”Tavallinen syksy, tavallisine koulupäivineen. Siten sitä ajattelisi, kun on kaksi kouluikäistä lasta ja uskoo tavalliseen elämään. Tavallinen on määrittelemätön normi, jossa kaikki sujuu kuten toisillakin, eikä ole mitään mikä määrittelisi sen toisin.

Tämä syksy ei kuitenkaan sujunut kuten tavallisesti. Pitkän sairasjakson jälkeen kipu hellitti ja tuntuu että elämä voittaa. Äiti oli aloittanut koulun edellisenä syksynä, ja koulun piti lasten koulujen alettua jatkua. Opiskelu oli ollut äidin henkireikä koko ajan, sen avulla kipua ja arkea jaksoi yksin. Pitkän yksinolon jälkeen äiti ajatteli, että pärjää yksinhuoltajana varmasti paljon paremmin kuin etsien parisuhdetta tai parisuhteessa, jossa toinen ei halua olla.

Nuorimmaisen ensimmäinen kouluvuosi kuitenkin muutti kaiken.

Kaikki alkoi jo aikaisemmin, tuli siirtoja ryhmistä ja päiväkodeista toiseen. Tuli uusi eskari ja yhtäkkiä myös koulupsykologi, joka tutki lasta. Tuli juhannukselta koulun vaihto, koska opettaja ei tulisi omien sanojensa mukaan toimeen lapsen kanssa.

Äidille sanottiin, että on nähty kolme erilaista lasta. Lapsi, joka toimii äidin kanssa iloisesti pompahdellen. Lapsi eskarissa, joka eristäytyi ryhmässä. Lapsi koulupsykologilla, tämän kanssa kanssa lapsi tekee tehtäviä. Mutta äiti näki vain lapsen joka itki, että joutuu vaihtamaan koulua, vaikka oli jo käynyt tutustumassa toiseen.

Koko kesä meni odotellessa. Koko kesä meni koulupsykologin tutkimuksissa. Koko kesä meni surren ja odottaen neurologin tutkimuksia. Niitä ei kuulunut. Sillä aikaa alkoi koulu pienryhmässä. Alkoi vastoinkäymiset, josta äiti ei ollut osannut odottaa.

Tuli vessapelko, jonka vuoksi ei voitu mennä enää museoihin, kirjastoon, jäätelölle, kylään, ei oikeastaan yhtään mihinkään. Tuli sukkataisteluita. Tuli vaateongelmia. Tuli pysähtyneitä hetkiä. Tuli jumittamisia. Tuli nukahtamisongelmia. Tuli lisää yöheräämisiä. Tuli aamulla vaikeasti herätettävä lapsi. Tuli kaikkea ja paljon. Eikä äiti ei voinut jatkaa kouluaan, koska lapselle ei riittänyt resursseja olla neljänkymmenen muun lapsen kanssa ilttiksessä.

Syksy meni. Talvi alkoi. Joulu tuli. Äiti uskoi vakaasti, että joululoman jälkeen lapsi on sopeutunut paremmin ja tilanne helpottuu. Niin osittain kävikin. Lapsi muuttui samaksi iloiseksi lapseksi kotona, mutta kouluvaikeudet jatkuivat. Lasta piti ohjata. Lasta piti käyttää vessassa. Lapsi ei suostunut puhumaan ääneen. Lapsi ei suostunut lukemaan ääneen. Lapsi ei kestänyt meteliä. Lapsi ei viitannut. Lapsi ei suostunut koulussa tekemään kaikkea mitä piti. Ja kaikki osittain siksi, ettei lapselle ei ollut omaa aikuista rinnalla, vaikka sitä oli ehdotettu koulupsykologista asti.

Vessaongelmat. Kyläilyongelmat. Ja kaikki muut jatkuivat samana, mutta äiti oli saanut lapsensa ilon takaisin. Se helpotti. Ei enää ollut raivoavaa, surullista lasta.

