Nauti kiirestäkin, nyt kun sitä vielä on
”Tässä minä taas istun sohvalla työpäivän päätteeksi. Tunnit matelee ja odotan että pääsen nukkumaan… Ihmettelen mihin ne vuodet meni?
Olin yli kymmenen vuotta lasten kanssa yksin. Lapset harrasti. Minä harrastin monta kertaa viikossa ja parhaillani tein kahta työtä. Siihen minä tein kauppaostokset, siivoamisen, pyykkäyksen ja pihan hoidon. Mikä oli muuten iso. Päivät rullasi ja silloinkin välillä tunsin tylsyyttä. Missä välissä??
Sitten lapset alkoivat yksi kerrallaan tipahdella pesästä. Hommasin pienemmän asunnon. Ei pihatöitä. Missä ihmeen välissä ne kasvoi isoksi? Miksi en huomannu sitä. Miksen sillon istunut tylsistyneenä sohvalla ja ollut valmiina kun joku lapsista halusi syliin?
Väitän kyllä että oli meillä yhteistä aikaa ja väitän että minulla oli aikaa lapsilleni. Oliko minulla? Katson pyykkikoria. Ei, sinne ei tule pyykkiä vaikka vaihdan joka päivä vaatteet. Haluan sen ajan takaisin kun pesin viisi koneellista pyykkiä päivässä.
Nyt kaipaan aikaa että ulos mentiin vaikka satoi puukkoja. Nyt saatan helposti olla viikon sisällä. Saattaapa vierähtää kuukausi. Toki jos matkoja autolle ja takaisin ei lasketa ulkoiluksi.
Joskus muistan ajatelleeni että sitten kun lapset on isoja teen sitä ja teen tätä. Mutta en tee mitään niistä. Yhtäkkiä oon tässä. Korona-aika. Käyn töissä ja katson televisiota. Saattaa mennä helposti useampi tunti. Mulla, joka en katsonut televisiosta muuta kuin salatut elämät lasteni ollessa kotona. Kyllä, meillä katsottiin koko perheen voimin salattuja elämiä.
Se on ihan mielettömän ihanaa että kasvatin kolme aivan ihastuttavaa lasta. Yksin jopa. Jos saan vähän kiillottaa hopeakehää pääni ympärille. Onhan meillä ongelmia ollut. Isoja. Liian isoja. Mutta me ollaan kuitenkin jotakuin pärjätty kunnialla. Mutta tässä sitä ollaan ”sitten kun lapset on isoja”, ja mietin edelleen että mihin ne hävisi?
Ehkä minä vielä hetken sulattelen tätä yksinäisyyttä ja ehkä minä jossain kohtaa aloitan sen oman elämän. Sitäpä ei oikeastaan tiedä että mitä se tuo tullessansa. Aika menee hullun nopeata.”
Nimim. Maria
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Artikkelikuva Aron Visuals.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
minulla on sama tilanne: lapsi muuttanut kotoa ja asun yksin. Olen 50 v.
Minulle tämä kirjoitus on aivan omituinen. Vai käy töissä eikä sittenkään keksi enää tekemistä elämäänsä??
oikeesti, järjen ja kekseliäisyyden köyhyyttä tämä kirjoitus on!
Kiitos avautumisestasi! Itse elän juuri tätä aikaa kun pyykkikoria et saa ikinä pystyä tyhjäksi ja siivottavaa riittää liikaa. Väsyneenä tämä uuvuttaa mutta pohjimmiltaan tiedän että pikkulapsi aika voikin olla se aika kun pysyt elämässä kiinni ja ei kerkiä tylsistyä ja tekemisen puutetta ei ole koskaan. Hyvä muistuttaa meitä pienten lasten vanhempia siitä että lapset kasvaa nopeasti ja lopulta lentävät pesästä.
Sitten kun tulee lastenlapsia elämä alkaa uudestaan!
Itselläni on sama tilanne. Lapsi muutti opiskelupaikkakunnalle ja minä jäin yksin. Korona-aika jumitti kotiin ja vei kaikki harrastukset.
Mutta istuskellaan vähän aikaa rauhassa. Vähän kerätään voimia ja sitten kun maailma aukeaa, kaikki on taas mahdollista. Ja jos sitä ennen alkaa kyllästyttää, ulkona voi tehdä monenlaisia asioita, kirjastosta hakea kirjoja, opiskella vaika netissä uusia kieliä tai osallistua jumppatunneille.
Tsemppiä meille!