En halua olla läsnä!
Keskity tuntemuksiisi, aistimuksiisi ja hengitykseesi. Hyväksy, ole läsnä, tunne kuinka kaikki on hyvin juuri nyt. Entäs kun ei ole?
Olet varmaan kuullut mindfullnessista. Kyseessä on buddhismitaustainen meditaatiotekniikka, joka on saanut paljon suosiota viime vuosina. Auttaa kuulemma stressiin ja masennukseen ja parantaa koululaisten keskittymiskykyä ja oppimistuloksia. Vain muutamalla minuutilla päivässä kaikkea tätä, kyllä on ihmelääke!
No ei siinä mitään, mahtavaa jos ihmiset saavat siitä apua. Mutta suoraan sanottuna joskus sitä mieluummin ei ole läsnä. Ei sitten ollenkaan vaan mahdollisimman kaukana todellisuudesta kuin vain voi (siinä mielessä kun muista ihmisistä vastuussa oleva henkilö nyt voi olla).
Miksi missään ikävissä tai tylsissä asioissa pitäisi olla läsnä? Kuka haluaa keskittyä just tähän hetkeen vaikka hammaslääkärissä?
Varsinkin silloin kun on jotain oikeita suruja elämässä, ei tosiaankaan halua olla läsnä ja tunnustella tunteitaan. Ehkä voisi olla hyväksi hyväksyä ne, mutta kaipa vaikka perheenjäsenen menettänyt saa olla vihainen siitä että on niin surullinen? Kukaan ei halua surra isoja suruja, pitää sitä olla oikeus vastustaa tunteitaan ja harmistua niistä.
Joinain aikoina kaikki ei ole elämässä hyvin, eikä se ajatusten kanssa hiljaseen istuminen välttämättä auta mitään. Joskus voi olla tarpeen paeta shoppailuun tai uppoutua töihin tai treenaamiseen sen sijaan, että toimisi kypsästi ja mietiskelisi, sanoo psykologikin.
Ja sitten on se normiarki, jossa ei myöskään aina jaksa olla läsnä. Sanonpa vaan, että pikkuisen helpompi on istuskella mielentyyneyttä etsimässä jos on munkki leppoisassa luostarissa kuin jos on perus perheenäiti elämässä ruuhkavuosia!
Kun olet munkki siellä luostarissa, kukaan ei pyyhi hilloa tapettiin eikä sinun silkkipaitaasi, eikä räkääkään. Kukaan ei huuda sinua 5 000 kertaa päivässä ja koko ajan mankuvammalla äänensävyllä. Et joudu seisomaan ratikkapysäkillä räntäsateessa matkalla töihin jossa on vaikea pomo ja yyteet ja pitää käyttää Exceliä. Et joudu menenään taloyhtiön kokoukseen etkä keräämään lattialta likaisia kalsareita ja hajonnutta bioroskapussia ja kissanoksennusta. Etkä joudu kuuntelemaan kanta-astuvaa naapuria, formulakisojen renkaanulinaa ja vauvan huutoa juuri silloin kun itse ehdit nukahtaa.
Joojoo itselleen pitää ottaa aikaa, mutta ehkä haluan ennemmin katsoa Netflixiä tai juoruta somessa kuin harjoittaa tietoista läsnäoloa. En ottaa lisää stressiä stressintorjuntatekniikoista! Plus että jotkut päivät ovat sellaisia että ne on parempi vetää läpi autopilotilla ilman minkäänlaista hetkeen keskittymistä.
Sitä paitsi eikö sitä mindfullnessia tule harrastettua monina muina päivinä ihan itsestään? Aamulla huomaa että onpa muuten erinomaisen hyvää kahvia, tai illalla jää katsomaan nukkuvia lapsia, ja on täysin läsnä justiinsa siinä hetkessä.
Nimim. Ruuhkavuosimutsi
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kommentoi artikkelia
3 vastausta artikkeliin “En halua olla läsnä!”
Uusimmat artikkelit
Kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tätä hetkeen keskittymistä. Ei se ole sitä, että kokoajan kaikkialla pitäisi olla 100% läsnä tekemisissään, ellei halua. Autopilottiakin tarvitaan, mutta jos puskee apinanraivolla kokoajan eteenpäin niin ehkä olisi tarpeen hetkeksi rauhoittaa mieltä. Vaikka siellä ratikkapysäkillä räntäsateessa ja ratikassa istuessa. Ehkä sitten jaksaa sen Exelinkin ottaa paremmin vastaan kun ei ole paskamylly pyörinyt päässä koko työmatkaa ja uuvuttanut mieltä & ruumista.
”Ehkä voisi olla hyväksi hyväksyä ne, mutta kaipa vaikka perheenjäsenen menettänyt saa olla vihainen siitä että on niin surullinen? Kukaan ei halua surra isoja suruja, pitää sitä olla oikeus vastustaa tunteitaan ja harmistua niistä.” – kirjoittaa kirjoittaja. Hyväksyvä läsnäolo hyväksyy juuri sen, että on vihainen siitä kun nyt on surullinen. Vihainen siitä kun menetti läheisen. Suuret surut on vain surtava tai ne tulee myöhemmin elämässä tavalla tai toisella vastaa. Tunteita voi siirtää ja vastustaa, mutta ei ne siitä minnekään itsestään katoa. Siellä ne on, piilossa. Toki surevalle tekee tauko surusta hyvää, on keskityttävä johonkin juuri tänään, mutta pääasia että antaa luvan itselleen myös surra.
Kirjoittaja, et ole sisäistänyt oikein, mistä läsnäolossa on kysymys. Ei ihme, että ahdistaa, jos pidät ajatustesi kuuntelemista läsnäolona. Läsnäolossa yritetään päästä päässä meuhkaavien ajatusten ja niistä johtuvan tunnemaailman yli/toiselle puolelle ja saamaan yhteys ns. todelliseen minään. Ei mitenkään helppoa, mutta todellakin tavoittelemisen arvoista. Tutustu E. Tollen kirjaan Läsnäolon voima 🙂
”buddhismitaustainen”
Luin tämän: bullshittaustainen.
Hyvä. Olen oikeassa vireessä.