Pyörsin päätökseni tehdä abortti viime hetkellä. Olin rajaviikoilla saadakseni sen, liian köyhä ja liian kaikkea pitääkseni lasta, mutta pidin sen silti.

Olen yrittänyt haluta asioita muka ”omaksi parhaakseni” ihan liian monta kertaa vain huomatakseni, että yleisön painostus on ollut musertavaa ja sen johdosta nähty vaiva täydellistä energian haaskausta.

Olen yrittänyt haluta ihan hirveästi aloittaa säännöllisen saliharrastuksen tai lopettaa muutamia pahoja tapoja onnistumatta. Painostus niihinkin on tullut aina ulkoa. Itse en ole päätöksiä uskaltanut tehdä. Sama on koskenut koulutusvalintoja ja parisuhteita.

Mutta todella jouduin puun ja kuoren väliin, kun muutaman kiukkuisen viikon ja yhden pahoinvoidun päivän jälkeen tein positiivisen raskaustestin opiskelijayksiöni vessassa. Ensimmäistä kertaa jouduin selkä seinää vasten itseni ja maailman kanssa, enkä aidosti tiennyt mitä haluan tehdä. Tai oikeammin ilmaistuna en aidosti tiennyt, miten uskallan haluta asioita.

Mies oli tiukasti sitä mieltä, että keskeytys oli ainoa oikea päätös. Pian yritin itsekin ihan hirveästi haluta sitä, koska syytkin olivat täysin selvät: sehän olisi maailman järkevin, fiksuin ja lisäksi vielä tyylikäs itsetietoisen 2010-luvun nuoren naisen ratkaisu sellaisessa tilanteessa jossa itse olin.

Varsinkin jos on tuntenut puolisonsa vasta kolme kuukautta, joista puolet ajasta on ollut tietämättään paksuna, on aloittanut ensimmäisen vuoden opinnot, asuu vuokralla ja suurin tulonlähde on opintolaina. On siis päivänselvää käydä hoitamassa homma hiljaisesti pois alta parilla pillerillä.

Sitä paitsi lapsen isä aloitteli uraansa myyntitykkinä ja yrittäjänä ja lisäksi asui toisella paikkakunnalla, joten hänen kalenteriinsa ei mahtunut talkittavia peppuja tai yöheräilyjä pika-aikataululla tapahtuvasta yhteenmuutosta puhumattakaan.

Mieheni kannan ymmärsin, mutta sen sijaan yhteiskunnan tuen puute oli suoranainen järkytys: kukaan ei kertonut yksinkertaisia asioita vauvarintaman etulinjan keltanokalle, kuten että ultraan sikiön iän ja terveyden määrittelemiseksi pääsee neuvolan kautta, ja että neuvolaan voi mennä, jollei ole varma päätöksistään.

Luulin kaiken aikaa sen olevan jokotai, joten maksoin itseni kipeäksi, kun menin yksityiselle ultraan tarkistamaan missä kohtaa vuokralle menneessä yksiössäni rakennuspuuhat ovat edenneet. Kukaan ei myöskään tarjonnut keskusteluapua. Päätös oli siis tehtävä täysin itse, mutta niin suurta turvattomuutta tuntien kaiken uuden ja pelottavan edessä.

Se moniääninen kakofonia oli yllätys, mikä odottaa odottamatta alkaneen raskauden yhteydessä. Olen yhteiskunnan jäsen, joka ei saisi lisääntyä vaan tekisi itsensä lisäksi yhden tukikupparin lisää. Samaan aikaan keskeytyspäätöksen lähetteen kirjoittanut lääkäri suuttui ja kirjoitti kiukuspäissään pillerireseptin.

Toisaalla toiset äänet huusivat, miten Suomessa lisäännytään turhan hitaasti. Kun lauma huutajia mellastaa vieressä, oma ääni hukkuu siihen ristituleen ja on vaikeaa saada selvää omasta sisäisestä äänestään mitä se yrittää kuiskia väliin. Se yritti kuiskia: ”olet äiti”, mutta en uskaltanut tunnustaa sitä itselleni.