Mutta kevät alkoi koulu vaihdosta keskustellen. Äiti pysähtyi. Äiti itki. Äiti väsyi.


Kuva Gbarkz.

Kun kaikki kuuden vuoden kipu. Kun eskarin aikaiset ongelmat. Kun opiskelua ei voinut jatkaa. Kun palaute lapsesta positiivisestikin annettu oli aina loppupeleissä negatiivista. Kun neurologin tutkimukset kaikesta soitteluista yms. muista huolimatta eivät käynnistyneet. Kun lapsen vessakäynteihin meni päivästä toiseen toista tuntia, vessanoven edessä istuen. Kun lapsen nukahtamiseen tarvittiin äitiä nukkumassa lattialla vieressä. Kun lapsi herää monta kerta yössä. Kun lasta pitää saattaa taksiin ja hakea taksista. Kun lapsi ei osaa syödä enää itse. Kun lapsi ei osaa pukea itse. Kun lapsi on siinä ja kiinni koko ajan.

Kun arki pyörii vain lapsen asioiden ympärillä. Kun kaikki pyörii lapsen ympärillä. Kun äiti väsyy. Sillä mikään ei suju. Ei tiskit. Ei ruuanlaitto. Ei imuroiminen. Ei mikään. On vain lapsi ja lapsi ja lapsi. Normaali arki särkyy.

Äiti saa burnoutin. Lopettaa toimimasta. Itkee ja odottaa, mutta asioihin ei vain tule muutosta, vaikka kuinka tekisi kaikkensa lapsen puolesta. Koko pakka hajoaa.

Äiti saa hermoloman. Ottaa itselleen aikaa ja saa apua. Äiti on hetken ilman lapsia. Äiti on hetken ilman mitään paineita. Äiti voimistuu ja saa ilonsa takaisin. Mutta syyllisyys siitä, ettei jaksanut on voimakkaampi kuin ilo tai totuus, että sitä äiti tarvitsi. Mitä silloin on olla äiti? Hetken olematta. Hetken ollen äiti etänä. Kun saa kolmen kuukauden hengähdystauon kaikesta, joka vei voimat. Mitä silloin on olla äiti?

On äiti, joka etsii itseään. On äiti, joka tankkaa voimavaroja. On äiti, joka vetää henkeä palataseen takaisin arkeen ja siihen mitä elämä on tästä eteenpäin. On äiti, joka taistelee lapsiensa puolesta. On äiti, joka taistelee itsensä puolesta. On äiti, joka menetti hetkeksi kaiken. Mutta samalla on äiti, joka sai voimavaransa takaisin. Samalla on äiti, joka lepäsi.

Lopulta tulee aika, neurologille. Lopulta tulee aika, tietää totuus. Lopulta koko sotku selviää, mutta minkä hinnan tästä ovat äiti ja lapset maksaneet.

Tämä on kertomus siitä, kuinka äiti lopulta kävelee lenkillä hengittäen kevyemmin kuin vuosiin, tarkemmin ottaen kahdeksaan vuoteen, ja alkaa palautua omaan itseensä. Siihen kuka oli jo ennen lapsia, ennen koulun alkua, ennen kipua, ennen suurta mullistusta, johon kukaan ei voinut vaikuttaa.

Tämä on myös kertomus hetkestä, hetkistä, lyhyistä ja pidemmistä, jotka kertaantuessaan muuttavat kaiken. Mutta ennen kaikkea tämä on rakkaudentunnustus noita pieniä ihmisiä kohtaan, joiden takia äiti taisteli itsensä takaisin, sillä mitä kauniimpaa on olemassa kuin pieni lapsi, joka sanoo ”Äiti olet rakas.”.

