Joissakin liitoissa on liikaa väkeä, joissakin ihminen on ihan yksin.

” Mies pomppasi noituen sängystämme ja sadatteli, kun ei saanut nukkua rauhassa. Tyrmistyin ja menin sanattomaksi.

Armaani rynnisti aamuäreyden vimmalla vessaan ja läimäisi oven perässään kiinni. Tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni ja hiivin vähin äänin alakertaan nielemään nöyryytystäni, jälleen kerran.

Olin noussut jo aikaisin, keitellyt teetä ja laittanut voileipätarvikkeet pöydälle valmiiksi. Lapset olivat jo lähteneet kouluun ja meillä olisi pieni hetki juoda yhdessä aamutee ja istua pöydän äärellä vastakkain. Vain me kaksi.

Aviopuolisoni matkustaa töidensä puolesta paljon maailmalla. Viime aikoina reissuja on ollut erityisen paljon ja yhteiset hetket ovat olleet vähissä.

Mieheni on ahkera ja varsin pätevä työssään. Hän on myös erittäin avulias ja sosiaalinen ihminen ja sangen joviaali ystävilleen.

Mieheni on loistava ystävä!

Järkevä puoleni minussa ymmärtää, että sitten, kun siippani lopulta jalkautuu menoiltaan kotiin, hän haluaa olla omissa oloissaan rauhassa omien ajatustensa kanssa.

Yleensä koko loppuillan.

Pieni hellyydenkipeä nainen sisälläni haluaa kuitenkin, että minäkin saisin häneltä jakamatonta huomiota, halauksen ja aitoa läsnäoloa.

Minä olen ikäväinen ihminen. Oikea ripustautuja.

Lasken päiviä ja tunteja, kun puolisoni palaa maailmalta ja innokkaana, kuin koiranpentu toivotan hänet tervetulleeksi kotiin.

Pommitan kultaani armottomasti huomionosoituksillani, eikä puolisoni montaa minuuttia niitä siedä. Pian hän torjuukin hermostuneen ystävällisesti kaikenlaiset lähentymisyritykseni.

Minä hämmennyn. Petyn.
Ja loukkaannun. Joka ainoa kerta.

Kyllä mieheni pitää hellyyden osoituksista. Omilla ehdoillaan. Ja silloin, kun se hänelle sopii.

Aamun suunnitelmani menivät siis myttyyn.
Hellä herättely­-yritykseni oli epäonnistunut. Mies halusi mieluummin nukkua ylimääräiset 15 minuuttia, kuin syödä tarjoamaani aamupalaa kanssani.

Yhteinen aamutee jäi juomatta ja siippa rynni apinan raivolla, ulko­ovi paukkuen töihinsä. Minä nielin pettymykseni ja tällä kertaa,istahdin kirjoittamaan…..”

T. Yksinäinen

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

10 vastausta artikkeliin “Avioliitossa ja yksin”

  • Tuttua... sanoo:

    Mies voi olla kiinnostunut tai jo kimpassa toisen naisen kanssa. Yleensä se on sen merkki, jos terve mies ei kiinnostu ollenkaan läheisyydestä kotona.

  • Samankokenut sanoo:

    Kuulosti liian tutulta. Ymmärrän juuri tuon jatkuvan odotuksen ja pettymyksen kierteen. Olin myöa aina yksin lapsen kanssa, ainoastaan lomat olimme perhe. Koin henkistä vuosia henkistä väkivaltaa ja jotenkin turruin ja ajattelin sen olevan syytäni ja sietäisin olla onnellinen että edes raamit ovat kunnossa…
    Mutta sitten kun vuosien joustamisen, yrirtämisen ja nielemiswn jälkeen tuli taas uusi oettämistapaus ja tälläkertaa ystävämme, viimein lähdin.
    Nyt vuoden jälkeen olen onnellinen ja yksin lapsen kanssa. Elämme kuin ennen, ilman jatkuvaa varpailla oloa ja yksinoloa. Voimia, ja ikävä kyllä, kannattaa ehkä muuttaa osoitetta. Olet arvokas ja mikäli toinen ei halua kanssasi olla, niin lähde ja pysy tiukkana. On parempi olla yksin yksin kuin aviossa.

  • Ruuhkavuosivaimo sanoo:

    Minä, vaimo, olen se, joka haluaa herätä yksin rauhassa, ilman huomiota. Tulla kiireisen työpäivän jälkeen nälkäisenä suoraan ruokapöytään. Käydä illalla omissa oloin nukkumaan, kun lapset vihdoin nukkuvat. Mies viettää arkivapaita, selaa kännykkää. Odottaa, vihjailee, ahdistelee. Minulla ei ole aikaa, voimia eikä halua. Työ, lapset ja lemmikit vievät kaiken sen ajan, minkä jaksan itsestäni irroittaa. Lopun ajan haluan itselleni.