Lopulta päätöksen tekeminen venyi, ja viimein istuimme rv11:n lopun tienoilla Tyksin aulassa, jonne meidät lähetettiin kun en kyennytkään nielemään keskeytyksen aloittavaa lääkettä. Muistan edelleen sen äänen, mikä tulee kun hoitaja kaataa myrkkypillerin kaverina tuodun veden voimalla takaisin viemäriin. Siitä pilleristä oli riippunut kantamani vauvan elämä, enkä yllättäen ollutkaan pystynyt nielemään sitä.

Sain puoleen päivään asti armonaikaa miettiä mitä haluan. Sen jälkeen minulle varattu osastopaikka, mikä oli järjestetty kiireellisenä erikseen, annettaisiin seuraavalle. Lisäksi paikassa oli joulunpyhien takia alimiehitys, joten puuttuva läsnäoloni ei haittaisi heitä suurestikaan.

Minulla olisi ollut aikaa viikkoja pohtia mitä haluan, mutta yllättäen tajusin, että yritin haluta asiaa jota en halua. Mies oli ollut kovana asianajajana asiassa, mutta en osannut pitää häntä rikollisena. Istuimme miehen kanssa hyvin hiljaisina aulassa ja yritimme päättää mitä teemme. Tai mitä itse tekisin, miehen tulevaisuus riippui täysin siitä. Lopulta mies alkoi epäröidä ja tunnusti, että on tukena siinä mitä ikinä päättäisin tehdä. Pian ymmärsin, että hän oli yhtä peloissaan kuin itsekin olin, mutta en vain ollut omalta shokiltani osannut kuunnella häntä.

Mikä soppa yhden pavunkokoisen ihmistaimen takia, jolta ei kysytty yhtään mitään ja joka ei käsittääkseni voinut vaikuttaa sen enempää sikiämiseensä kuin sitä uhkaavaan keskeytykseenkään. Olin erehtynyt lukemaan netistä, miten naisten etureppu leviää käsittämättömäksi kasaksi raskausarpia ja mies lähtee lätkimään ennen kuin lapsi ehtii oppimaan sanoa isi.

Näiden ajatuksien keskellä oli vaikeaa päättää yhtään mitään. Sitten Tyksin kahvio aukesi. Sinne saapui joukko hyvin nuoreja äitejä lapset sairaalasta lainatuissa vaunuissa. Mietin kuinka moni heistä on juhlinut 18-vuotisjuhliaan synnäriltä käsin, mutta näky oli samaan aikaan lohdullinen. Joka ikinen lapsi oli vauvaikäinen tai taapero, mutta sidottu tiukasti tippaletkuihin.

Eniten kiinnitin huomiota lasten sijasta niihin nuoriin äiteihin, miten he kaatoivat kahvit kuppeihin ja tyynenrauhallisesti istuutuivat alas. He olivat nuoria kuin teeret, mutta pirteitä, hyvin hoidettuja ja silti samalla äidillisiä. Itse istuin siellä tismalleen samassa elämäntilanteessa muutaman vuoden downshiftaamisen jäljiltä, mutta kymmenen vuotta vanhempana. Heidän lapsensa olivat sairaita, joko perinnöllisesti tai tartunnan saaneina, mutta äidit eivät tuntuneet olevan moksiskaan.

Yhtäkkiä alkoi tuntua oudolta haluta eroon täysin terveestä lapsesta, jonka sydän sykki ja kädet olivat saaneet selkeän muodon. Epämuodostumia tai akuutteja ongelmia ei sisälläni kasvavalla taimella ollut, joskaan tulevasta ei voinut tietää. Tuntui täysin absurdilta haluta keskeyttää hyvin alkanut raskaus, jos mitään todellista estettä lapsen pitämiselle ei ollut ja olin aina halunnut äidiksi.

