin voi omaa päätöstä myöhemmin katua suuntaan ja toiseen. Ennenaikoihin lapsia saatiin jos saatiin, jolloinka ei ollut myöskään mitään päätöstä tehty itse, mitä voisi katua myöhemmin. Helppoa.

    Me onneksi saatiin lapsi vaikka se vaatikin hoitoja ja pitkää pinnaa ja toivottavasti saadaan myös lisää mutta jos ei, niin ollaan tästä esikoisesta äärimmäisen onnellisia. Toi valtavan määrän rakkautta mukanaan.

  • Isoäiti sanoo:

    Samat ovat tuntemukset!
    Ystäväni, jolla on iso perhe, totesi: kun on lapsi, kärsii kahdella sydämellä, kun on kymmenen kärsii yhdellätoista sydämellä.
    Sitten vielä omien virheiden muisto, ja miten niiden vaikutus tuntuu näyttäytyvän lasten elämässä.
    Kärsimysten laakso tämä on, kuten buddhalaiset ovat asian ilmaisseet. Mutta kuitenkin meissä on se elämänjano, halu elää, ja uskoa ja toivoa, jopa sodan kauhujen keskellä jaksavat ihmiset kantaa toivoa, hatikva.

  • Taikamummi sanoo:

    Lapseni on nyt 45 v. Asuu toisessa maassa enkä ole tavannut häntä 15 vuoteen. Vähitellen alan tottua tilanteeseen mutta se kärsimyksen määrä, mitä oma lapsi voi tuottaa, se on niin valtava etten tietä tekisinkö enää lasta.
    On ollut pakko päästää irti tyttärestä ja samalla niellä se häpeä, minkä lapsensa hylkäämä äiti saa osakseen.
    Oma lapsi ei takaa onnellista vanhuutta vaan asia voi olla täysin päinvastoin.

    • Järki käteen sanoo:

      Hyvänen aika… Lapsi ei voi hylätä vanhempaansa koska hän ei ole vastuussa vanhemmastaan. Lapsi syntyi haluamattaan, sinun päätöksellä. Sinä itse olet vastuussa omasta elämästäsi. Varmasti sinusta tuntuu pahalta, mutta lapsesi vika se ei ole.

  • Tuhkimo sanoo:

    Kukapa meistä äideistä olisi aikanaan tiennyt että maailma muuttuu, yksinhuoltajan köyhyttä lisätty hallituksen taholta. Erityislasten diagnoosit saaneet vasta aikuisiällä jne. On vain pitänyt sekvityä päivästä toiseen. Ei ole ollut hoitoapuja, yksin joutunut selviämään KAIKESTA.

  • T. Aikuinen "lapsi" sanoo:

    Päästä irti. Aikuiset ovat itse vastuussa omasta elämästään. Et voi sille mitään, joten on turha murehtia niin paljon. He eivät enää ole lapsia, joten heidän kuuluu itse ratkaista ongelmansa tai elää niiden kanssa.

  • Äitinä 43 vuotta sanoo:

    Minäkin rakastan kaikkia lapsiani . Yhden olen haudannut. Enkä meinannut siitä selvitä.
    Juuri niin on kuin huono äiti kerroit: Ilo heistä on suuri, mutta surut ja murheet koen myös hyvin raskaasti.

  • Eteenpäin sanoo:

    En ole ressaavaa sorttia. En ole lasteni asioita isosti murehtinut – aina välillä päiväkoti sanoo että pitäisi ostaa isommat saappaat/kurahousut tai täyttää jokin lappu. Kouluikäisen kanssa teen joskus läksyjä mutta muuten hoitaa omat asiansa. Vauvana joskus sairastelivat, mutta aina pysyivät hengissä. Käytösongelmat, päiväkoti sanoi että kasvaessa tasoittuu, ja niin on käynytkin.

    Ehkä se murehtiminen alkaa sitten teini-iässä? Tai mulle osui helpot lapset?

    Joskus murehdin että tulisiko paremmat lapset jos murehtisin enemmän. Mutta ei pysty, työssä on ihan tarpeeksi miettimistä.

  • Nimetön sanoo:

    Joo. Itsellä 4 lasta. Nuorin kohta 17 v. Oli huostaanotossa koska koulu ei maistunut . Myös ryöstelyä ym. Nuori oli lastenkodissa kävi sielä koulua melk. 4 v. Tänä aikana Soitin kuulumisia joka ikinen päivä. Ns. Koti lomia joka vkl. Pääsi vihdoin viimein kotiin. Fi hyvin ole nyt meidän suhde. Juuri ilmoitti että kun saa sossu asiat hoidettu ensi vuoden suussa muuttaa omilleen 17. V. Ei kuulema koskaan halunnut minun luo muuttaa. Koska olen hänen elämänsä pilannut lastenkodilla. Meillä rauhallinen koti ei päihteitä ym. Sa notaanko näin että ymmärrän hänta hänellä myös Add. Mutta kyllä tämä lapsi särki sydämmeni

  • Mamma sanoo:

    Sain kaksoset 35- vuotiaana ja sitä ennen elin täysin oman napani ympärillä. Lasten myötä löysin elämääni merkityksellisyyttä jostain muusta kuin kuluttamisesta ja omien tarpeiden tyydyttämisestä. Heidän elämässään mukana oleminen on itselleni ja miehelleni ollut niin hauska matka iloineen, suruineen ja yllätyksineen. Tykkään tuntea tunteita, hyviä ja ahdistavia. Ajattelen olevani silloin oman elämäni merkityksellisyyden ytimessä. Haikeana katson, kun lapset aikuistuvat, mutta toisaalta on mielenkiintoista katsella sivusta, mitä valintoja, iloja ja haasteita he elämänsä polulla kohtaavat.

