”Ehkä saan kaverini takaisin, kun lapset siirtyvät teini-ikään?”

”Somemaailma on ihan hirveä. Se muuttaa tavalliset järjissäänkin olevat äiti-ihmiset kulisseja pyörittäviksi kiiltokuvien tavoittelijoiksi. En voi sanoa muuta, kuin että kaikki somekanavat pitäisi kieltää äiti-ihmisiltä jo neuvolassa.

En kyllä oikeastaan tiedä, syyttääkö sittenkään somea, vai todeta vain, että äitejä on yhtä monta erilaista kuin on ihmistäkin. Valitettavasti jotkut sinulle tärkeät ihmiset muuttuvat ja kasvavat äitiyden myötä eri suuntaan kuin sinä itse. Lapsuudenaikainen ystävä saattaa äitiyden myötä muuttua etäiseksi, sillä äidiksi tuleminen on yksi merkittävin ihmisen kasvun paikka ja tienristeys elämänpolulla. Äitiys voi helposti myös rikkoa vuosikymmeniä kestäneitä ihmissuhteita.

Onneksi äitiys ja lapset myös voivat tuoda ympärillesi uusia samanhenkisiä ystäviä. Ennen omia lapsia me esimerkiksi ihmettelimme lapsuudenaikaisten kavereideni kanssa, että miksi jotkut äidit jakavat kokoajan someen täykkyaseteltuja ja lavastettuja kuvia pikku kullannupuistaan. Kamalaa huomionhakuisuutta! Ikinä ei someen jaeta edes hassuja hetkiä – ruokasotkuja, päiväunia hassuissa paikoissa, uhmakiukkuja, kepposia, sisarusten välisiä kahinoita, päiväkodissa lapsensuusta päästettyjä sammakoita jne. Ei. Kun aina someen jaetaan vain täydellistä perheidylliä kuvaavia täydellisen onnellisia otoksia. Nyt osa niistä samoista ihmettelijöistä ovat itse pahimpia. Jokainen some-tuutti on täynnä toitotusta ja kuvia kuvien perään heidän hieman-paremmasta ja varakkaasta arjestaan ja heidän erikoisen älykkäistä ja taitavista lapsistaan, sekä uskomattomasta perheonnestaan. Heidän työpaikkansa ovat kuitenkin ihan tavalliset eivätkä he mitään siniverisiä ole, joten en voi kuin ihmetellä kalsareissa sohvalla, että mistä tämä tämänkertainen ylenpalttinen kuva oikein tulla tupsahti jälleen kerran.

Ja miksi. Onnea saa ja pitääkin toki hehkuttaa, mutta rajansa kaikella. Sitten kun tällaisen kiiltokuvasomeäitiystävän tapaa kasvokkain, sitä ihan hämmästyy millainen ihminen on kuvien takana. Toiset kertovat väsymyksestään, kodin sotkusta, päivällisen wolttaamisesta, lapsen haasteista, parisuhteen ongelmista tai muusta tavallisesta arjesta. Toiset taas pitävät kiiltokuvaa yllä kasvokkainkin. ”Kyllä me ollaan niin onnellisia”. Sitten silmäpussit, itkuisuus ja ahdistuneisuus ja lasten jutut kertovat, ettei asia taida ihan niin olla.

Jokainen tietysti jakaa somessa ja kasvokkain omasta elämästään mitä haluaa. Ei someen tarvitse laittaa kuvia sotkusta ja väsymyksestä. Joidenkin kavereiden kohdalla kontrasti on vain hurjan suuri arjen ja kulissin välillä. Ihmiset tuntuvat unohtavat, että tärkeintä on itse olla onnellinen, ihan sama, miltä se onni ulospäin näyttää.