Äkkiä kaikki uhkapuheet menettivät merkityksensä ja latelemamme syyt olivat pätevien ihmisten tekosyitä. Jos nuo nuoret pajunvitsat pystyivät olemaan äitejä, miten itse en sitten pystyisi. Äkkiä tajusin ja myönsin sen ääneen alkamalla itkeä. En halunnut haluta tehdä aborttia. Lapsella olisi ainakin minut, jos koko muu maailma kääntäisi selkänsä.

Haluaisin kiittää sitä hoitajaa, joka kehotti menemään takaisin alas pohtimaan mitä haluan tehdä, koska ilman sitä olisin todennäköisesti tehnyt jotain mitä kadun. Samanikäiset kaverini ovat tehneet lapsensa täysin suunnitellusti tutun kumppanin kanssa, mutta heidän elämänsä ei ole yhtään sen auvoisempaa tai onnettomampaa kuin meilläkään: samat itkut, mahakivut ja puklut sielläkin on koettu. Yhden lapsella oli perinnöllinen sairaus, mikä vaati välitöntä hoitoa, meillä taas lapsi on ollut tähän asti syntisen terve mikä on tuntunut ironiselta siihen nähden miten suunnittelematta hän tänne tuli.

Myöskään mikään peloistani ei toteutunut. Vatsani ei täyttynyt raskausarvista, vaan mahduin synnytyksen jälkeen niihin housuihin joihin en mahtunut ennen raskautta ja vatsani oli kuin pyykkilauta ennen kuin löysin pähkinättömät suklaat. Rinnat eivät alkaneet roikkua, vaan saivat pysyvästi kunnon turboturvotuksen. Mutta entä ne tärkeimmät – eli lapsi ja parisuhde.

Mikään peloista tai uhkakuvista ei toteutunut, mutta minusta tuli Suomen väkiluvun nostattaja yhdellä vauvalla lisää, jolloin meistä tuli perhe. Kannoimme tavaramme yhteiseen kotiin ennen synnytystä ja kuukautta myöhemmin kävelimme kättäriltä kotiin kahden ja puolen kilon vauvan kanssa. Samaan aikaan kun lapsi opetteli tavaamaan ii, eli isi, me sanoimme uuden kotipaikkamme kirkossa Tahdon.

Riitelemme yhteisen kodin tiskeistä samaan tapaan kuin hekin, jotka ovat taistelleet niistä vuosien etumatkalla ja rakastamme yhtä rajusti kuin alussakin. Mutta ennen kaikkea pidämme yhdessä huolta tuosta kävelemään oppineesta taaperosta. Ei ole väliä, onko tuntenut kauan vai vähän aikaa, sillä ihmisellä on vain tämä hetki. Teimme tämän vain eri aikataululla kuin toiset. Yritin ihan hirveästi haluta haluta aborttia, mutta lapsen 1-vuotisjuhlissa laulaessani onnittelulaulua tiesin, että kannatti olla haluamatta. Lapsi on perinyt isänsä suun, äidin silmät ja on yksinkertaisesti niin ihana, että ilman en halua elää. Toivon, että yksikään nainen ei alistu paineen tai painostuksen alla, sillä tämä kaikki yllätykset kuuluvat elämään ja se tunnetusti kantaa.

Nimim. Sittenkin äiti

Tämä teksti on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin keskustelunavaus tai tarinasi alla olevan lomakkeen kautta. Valitsemme julkaistavat tekstit ja palkitsemme niistä Huono Äiti -kirjalla.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “En sittenkään pystynyt aborttiin”

  • My decision sanoo:

    Täällä sama. Opintoja takana 2kk vieraalla paikkakunnalla, treffailua 3kk ja raskausviikkoja 11. Itkupotkuhuudettuani yksin yksiössäni aborttia edeltävän yön ja maatessani lattialla aamun sarastaessa hengästyneenä silmät verestäen kattoon tujottaen, ymmärsin vihdoin hyvin kirkkaasti mitä piti tehdä. Minun tapauksessani oli myös päivänselvää että tulen tekemään sen yksin, vaikka mies alkuun yrittikin käydä lasta katsomassa. Lapsi on nyt 13 vuotta ja kliseistä, mutta päivääkään en ole katunut.