  • Nyt tekisin toisin sanoo:

    Voin samaistua kirjoittajan tilanteeseen. Itsellä myös jo aikuiset lapset, 20 ja 21 vuotiaat. Lasten isä kuoli lasten ollessa yläkouluikäisiä ja häneltä jäi ” perinnöksi” vanha, laajaa remonttia vaativa omakotitalo maaseudulla. Nyt minusta tuntuu että olen tuon talon vanki. Vanhan talon myyminen pelottaa ja kukapa sitä edes ostaisi. Lapsille en halua lykätä vastuuta talosta koska ovat vielä niin nuoria ja heillä elämä edessään. Jos en olisi lapsia aikoinani hommannut en nyt olisi tässä pinteessä. Talo on siis lasten omistama, minä joudun siitä ainoastaan huolehtimaan ja yksin se on raskasta.
    Vaikka olenkin välttynyt isommilta ongelmilta lasten kanssa niin tunnen kateutta kun toiset hehkuttaa miten lapset lähtevät opiskelemaan ja löytävät paikkansa elämässä. Meillä vanhempi edelleen kotona, ei opiskelupaikkaa ei työpaikkaa. Ei ikäisiään kavereita. Murehdin että syrjäytyy kokonaan.
    Jotenkin tämä huolehtiminen ja murehtiminen lasten vuoksi on saanut ajattelemaan miten paljon helpommalla pääsisin jo en koskaan olisi lapsia hankkinut.

  • Nistikylä sanoo:

    Aloitus oli kuin omani, tosin lapset 23, 21 ja 19 v asuvat omillaan. Jos olisin saanut pienen hetken ennen lapsia tuntea tämän tuskan, en olisi koskaan tehnyt lapsia.
    On taisteltu kannabiksen kanssa, elämänhallinta hukassa vanhimmalla. Nuorin on kärsinyt mielenterveusongelmista 14 vuotiaasta.
    Takana on lukuisia itsemurhayrityksiä ja osastojaksoja, joista ei mitään hyötyä. Bentsoja lykätään reseptikaupalla ja kotiin kokemaan sivuoireet.
    Heitteillejätöstä olisi voitu tehdä yksi ilmoitus M -talon toiminnasta, mutta kaikilla oli voimat loppu. Koko perhe on ”sairastunut” itsestäni alkaen. Siitä kumpuaa jatkuvat itsesyytökset.
    Nyt nuorin muutti kauemmas ja vasta siellä, psykiatrisen puolen hoito pelaa. Olen tässä kohden lapsestani ylpeä, että muutti täältä nistikylästä pois ja nyt on alkanut kunnon hoito ja huolto.
    Täällä kotipaikkakunnalla olen monet raivarit saanut osastolla, koska kun lapsi täyttää maagiset 18 vuotta, en saanut mitään tietoja. Aamulla tuli puheluota milloin osastolta, milloin teholta. Itsetuhoisuus oli niin voimakasta. Vieläkään en uskalla jättää puhelinta hetkeksikään silmistäni.
    Tässä tibolissa tuntuu, että olen joutunut jättämään kahden vanhemman ongelmat ja tuen vähemmälle.
    Jäin yh:si ennen kuin nuorin lapsi oli edes syntynyt. Joten tiivistetysti: jos olisin tiennyt tulevan, minulla ei olisi lapsia.
    Tämän kaiken jälkeen rakastan kaikkia kolmea ihan jumalattomasti. Mutta olen sanonut tämän ääneen: jos yksi lapsi lähtee oman käden kautta, lähden perässä. Se on päällimmäinen tunne, mutta toivottavasti se on vain tunne.

  • Reetta sanoo:

    Niin tunnistan itseni,minullakin 28,30 ja 19 vuotiaat jo aikuiset lapset.Olen lopen uupunut äitiyteen liittyvistä velvollisuuksista ja ongelmista.

