”’Äiti kerro taas siitä kun me oltiin pieniä!’

Huuuh…muistan suunnilleen kaksi tarinaa, joita kerron koko ajan kun lapset pyytävät minua muistelemaan. Se onneksi riittää heille, mutta mikä juttu tämä on, että en muista mitään?!?

Valokuvia katselemalla muistuu mieleen jotain juttuja. Ainakin kuvista saa jutun juurta, tässä kuvassa me oltiin siellä ja tuon mekon sait lahjaksi silloin.

Vauvakirjoista voi tarkistaa joitain faktoja ja pikku tarinoita. Ainakin esikoisen kohdalla. Kuopuksen kirjassa onkin sitten jo aika paljon tyhjää… Kyllä minä yritin laittaa sinne asioita muistiin, mutta monta kertaa se jäi aikomukseksi. Jäi jonnekin arjen jalkoihin.

Sama koskee niitä valokuviakin. Niitä on teetetty jonnekin esikoisen viisivuotispäivän nurkille, loput ovat ties missä muistikorteilla tai pilvipalveluissa. Toivottavasti eivät pyyhkiydy sieltä pois.

Äidin muistista nimittäin on pyyhkiytynyt vaikka mitä..!

Tiedän, että harva muistaa vauvavuotta kovinkaan hyvin. Minusta tuntuu että en muista paljon muutakaan. En muista mistä lapseni pitivät tai mitä tekivät. En muista hauskoja sattumuksia, muuta kuin ne pari tarinaa joita kerron sitten kyllästymiseen asti.

Ymmärrän että on joku evoluutiosyy sille, että vauvavuotta ei muista… Jos se on ollut koliikkia ja valvomista täynnä, niin harva uskaltaisi tehdä lisää lapsia jos sen kaiken muistaisi. Mutta minulla oli helpot vauvat ja lapset…eli ei tätä voi millään univajeellakaan selittää!

Onko syynä joku ihan yleinen vanhemmuuskuormitus? Vai eivätkö ihmiset yleensäkään muista lastensa lapsuutta juurikaan? En tiedä. Syyllisyyden aiheen tästä totta kai saa itselleen kehitettyä! (Jos ei muussa ole hyvä äiti niin syyllistymisessä voi olla MM-tasoa!)

Ehkä en ole ollut läsnä lapsilleni enkä siksi muista? Eikös se ole meidän nykyäitien kuulemma pahin synti että ollaan paikalla mutta ei läsnä!! Mutta silloin ei ollut älylaitteita nykyiseen malliin. Ehkä ajattelin omiani, kehtasinkin!

Jotenkin on ihan alkanut pelottaa se muistelu nykyisin. Se humiseva tyhjyys mikä pääkopassa vallitsee kun yrittää saada jostain muistonhivenestä kiinni on aika ahdistavaa.

Esikoisen syntymä oli aikoinaan muistissa niin, että pystyin varmaan vartin välein kertomaan mitä milloinkin kävi (siis olisin pystynyt jos joku olisi sitä tarinaa halunnut kuunnella!), mutta nyt kun mietin sitä, en muista kuin pari kohtausta sieltä täältä.

Suuria hetkiä vielä heikommin on mielessä se arki. Sen kerran muistan, kun vein lapsia pulkalla päiväkotiin ja kuopus tippui hankeen. Enkä edes heti huomannut! Muistan myös sen, miten nuokuin rättiväsyneenä sohvalla aina lastenohjelmien aikaan.

Mutta mitä me oikeastaan teimme? Mistä me juttelimme? Millaista elämämme oli? En muista. Mitä me söimme koko perhe? Millainen elämänrytmi meillä oli? En tiedä.

Muistavatko muut, vai onko tämä joku pahimman sortin vanhemmuusdementia? Apua?!”

Nimim. Kuka mitä häh

Muistatko sinä lastesi lapsuuden hyvin? Vai onko se ammottava muistiaukko? Kerro kommenteissa!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “Apua, miksi en muista lasteni lapsuutta?!”

  • Tiina sanoo:

    Muistan hyvin vaikka mitä esikoisen vauvavuodesta 15v takaa. Samoin vähän nuoremman kuopuksen vuodesta. Muistan myös paljon hassuja juttuja, paljon ei hassuja, lempilelut, parhaat tarhakaverit yms. En ole ikinä ajatellut, että joku ei muistaisi.

  • Ansku sanoo:

    Voin niin samaistua tähän. Toivoin kuopuksen kohdalla, kun ikäeroa edelliseen oli kuitenkin se 9v, että nyt muistan varmasti kaiken jne, mutta mitä sitä. Nyt kun koittaa muistella vauva-aikoja, muistuu mieleen joitain hetkiä sieltä täältä mutta suurin osa on vaan pyyhkiytynyt jonnekin mielen syövereihin.. Onneksi on valokuvat.

  • Nimetön sanoo:

    Ihan sama homma. Muutamia muistikuvia on ja valokuvat kyllä auttavat mutta ei herranen aika…. miten voi niin upea ja ihana aika pyyhkiytyä pois lähes tyystin. Häpeällistä myöntää omille lapsille etten muista, kertakaikkiaan….