  • Maarit sanoo:

    Hyvä kun julkaisette tämän kirjoituksen. Tiedän monia nyt yli nelikymppisiä naisia jotka katuvat katkerasti nuorena tekemiään abortteja. Ovat nyt niin surullisia niistä ja sanovat, että jos edes yksi läheinen olisi auttanut siinä kriisissä, olisivat pitäneet lapsen. Moni ei kehtaa puhua siitä tuskasta koska se oli nuoremman minän oma paineistetussa tilanteessa tehty valinta mutta kokevat nyt jälkikäteen suurta surua. Jos yksikin läheinen lupaa auttaa lapsen hoidossa, se voi auttaa nuorta naista tekemään toisenlaisen päätöksen.

  • En pystynyt sanoo:

    Itselläni oli sama tilanne, siis että huomasin olevani raskaana muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Koulu kyllä oli käyty ja olin parikymppinen.

    Aika oli varattu aborttiin, kaavintaan, mutta operaatiota edeltävänä yönä en saanut unta. Päässäni pyöri kaikenlaisia ajatuksia; onkohan se tyttö vai poika, mitä jos teen virheen jne. Aamulla sitten soitin sairaalaan ja sanoin etten pysty siihen ja sairaalasta onniteltiin äitiydestä.

    Poikaystävä tuki onneksi asiassa ja lapsi syntyi n. viikkoa ennen vuosipäivää. Nyt lapsi on jo koululainen ja toinenkin lapsi tullut sen jälkeen. En kadu valintaani, niin paljon olen ”oppinut” rakkaudesta ja saanut sitä ❤ Uuden ammatin suoritin välissä. Miehen kanssa olemme olleet päälle vuosikymmenen yhdessä.

  • HeidiMarjut sanoo:

    Itse olin 17 kun tulin raskaaksi. Monet oli sitä mieltä että pilaan elämäni, enkä käy koulua loppuun, ja mitä siitä nyt tulee, parempi että hoidat ensin kaiken muun ja sitten joskus myöhemmin voit yrittää uudestaan. En missään vaiheessa ajatellut aborttia vaikka painostusta kyllä oli. Pojan syntymän jälkeen menin takaisin kouluun,, valmistuin ja pääsin töihin. Ei se elämä ainakaan huonommaksi mennyt 😀 Nyt poikani on jo 13 enkä ole koskaan katunut päätöstäni. Eikä pitäisi katua kenenkään muunkaan. Loppujen lopuksi sehän on oma onnellisuus joka ratkaisee, ei se että miellytät koko ajan muita

  • Omppu sanoo:

    Ai että meni monta roskaa silmään. Ihanaa, että uskalsit myöntää oman halusi pitää lapsi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! 🙂

  • Irmeli sanoo:

    Onnea sinulle ja perheellesi ihana äiti!

  • Ödö sanoo:

    Eli loppujen lopuksi kaikki hyvin <3 Itse olen kokenut saman 1990-luvulla. Olen tänä päivänä todella onnellinen, että en tiennyt mahdollisuudesta mennä neuvolaan juttelemaan asiasta ja ehkä saamaan tukea. Olisin varmaan tehnyt abortin, jos joku olisi minua siinä tukenut ja ehkä jopa tullut kanssani lääkäriin. En pystynyt itse sinne menemään ja tänä päivänä minulla on yli kaksikymppinen nuori nainen tyttärenä, josta en voisi onnellisempi olla! Hän sai alkunsa on/off-suhteesta ja en koskaan hänen isänsä kanssa päätynyt yhteen, vaan hoidin lapsen yksin. Asioilla on taipumus järjestyä 🙂