  • minäkin sanoo:

    Voi, sama minulla. Tunnen yksinäisyyttä liitossani. En koe, että miehelläni on mitään tunteita minua kohtaan, mutta erokin on vaikeaa.

    Tällähetkellä elämä on tosi ahdistavaa, ilmapiiri kotona niin kireä ja toisesta välittämistä ei ole.

    Pitäisi vain jaksaa jotenkin.

  • Merge sanoo:

    Tuttua on. Monesti olen miettinyt että olisi pitänyt jättää aikoinaan suhde ystävyyteen mieheni kanssa, sen hän osaa. Olen kuitenkin itseni ja lasteni takia lähtenyt korjaamaan suhdetta Laura Doylen oppien mukaan. Rankkaahan se on itseään muuttaa, mutta totta sekin, että kun minä muutun, on miehenikin muututtava samalla. Hyviä tuloksia olen saanut n vuoden jo työstänyt.. Suosittelen tutustumaan Lauran ajatuksiin jos haluat todellisia muutoksia -mitä menetettävääkään? <3

  • AnnR sanoo:

    mulleppa tuli ekana mieleen teepussien jako…ukolle tyhjät mustassa muovisäkissä…uuteen osoitteeseen…

  • Saman kokenut sanoo:

    Tuttu tarina. Meillä tämä kaikki kilpistyii räikeän pettämisen paljastumiseen, josta myös minua syyllistettiin. Jostain mustan ja uupuneen mieleni pohjalta ponnistauduin vielä yhteen yritykseen. Ilmoitin etten halua tällaista elämää ja suhdetta, enkä miestä joksi puolisoni oli tullut. Samalla asetin rajat miten minua saa kohdella. Tein sen itseni ja lasteni vuoksi. Yllättäen muutos tuttuun mitätöivään parisuhdekuvioon avasi uuden oven. Menimme pariterapiaan ja sitä kautta meille molemmille molemmille tien menneisyyden tarkastelemiseen ja itsensä paremmin ymmärtämiseen. Opimme tiedostamaan toimintatapojamme ja etsimään ratkaisuja yhdessä. Olemme työskennelleet molemmat kovasti 1,5 vuotta mieheni tunnesolmukensa kanssa ja minä omien heikkouksieni ja petetyksi tulemisen tuskan kanssa. Työ ei ole ollut helppoa, mutta se on tuotnit aljon hyvää meidän kaikkien elämään. En uskonut mieheni pystyvän muutokseen. Nyt näyttää siltä, että hän tietää mitä haluaa ja ymmärtää itseään, on rehellinen itselleen ja minulle. Hänelle perhe ja minä olemme ykkösasiat ja niin sen kuuluu meillä olla, meidän molempien mielestä. Hän itse sanoo, että ei olisi koskaan lopettanut toimintatapojaan, ellei olisi joutunu tilanteeseen, että menettää kaiken. Hän ei myöskään halua, että koti on eräänä päivänä tyhjä, kun lapset ovat aikuistuneet. Meillä kaikilla on oikeus tulla hyvin kohdelluksi.

  • Exä sanoo:

    Been there. 20 vuotta odotin että olisin joskus edes samanarvoinen työn ja kavereiden kanssa. Sitten lopetin. Kun aina muu on tärkeämpää kuin vaimon kanssa ajan viettäminen, on mielummin reilusti yksin. Vaikka 5 vuotta eron jälkeen on edelleen aika yksinäistä, on helpompaa olla jatkuvasti odottamatta sitä mitä ei tule.

  • jepjep sanoo:

    Tuttua on. Melkein kun olisin itse kirjoittanut. Olen antanut periksi. Pienet lapset pitävät minut kiireisinä, mutta ehkä sitten joskus kun aikaa riittäisi muuhunkin teen jotain asialle… ainakin siltä nyt tuntuu.

  • tiitu sanoo:

    Niin tuttua… nykyisin entinen aviomieheni vaan edelleen jaksaa väittää etten minä yrittänyt tarpeeksi…eikä suostu uskomaan että yrittäminen on vaikeaa kun toinen ei edes huomaa yrityksiä.
    Ei sitä oikeasti jaksa olla aina se viimeinen…työ, harrastus, kaverit, sanomalehti/uutiset…perhe(lapset) …ja ehkä siellä onon hännillä jossain se vaimo…