Nimim. Nepsy-lapsen äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

6 vastausta artikkeliin “Normaali arkemme romahti, kun erityislapseni aloitti koulun”

  • mm 38 sanoo:

    Kahden nepsyn äitinä ymmärrän. Lapset ei osaa mitään itse ja yksin. Autan pukemisessa, syömisessä, taksiin lähdössä, kun lapset on pois kotoa koulussa – käyn pakollisilla asioilla (kauppa, siivous, pyykit) lääkärit ja palaverit terapeuttien kanssa – hakemuksia kelaan, soittelua perään – kun lapset tulee taksilla kotiin, olen vastassa, ja taas autan. Läksyissä, kaverisuhteissa, ihan kaikessa tarvii ohjausta ja apua. Illalla nukutan, kädestä pitäen. Ehdin nukkua itse noin 6 tunnin yöunet ja nekin keskeytyvät joka yö.
    Harrastuksia lapsilla ei ole (ei sen puoleen minullakaan), toiselle pitäisi olla hoitopaikka kun toinen harrastaa, eikä kovin moni harrastus näille sopisikaan. Esim joukkuelajit on poissuljettuja. Meillä on vaan perusarki ja perusjutut ja siitäkin tuntuu että olen täystyöllistetty.

    Ja koulussa tätä ei ymmärretä. Että se sieppaa, kun pitää wilmaan pistää joka ikinen sattumus. ”Koulukirja kotona”. ”ei kuunnellut aikuista ruokapöydässä.” jne. Kyllä minä tiedän millainen se lapsi on, sitä se on kotonakin. Ja jos koulukirja jää kotiin, se on toki minun syyni, koska lapsi ei itse osaa pakata reppua. Mutta en vaan ehdi kaikkea. En ehdi. Kuin kouluikäisiä taaperoita. En pysty valvomaan aivan joka risausta.

    Tänä syksynä tuntuu että kuppi on tullut täyteen. En tiedä mistä keksisi helpotusta, mitään ylimääräistä arjessa kun ei ole, ei mitään mitä voisi vähentää tai poistaa? Jos saisi joskus edes nukkua kokonaisen yön…

  • Ihmeissään sanoo:

    Miten pääsee kolmeksi kuukaudeksi lepäämään nepsylapsesta? Suostuuko joku kunta avohuollon sijoitukseen jollain perusteella?

    • mm sanoo:

      Kyllä suostuu, jos soittaa ja tekee lastensuojeluun ilmoituksen omasta perheestään ja sanoo että nyt ei enää jaksa. Oletuksena, että kyseisen kunnan lasu ei ole kovin ruuhkainen ja asia pystytään hoitamaan nopeasti ja äiti sossutapaamisella vaikuttaa tosiaan siltä ettei pysty lapsen asioita juuri nyt hoitamaan (se on ainoa peruste mikä tarvitaan), ja vielä että lapselle löytyy paikka johon hänet lähetetään. Mutta kyllä on aivan mahdollista. Onhan lapsi voinut olla ihan myös sukulaisilla tuon ajan.

  • Mmmm sanoo:

    Äiti ei tee noin, äiti ei saa väsyä. Minulla teini-ikäiset esikoiset ja heillä diagnosoitu anoreksiaa, masennusta, vakavia pitkäaikaissaurauksia… ei tästä voi äiti lähteä minnekkään ”lepäämään”.

    • Mmmm sanoo:

      Ja lisäksi itsetuhoisia ajatuksia… ei silloin voi äiti ”väsyä” ja siirtyä sivuun lepäilemään.

  • Nepsy llapsen äiti myös sanoo:

    Niin tuttua. Varsinkin koulussa Wilma merkinnät, joissa ei tehnyt kotiläksyjä. Kukaan ei tunnu käsittävän kuinka nuoralla äiti tanssii ja kuinka äiti tekisi kaikkensa lapsensa eteen. Jaksamista ja lause: ” mä ymmärrän sun tunteet” matkaan. On tosi helpottavaa löytää toinen vanhempi kuka polkee näissä asioissa.