Minusta tuli poikien äiti ja tämä on niin vierasta ja outoa!
Jos on kasvanut akkalaumassa ilman maskuliinisia isämieshahmoja tai muitakaan munallisia hemmoja, niin tuppaa olemaan vähän helisemässä poikalasten kasvatuksen kanssa. Kaikki on jotenkin niin vierasta ja outoa.
Kun lapset ovat pieniä, niin nukke- ja pehmoleluleikit tulevat luontaisesti, mutta ryminällä toisiinsa törmäävät autojen kaahauskisat joutuu ihan opettelemaan ihmetyksen ja erehdyksen kautta. Ei noin äiti, vaan näin, he toteavat ja rymäyttävät vähän vielä näyttävämmin lelut yhteen. Mitä enemmän osia sinkoilee ja melun taso nousee, niin sitä innostuneemmiksi nuoret miehet tulevat.
He räkättävät kovaan ääneen ja kiemurtelevat lattialla, kun legoukkelit sinkautetaan päin seinää. Nukenkärryt saavat rallikyytiä, jos niihin nyt edes kosketaan. Kyllä kyllä, tiedetään, on niitä helliä pikkupoikia, jotka paijaavat mollamaijat uneen ja osaavat empaattisesti taluttaa leikkikoiraa, mutta nyt en puhu heistä, koska meille on siunaantunut useampi vauhdikkaamman sorttinen duudsoni. Voisin sanoa peruspojiksi, ellei siitä vedettäisi hirteen epäkorrektiuden vuoksi.
Pointti nyt vaan on se, että koen jotenkin todella haastavaksi kasvattaa poikia, kun heidän maailmansa on niin kovin erilainen. Tietenkin tahdon olla kiinnostunut heidän touhuistaan, tekemistään ja kaikesta mahdollisesta, mutta en suurin surminkaan voi kokea sydämenpohjasta kumpuavaa intohimoa monsteripeleihin, iänikuisiin pieru-kakka-peppu-vitseisin tai fyysiseen kisailuun, joka alkaa aamulla ja päättyy viimeiseen kuhmuun ennen nukkumaanmenoa.
Ja jälleen kerran, tiedostan, että löytyy niitä shoppailua vihaavia ja vapaapainia rakastavia äijä-äitejä jotka vihaavat pinkkiä sekä kaikkea kimeää. Heille on luontaista ja ihanaa kaivella hiirenraatoja takapihalla tai tussauttaa kunnon pierukisat saunan lauteilla. Kaikki kunnia heille, mutta kun en ole sellainen.
Arvostaisin kaunista, hiljaista ja siistiä kotia, jossa voisimme yhdessä lasten kanssa harrastaa pienimuotoista leipomista. Askartelisimme joulukoristeita, liimailisimme tarroja muistokirjoihin ja juttelisimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Ällöidyllistä, mutta kyllä muutamalla kaverilla sellaistakin on oikeasti, ihan elävässä elämässä tullut todistettua. Heidän lapsensa eivät saa suurimpia kiksejä pökälepuheista tai karjuntakisoista.
Ehkä sitten olen erityisen herkkä äänille ja ärsykkeille, mutta en voi sietää kun kotona vallitsee taistelumieliala koko hereilläoloajan. Isänsä vielä yllyttää reuhkaamaan ja nostelee poikia jaloista sekä kannustaa ottamaan leikillistä matsia. ”Köniin vaan”, kuuluu olohuoneesta ja tahtoisin painua äänieristettyyn poteroon kynttilän ja kirjan kanssa.
Näen punaista, kun pojat satuttavat toisiaan tahallisesti. Kyllä kyllä, tervettä kisailua ja kuuluu poikien fyysisyyteen, mutta silti niin saakelin rasittavaa ja kuluttavaa. En jaksaisi olla erotuomari ja puhaltaa naama punaisena pilliin, kun alkaa olemaan aivan liian rajua. Niinä hetkinä tuntuu, että tulisin hulluksi ja tahtoisin lopettaa tilanteen kiljumalla. En minä ole tottunut tuollaiseen brutaaliin kamppailuun. Aivan vieras systeemi, sillä en oman siskon kanssa ikimaailmassa käynyt käsiksi. Joskus hyvin harvoin korkeintaan tönäisin, silloin puolileikillään, jos vaikka sisko nappasi kädessä olleen liukurin. Nössöä? Ehkä, mutta ei olisi tullut pieneen mieleen ladata oikeaa suoraa toisen naamaan.
Teini-iässä upotaan sotapelien syövereihin ja yökastellaan sänkyä toisella tapaa. Jälleen koen ulkopuolisuutta ja en ymmärrä kaikkea, vaikka tahtoisin, ehkä ei tarvitsekaan. Kaverien kanssa vitsaillaan rumalta kuulostavaa läppää, uhotaan ja edelleen ollaan fyysisiä. