Mihin tämä aika oikein menee? Mihin elämä kuluu? Huomaammeko sitä ollenkaan?

Jos emme, ehkä se johtuu siitä, että emme ole läsnä:

”Radiossa puhuivat, että aikuiset elävät vain 50% tässä hetkessä. Toisin sanoen, läsnäoloa on tasan puolella kapasiteetilla. Loput murehditaan menneitä, tai pähkitään tulevia kiemuroita. Lapset sen sijaan elävät useimmiten tätä hetkeä, joka on juuri nyt. Aika puhuttelevaa, eikö?

Mutta näinhän se taitaa kyllä mennä, valitettavasti. Jäin kelaamaan omaa elämää, ja huomasin, että todella monet ajatukset olivat jumituksia jo tapahtuneesta. Miksi en edellisellä viikolla puuttunut kollegan kommentointiin napakammin, miksi en taaskaan selvinnyt kuntosalille, miksi en osannut puhua kauniimmin puolisolle ja miksi tein aikoinaan niin tyhmiä valintoja. Vastaavasti mieli laukkasi tulevassa: onkohan taas tulossa jotain naamiaisia, joihin ei löydy sopivia asuja, milloin pitää taas renkaat vaihtaa, entä jos lapseni ei löydäkään uudelta luokalta kavereita ja mitä kaikkea ehdinkään tehdä ensi kesälomalla.

Tunnustan, että kun lapsi tulee esittelemään askarteluväkerrystä tai taskusta löytyviä tammenterhoja, niin mieleni viilettää jossain aivan muualla kuin siinä hetkessä. Hetkessä, joka on vain sen hetken, eikä sitten enää palaa. Ei ihme, että vanhemmiten aika tuntuu kuluvan niin sairaan nopeaa tahtia. Päässä pyörii, kun koittaa elää yhtä aikaa mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa. Mistään ei saa kiinni, ja jatkuvasti tuntee olevansa kolme askelta jäljessä omasta elämästään. Pinna kiristyy, ja lapsen vetkuttelut sekä sienen ihastelut tuntuvat vain jätättävän aikataulusta enemmän.

Kyllä minäkin olen laukannut mindfullnessin alkeis- ja kertauskurssit, istunut meditaatiopiirissä ja tuijottanut kukan terälehtiä vartin verran horroksessa. Teoriassa tiedän vallan hyvin, että tulisi keskittyä vain nykyhetkeen ja ihastella sen ainutkertaisuutta. Päivät, vuodet ja vuosikymmenet vierivät julmettua kyytiä joka tapauksessa, eli miksi ei ottaisi leppoisammin ja pysähtyisi olennaisen äärelle. Ainakin omat aivot tuntuvat vain olevan ylivirittyneessä tilassa, ja yhteiskunta repii tiukemmin 24/7-otteellaan. Vaikka tiedän, että bussia odotellessa voisi keskittyä hengitykseensä tai illalla rauhoittuisi paremmin kun kävisi kehon osat ajatuksissaan rauhallisesti läpi, niin silti tartun tehokkaana naisena kännykkään tsekaten työmeilit tai pläräten somefeedit.

Olen pohtinut, että kuinka voin opettaa lapselle läsnäolon taitoa ja sitä tarpeellista tylsyyden kokemista, jos itse aikuisena olen kännykkä käpälässä joka tilanteessa ja kuittaan turhat luppohetket näennäisesti tehokkaalla suorittamisella. Luonto ja metsä olivat ennen niitä turvallisia pakopaikkoja kiireestä sekä hälystä, mutta nykyään hyvin usein se koko sekasotku kulkee niillä eräpoluillakin mukana entistä tehokkaampien yhteyksien ansiosta. Niin, jättäkää puhelin kotiin, sanovat, mutta samalla se on myös turvaväline jos jotain minulle tai lapselle sattuisi. Ja onhan siinä kätevä kamera kuitenkin aina saatavilla samassa paketissa.

Jälleen kerran teen sen lupauksen itselleni, että elän hetken kerrallaan. Pysähdyn nykyisyyteen, arvostan ainutlaatuisia arkisiakin asioita ja opettelen jälleen löytämään niistä sen kauneuden. Huomenna olemme taas päivän vanhempia, ja eihän huomisesta edes ole varmuutta. Se tulee, jos on tullakseen, ja sitten kun tulee niin otetaan se vastaan kiitollisin mielin.”

Nimim. Tässä ja nyt

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia