Ystävänpäivänä muistetaan ja kiitetään ystäviä, kavereita ja rakkaita. Mutta entäs itseä?

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, millä tavalla puhut itsellesi?

Aika moni meistä pitää sisäisesti sellaista tylytyspajatusta, että ei ikimaailmassa kehtaisi, uskaltaisi eikä haluaisi puhua sillä tavalla ystävilleen tai rakkaalleen.

Mietipä, kuulostaako tämä tutulta:

Jokin työtehtävä sujuu huonosti ja saat ehkä negatiivista palautetta. Mitä mielessäsi pyörii? ”Olen niin tyhmä. Aloittelijan virhe, kukaan muu ei tekisi näin tyhmää virhettä kuin minä. Olen surkea työssäni, ihme että en ole saanut potkuja.”

Syöt koko suklaalevyn vaikka piti ottaa vain pari palaa. Mitä ajattelet? ”Ei ihme että olen näin läski, kun ei minulla ole mitään itsekuria. Olen saamaton, ahne ja ällöttävä.”

Tapaat uuden ihmisen, mutta hänestä ei enää treffien jälkeen kuulu. Ajatteletko, että ”Olen niin ruma, ei mikään ihmekään että hän ei kiinnostunut. Kuka tällaisen tylsimyksen kanssa haluaisi olla? Näytän kuvottavalta, eihän hän kehtaisi näyttäytyä kanssani.”?

Olet jumppatunnilla ja teet askelsarjaa väärään suuntaan. Mitä mietit? ”Yksinkertainen asia enkä tätäkään osaa. Kaikki katsovat että mitä tuokin norsu tuossa temmeltää. Olen liiaan vanha tähän, mitä minä enää yritän, vaikutan epätoivoiselta.”

Toivottavasti nämä esimerkit eivät soita kelloja. Valitettavasti aika monelle ne kuulostavat tutulta. Monilla meistä on tapana puhua itsellemme tosi ikävästi. Mutta kuka sanoisi tuolla tavalla ystävälleen tai rakkaalleen? Olet niin tyhmä, että et ansaitse työpaikkaasi? Olet liian vanha ja lihava tekemään asioita, joista pidät? Olet ruma ja kukaan ei halua olla kanssasi? Eikö se olisi ihan kamalaa! Aika todennäköisesti välit menisivät poikki saman tien, ja syystä!


Kuva Krists Luhaers.

Mutta omalta itseltämme kuuntelemme haukkuja ja rumasti puhumista joka päivä. Vuosi toisensa perään saatamme päivittäin tai lähes päivittäin lytätä itseämme, eikä kukaan puutu siihen millään tavalla. Pidämme sitä normaalina, vaikka oikeastaan se on samanlaista kiusaamista, jota kiusaajat kouluissa tai työpaikoilla tekevät. Haukkumista, vähättelyä, epäilyä, ilkeilyä, pilkkaa.

Miksi ihmeessä me toimimme sillä tavalla? Itsensä sättiminen ei auta, siitä tulee vain aiempaa pahempi mieli.

Psykologien mukaan parempi ratkaisu on suhtautua itseensä myötätuntoisesti. Ikävät ajatukset ja itsensä kiusaaminen voi olla piintynyt tapa, eikä siitä ole helppoa päästä eroon. Mutta opetella voi, ja kannattaa! Myötätunto auttaa meitä pääsemään asiassa eteenpäin, itsemme kiusaaminen ainoastaan saa vatvomaan asiaa.

Toimi näin:

– Pysähdy ja mieti, miltä sinusta tuntuu. Ehkä olet surullinen, pettynyt, häpeissäsi, hämmentynyt?

– Suhtaudu asiaan ymmärryksellä. Virheitä sattuu kaikille, turha solvata niistä itseään.

– Puhu itsellesi kauniisti. Voit jopa halata tai silittää itseäsi ja sanoa itsellesi, että voi parka, kylläpä nyt tuntuu kurjalta.

– Mieti, mitä voit oppia tapahtuneesta. Virheistä on hyötyä jos otamme niistä oppia.

Ole itsellesi hyvä ystävä – aloita jo tänään!

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Yksi vastaus artikkeliin “Oletko itse itsellesi kiusaaja?”