”Mä oon miettinyt tässä turvakodissa ollessani (viimeisen viikon) että miten mä olen oikeasti jaksanut kaikkea.

Taaperolla ensimmäinen uhma ja nyt kun perheemme tilanne on tämä, että mä jouduin tytön kanssa tulemaan tänne turvakotiin ja kohta muutamme sitten perhekotiin, hermoni huutaa siihen malliin että mä alan jo huolestuu. Onko mulla kenties jo henkinen loppuunpalaminen käynyt?! Tuntuu ihan siltä.

Ja tämä kaikki siis vaan siksi että pyysin meidän perheelle apua ettei tapahdu mitään pahempaa… Näköjään oli ihan tarpeeksi paha että avasin suuni meidän ongelmista. Tunnen valtavaa syyllisyyttä, mutta tiedän myös sen ettei meidän asiat olisi menneet yhtään parempaan päin jos olisin pysynyt vain hiljaa.

Kaikki siis alkoi siitä että aviomiehelleni alkoi tulla uniongelmia. Ja erinäiset säryt siihen päälle. Uniongelmat olivat lopulta niin pahoja, että yöllä hän ei saanut nukuttua juuri ollenkaan. Pitkiin aikoihin. Sitten se alkoi kostautumaan päivällä.

Pahimpia olivat ne päivät kun mulla oli joku pakollinen meno (terapia tms.) ja jätin tytön isin kanssa kotiin. En edes osannut kuvitella että sitä univelkaa oli niin paljon. Mieheni kun ei koskaan rehellisesti kertonut mitä kuuluu tai miten menee. Aina vaan vähätteli kaikkea ja totesi ettei ole mitään huolen aihetta.

1,5-vuotias tyttäremme siis jäi isän kanssa kotiin. Silloin kaikki oli ihan hyvin. Enkä ollut poissa kotoa kuin kaksi tuntia. Siinä parissa tunnissa mieheni oli nukahtanut niin syvästi sohvalle että taisi olla tajukin pois. Oli kauhistuttavaa nähdä kuinka tyttö oli yksin hereillä, leikkimässä! Ja keittiössä oli liesi käännetty päälle. Meinasin saada sydänkohtauksen sen nähdessäni.

Yritin herätellä miestäni mutta hän vain jatkoi nukkumista. Ei paljon välittänyt kuunnella kun minä paasasin lapsen turvallisuudesta ym. Näitä tapahtui usein sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja nyt kun vihdoin sain suuni auki, niin tottakai sossut puuttuivat siihen.


Kuva Molly Belle, ylin kuva Nick van den Berg. Kuvituskuvia.

Pidimme palaverin viikko sitten tiistaina jossa sovittiin että lähdemme yhdessä perhekotiin. Ja kummasti siellä palaverissa oli todella ymmärtäväinen ja rauhallinen mies. Kotiin tultuamme palaverista emme puhuneet sanaakaan ainakaan pariin tuntiin. Jotenkin siinä vaiheessa vaistosin, että kohta räjähtää.

Ilta meni rauhallisesti. Mutta kun tuli yö… voi luoja sitä mesoamisen määrää. Tyttö heräsi siihen möykkään. Olen nähnyt sen ihmisen impulsiivisuuden, ja olen joskus saanut häneltä turpaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sain ihan jumalattoman paniikkikohtauksen, ja aamulla vatsa oli jopa sekaisin kaikesta pelosta, jännityksestä sekä ahdistuksesta.

Aamulla pakkasin pari vaatetta itselleni sekä tyttärelle mukaan. En todellakaan kyllä tiennyt että meidät ohjattaisiin turvakotiin siksi aikaa että siirrymme perhekotiin.

Viikko sitten keskiviikkona tänne turvakotiin tultiin, ja kun sain asiasta sanottua miehelleni, tuntui että asiat lähtivät kulkemaan parempaan suuntaan. Tällainen viikon ero on ollut varmasti kummallekin hyväksi, mutta mikä siinä on että kun tiedän että lähdemme koko perhe sinne perhekotiin, hermoni kiristyvät ihan tyhjästä?!

