Mitä meistä jää jäljelle?

Elämä ei ole ikuinen eikä kaikilla edes pitkä. Sain eilisiltana vahvan tunteen siitä, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää:

Tyttäreni, 4 v, ei olisi millään mennyt illalla sänkyyn. Koska halusin hänet toki nukkumaan, sanoin, että saat valita neljä kirjaa ja ne me luetaan äidin vieressä. Kirjat olivat Nalle Puhia, Ainoa sekä oman lapsuuteni tärkein kirja Pikku Äiti. Pikku Äiti on  kulkeutunut tänne omaan kotiini lapsuudenkodistani, jota ei enää ole.

Siinä me Sissin kanssa luettiin sitä kirjaa, jonka osaan ulkoa. En tiedä oliko se se lukuasento vai mikä, mutta siirryin heti omaan lapsuuteeni. Muistin kuin tämän päivän miten äiti luki sitä kirjaa puun värisessä parisängyssä, jossa oli virkattu sängynpeitto. Äiti luki aina kun pyysin ja pyysin usein. Makuuhuoneen katto oli maalattu valkoiseksi ja siinä oli rakoja. Koti oli tavallinen 70-lukuinen, seinällä kello, joka oli pysähtynyt aikoja sitten sekä kuvia lapsista.

Äiti luki sitä kirjaa aina samalla äänellä, koska osasi sen ulkoa. Välillä luettiin Aku Ankkaa jos oli keskiviikko ja silloin veljeni makasi äidin toisella puolella. Hetki oli aina hyvä ja ulkomaailma pysyi siitä kaukana. Ei ollut mitään muuta kuin se lukeminen, joka teki lapsen onnelliseksi.

Nyt kun äitiä, isää eikä lapsuudenkotia enää ole, tuo muisto on. Ja se on niin elävä, että kun katson sitä kirjaa, kuulen äitini äänen korvan juuressa. Näen hänen sormensa kirjan reunassa ja olen se pieni tyttö, joka vain halusi lukea kirjoja ja kirjoittaa runoja.

Tärkeimmät kokemukset lapsena tulevat hyvistä hetkistä. Niissä ei ole mitään väliä sillä, ollaanko matkalla maailman äärissä tai pelataanko uusinta zbox -viritystä. Lapsuuden tärkein muisto voi olla kulahtanut kirja ja sen äärellä vietetyt hyvät hetket. Niistä minä muistan äitini ja toivon, että minut muistetaan sitten kun minua ei enää ole.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.