Toiset äidiksi kasvaneet ystävät muuttuvat myös vain ja pelkästään äideiksi. Niin somessa kuin kasvokkain. Heidän somensa ovat ensinnäkin täynnä pelkästään lapsia ja äitiyttä, mutta niin ovat kasvokkain heidän puheensakin. He eivät osaa puhua ja somettaa enää mistään muusta kuin lapsista. Ymmärrän, että lapset ovat iso osa elämää. Mutta elämä on paljon muutakin! Kun katsoo 26 Snapchattivideota kaverin vauvasta ja isosisaresta mätsäävissä Mini Rodinin haalareissaan, sitä alkaa karjua hiljaa mielessään, että miten voi estää ystävän somessa, tai lakata seuraamasta tätä tämän huomaamatta. Kontrasti aikaan ennen lapsia on kuin yö ja päivä. Mihin katosi ystäväni ja kuka on tämä äitiyttä suorittava supermamma, joka kantaa samaa nimeä ja nimimerkkiä kuin entinen kaverini? Mihin katosi totaalisesti meidän puheemme politiikasta, kaupungin asioista, vaatteista, ruoasta ja viinistä, juoruista, sisustuksesta, sukulaisista, urheilusta, opinnoista ja töistä. Lapsistakin kiva puhua. Mutta rajansa kaikella.

Ennen lapsia nauroimme somemammoille ja mammajulkkiksille, jotka pukivat lapsiaan vain tuliteriin Mini Rodinin ja Gugguun ja minkä lie Burberryn vaatteisiin. Niin klisee ja valtavirtainen valinta kaiken lisäksi! Korostimme itse ekologisuutta ja vannoimme käytettyjen lastenvaatteiden nimeen. Nyt nämä samat kaverit ovat ihan yhtä lailla gugguu. He saattavat keskustella kanssasi 25 minuuttia, kuinka ovat etsineet juuri sitä täydellistä lasten toppahaalaria, mikä oli merkkikaupoista päässyt loppumaan. Itse puret hammasta. Jos naperosi jäätyy, niin ihan Prismasta tai mistä tahansa saa lämpimän toppapuvun, loppuisi tuo valitus. Voitaisiinko puhua jostain muusta? Vaikka säästä? Onko ollut kylmää kun sitä tietyn sävyistä toppahaalaria olet etsinyt? (Ihan kuin se olisi elämän tärkein asia, että väri on juuri mauve?)

Kun näen vanhoja kavereitani, toivon saavani luksushetken irti lapsistani ja arjestani, vaikka lapset leikkivät vieressä. Meillä voisi olla aikuisseuraa jutella mistä vain. Mutta kaverit tahtovat vain puhua miten kasvatamme lapsiamme ja miten HEIDÄN lapsensa kävivät itse potalla jo 6kk iässä, puhuivat 7kk iässä ja ovat olleet aina terveitä kuin pukki. Epäilevät, että syy on heidän uskomattoman kasvatuksen ja panostuksen lapseensa ja tietysti maagisen rintamaitonsa, sillä kaverit imettävätkin lapsiaan kotona esikouluikäiseksi asti. Ja jakavat kaiken tuon kasvatuksen ihmeen someen. Minua on sitten hyvä samalla katsoa nenänvartta pitkin, kun menin töihin ja en osallistu ”kehu omaa lastasi” -kerhoon. Se on hieman samantyylinen kuin AA-kerho. Siinäkin istutaan ringissä ja puhutaan vuorotellen vain äitiyteen liittyvistä onnistumisista, kehuskellaan oman naperon koulumenestyksellä tai uudella pipolla ja toiset nyökyttelevät piirissä ymmärtäväisesti. Sitten on se yksi, joka tajuaakin tulleensa vahingossa väärään piiriin.

Siinä kun ajattelevat minun kasvatukseni ja lapseni olevan huonompia kuin heidän, en minäkään hyvää aina ajattele heidän kulisseistaan. Eläisivät vähän. Ottaisivat omaa aikaa ja olisivat naisia eivätkä aina vain äitejä. Minusta kuitenkin tuntuu, että stressitasoni ovat alhaisimmat ja olen onnellisin – vaikka olen mennyt töihin ja viettänyt PALJON omaa aikaa erossa lapsista, ainakin suhteessa kavereihini. Kaiken lisäksi, melko samanlaisilta lapsemme vaikuttavat, vaikka heidän kasvuympäristöissään saattaa olla pieniä tai merkittäviäkin eroja, mistä sen tietää. Ja mihin unohtui, että jokainen lapsi on yksilö ja valitettavasti täydellisinkin äiti pystyy vaikuttamaan lapsensa kasvuun vain osittain. Se, että lapsi lähtee kävelemään 9kk iässä tuskin on äidin ansiota (ja onko se edes toivottavaa niin varhain..).