  • Isot huolet, isot surut sanoo:

    Välillä huolet voivat olla musertavan suuria.
    Omakohtaisia kokemuksia on esimerkiksi siitä, kun lapsi on vakavasti sairas ja hän makaa sairaalavuoteella kaikenlaisissa letkuissa kiinni. Ja lääkärin osaanottava kommentti on, että jos ei lähde parempaan, niin aikaa on kaksi viikkoa. Ja samalla, kun yksi on sairas, toinen lapsi (nepsy) joutuu pärjäämään ja selviämään yksin ja itse aivan liian paljon.
    Huoli ja riittämättömyys, musertava yhdistelmä. Kokemusta on myös lapsen vakavasta onnettumuudesta. Silloin pahinta oli alkujärkytys, ennuste oli kuitenkin jo toisesta päivästä lähtien hyvä vaikka hoito ja paraneminen veikin pitkään.
    Olen kolme kertaa valmistautunut pahimpaan, oman lapsen kuolemaan, mutta onneksi elämä on voittanut joka kerta.
    Lapset ovat tuottaneet minulle äärettömän paljon iloa, mutta aina välillä tuntuu siltä, että muserrun huolten alle.
    On sanonta, ettei kenellekään anneta enemmän kuin jaksaa kantaa, mutta minusta tuntuu, että kyllä annetaan.

  • Kristjana sanoo:

    Itsellä 11 ja 13v erityislapset. Pienempinä, ennen kuin nämä erityispiirteet alkoivat tulla ilmi, haastavan arjen keskellä sitä ajatteli, että vielä joitain vuosia tätä soppaa ja sit saan hengittää ja saan vapautta. Toisin kävi. Sairaalareissuja, 24/7 valvontaa, palavereita, verikokeita, ongelmia koulussa, tappelua byrokratiaa vastaan, lääkkeitä, lääkemuutoksia, lisää palavereita… Tää vitun suo on loputon ja olen alkanut ymmärtää, että sitä vapautta en tule enää saamaan. Sisäistettyä tän asian masennuin vakavasti ja olen ollut saikulla kohta vuoden.

  • Onneli sanoo:

    Tätä lukiessa miettii, että ovatko kaikki lapsesi ajautuneet huumeisiin, sairastuneet vakavasti, menneet rikolliselle polulle, kärsivät mielenterveys ongelmista, käytöshäiriöistä tai itsetuhoisuudesta vai mikä saa ihmisen ajattelemaan, että huoli on iloa suurempi?

    Itse sosiaalialalla työskennelleenä olen törmännyt tilanteisiin, jossa huoli lapsesta, nuoresta tai nuoresta aikuisesta on niin raastava esim edellämainituista syistä johtuen, että se meinaa viedä vanhemmat ennenaikaisesti hautaan ja sairastuttaa myös muun perheen.

    Toivotan sinulle ja lapsillesi voimia ja onnellista tulevaisuutta!!

    Ps. Jos lapsesi elävät suht koht normaalia elämää eikä esim edellämainittuja ongelmia ole ja silti ajatusmaailmasi kyntää noin syvissä vesissä, niin kannattaa tosiaan tarkistuttaa rauta ja hormoniarvot ja/tai varmistua siitä, ettei itse ole esim masentunut tai kärsi ahdistuneisuudesta tai pakonomaisesta huolestuneisuudesta!

    • Nimetön sanoo:

      Omieni kohdalla puolet listasi aiheista täyttyy. Onneksi ei kuitenkaan huumeet ja rikollisuus.
      Ja joo, huoli on raastava.

    • isoäiti sanoo:

      Melko raaka viesti tuolle äidille!
      Ehkä työ, jossa näkee niin paljon elämän varjopuolta, saa ihmisen suojaamaan omaa psyykeään kovuudella. Kyllä tunteiden, huolen ja voimattomuuden aiheuttama kärsimys on kärsimystä siinä missä jonkin yksittäisen syyn kuten vaikkapa lapsen sairauden tai rikoksen teon aiheuttama.
      Armeliaisuutta ja ymmärrystä meille itseäsi heikommille, pyydän.

  • Kahden pojan äiti sanoo:

    Onkohan kirjoittaja lähellä 50 ikävuotta ja kärsii vaihdevuosista? Ajattelin ihan samalla tavalla ennen kuin sain hormonikorvaushoidon. Valvoin yökaudet ja murehdin aikuisten lasteni asioita. Alkoi oma elämä olla ihan hirveää. Nyt kun saan taas nukuttua niin kummasti kaikki näyttää valoisammalta.

  • LAR sanoo:

    Valitettavasti huoli kuuluu vanhemmuuteen. Eikä se lopu edes omiin lapsiin, vaan jatkuu lapsenlapsia kohtaan. Kaikki surut, kivut ja epäonnistumiset tuntuvat sielussa asti.
    Sitä sanotaan rakkaudeksi.

  • Äitinä 29 vuotta sanoo:

    Eli sulla surut on suurempia kuin ilot?
    Totta on, että lasten asiat huolettaa ja surettaa. Mutta kyllä hyviä hetkiä ja asioita on ollut paljon enemmän.
    Kumpaan kiinnität enemmän huomiota, hyvään vai pahaan?

    • Nimetön sanoo:

      Kyllä erityisnuoren kanssa miettii, onko omaa elämää enää koskaan.
      Ehkä sitten, kun olen niin vanha ja sairas, ettei minusta ole enää auttajaksi.