On ollut mukavaa nähdä mieheni kanssa videopuhelujen kautta ja pari kertaa kaupungilla, mutta nyt tämä tuleva alkoi jotenkin ahdistaa.

Varmaan jonkin asteinen pelko ja epävarmuus varjostaa nyt tätä liittoa mun puolelta. Välillä tuntuu että haluisin vaan luovuttaa mutta kun katson mun tytärtä niin pääkoppa huutaa ”EI!”.

Tuntuu että oon pettänyt mun tyttärenikin tämän tilanteen myötä. Oonko mä ihan surkea ihminen???”

Nimim. Huono äiti(kö)?!

SINULLE, KIRJOITTAJA TAI SINULLE, JOKA OLET VASTAAVANLAISESSA TILANTEESSA:

Et ole huono ihminen. Hyvä ihminen hakee apua itselleen ja lapsilleen jos joutuu pelkäämään.

Kukaan ei kyseenalaista sinun rakkauttasi. Joskus suurinta rakkautta on ero tai muu vaikealta tuntuva ratkaisu.

Kenenkään ei tarvitse elää suhteessa jossa joutuu pelkäämään. Ei yhtään kenenkään. Tämä koskee myös sinua. Sinun ei tarvitse elää pelossa. Sinä saat hakea apua ja olla turvassa. Sinulla ei ole ainoastaan oikeus vaan myös velvollisuus suojella lapsiasi.

Jos elät väkivaltaisessa tai muuten sinulle haitallisessa suhteessa, hae apua.

Se, että tunnet häpeää ja syyllisyyttä on normaalia ja tavallista. Uhrit syyttävät itseään ja häpeävät tilannettaan. Sinä et ole syyllinen eikä häpeä ole sinun.

Suomen turvakotien yhteystiedot löytyvät täältä.

Nollalinja auttaa väkivaltaa ja väkivallan uhkaa kokeneita ja kokevia.

Kriisipuhelimen yhteystiedot löytyvät täältä.

Raskaassa elämäntilanteessa voit pyytää apua neuvolasta tai sosiaalipalveluista.

HÄTÄTILANTEESSA SOITA 112!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “Pakenin tilannettamme turvakotiin, olenko huono ihminen?”

  • Senna sanoo:

    Haluan tuoda esiin myös sen näkökulman, että teet arvokasta työtä tyttäresi kasvattajana ja haluan että muistat, että tyttäresi ottaa esimerkkiä oman kotinsa olosuhteista, kuten siitä kuinka naisia kotona tulee kohdella! Siksi lähde miehesi luota ja rakenna itsellesi ja tyttärellesi arvostava, arvokas elämä. Olet tehnyt oikean ratkaisun.

  • Pelossa ei tarvitse elää sanoo:

    Teit oikein, kun lähdit ja suojelit itseäsi ja lastasi. Lähde pysyvästi. Lapsi ei menetä isäänsä, vaan voi tavata häntä eron jälkeenkin. Voimia ja rohkeutta!

  • Suski sanoo:

    Hei kirjoittaja!!
    Et ole huono ihminen!! Olet hyvä äiti, kun lähdit lapsen kanssa tilanteesta pois. On monia, jotka eivät niin tee, ja lapset saavat loppuelämän kestävät arvet ja traumat.
    Ota apu vastaan, ole avoin. Lastensuojelu ei ole kirosana, vaan ovat oikeasti siellä turvaamassa lapsen kasvua ja kehitystä.
    Häpeä ja syyllisyys ovat täysin normaaleja tunteita tuossa tilanteessa, mutta muista, ettei mikään ole sinun syysi!!
    Lapsen isä sen sijaan tarvitsee apua toipuakseen. Voi mennä kauankin, mutta toivottavasti hänkin saa elämänsä järjestykseen.
    Kovasti tsemppiä kirjoittajalle ja lapselleen, teit aivan oikein!