Merkkivaate taas tuskin tekee kenestäkään lapsesta sen onnellisempaa, ainakaan pienenä. Oi luoja, säästä nekin pennoset siihen, kunnes lapsesi on teini. Silloin ne tekevät heistä onnellisia – hyvin lyhyeksi hetkeksi. Arvokasvatukseni lapselle on minimalismi ja ekologisuus, joten en oikein voi osallistua tähän kilpavarusteluun ystävieni kanssa. Tai voin, mutta ”häviän” joka kerta, enkä pysy kauaa jutuissa mukana kun nukahdan tai siirryn mieluummin lasten kanssa leikkimään barbeilla.

Äidit ovat hyvin erilaisia, mutta hämmentävää on, että ennen olimme näiden ystävien kanssa niin toimiva jengi. Kun kuulin, että ystäväni saavat lapsia, ajattelin että ihanaa! Yökyläilyjä ja reissuja ja rentoja kahvittelua ja lenkkeilyä lasten kanssa yhdessä, käydään hoplopissa ja mökillä. Joidenkin lapsiperhekavereiden kanssa elämä onkin tällaista, rentoa, mukavaa, lapsista on seuraa toisilleen ja aikuisista toisilleen. Toisten kanssa ei. Syitä on monia:

• ”Meidän piltti osaa nukkua vain omassa sängyssään, ei voida lähteä mökille.” tai ”Me emme voi viettää teidän lasten kanssa aikaa, kun olen nähnyt, että teidän lapset syö sokeria ja meidän lapset vain luomubataattipullia.”
• ”Meidän lasten kaverihetket pidetään maksimissaan kahdessa tunnissa per päivä, sillä loppuaika pitää viettää perheaikaa ja sylitellä äidin kanssa. Yhteytemme on maaginen lapsemme kanssa.”
• ”Jos meidän lasten päivärytmit eroaa yli 20 minuuttia, niin emme voi kuin nähdä lyhyinä ennalta sovittuna aikana. Olisi se kamalaa jos pitäisi lapset nukuttaa tai syöttää eri aikaan, meidän arkirutiinit menisi sekaisin.”
• ”Olen ollut 5 vuotta kotona, miten luulet että minulla on varaa lähteä mökille?” (NO ihan vain päättelin, kun teillä on nuo 1500 euron uudenkarheat lastenrattaat ja päälläolevat lastenvaatteet maksavat enemmän kuin minun viikon ruokabudjettini koko perheelle.. Että ihan sieltä somesta päättelin että mökkiviikonloppuun olisi varaa…)

Toisaalta, ehkä nämä ovat vain tekosyitä, ja aistimme puolin ja toisin, ettei meidän kasvatuksiamme ja äitiyttämme ehkä kannatakaan tuoda samojen seinien sisään liian pitkäksi aikaa, tai eri ajatukset joutuisivat pahalle törmäyskurssille.

Ikävöin vanhoja kavereitani ja meidän yhteisiä hyviä aikoja ennen lapsia ja reissuja ja yhteistä oleilua ja tekemistä porukalla. Ehkä saan kaverini takaisin, kun lapset siirtyvät teini-ikään? Toisaalta, olen todella onnellinen, että olen saanut ympärilleni muita huonoja äitejä, jotka ottavat omaa aikaa lapsistaan, jotka pukevat lapselle päälle nekin housut, missä on se pieni reikä polven alapuolella. Me äidit syötämme lapsellemme välillä ihan hassua päivällistä, koska elämä. Me rakastamme lapsiamme, vaikka someseinämme ei ole täydellinen. Me emme käy joka päivä pihalla, jos on liian kylmä tai jos ei vain huvita. Meidän lapsemme ovat oppineet pelaamaan tabletilla vuoden ikäisinä, mutta tekevät he sen lisäksi muutakin. He osaavat syödä sokeria, mutta syövät he muutakin. He kehittyvät siinä missä muutkin, mutta emme koe paineita, vaikka joku asia hieman kestäisikin. Kannustetaan lempeästi, ilman stressiä lasta eteenpäin. En ole täydellinen äiti, mutta ei minulla ole mitään tarvetta ollakaan. Riittävän hyvä on aivan hyvä.”

Nimim. Äitiys sekoittaa mun pään

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 31 kommenttia, jätä oma kommenttisi.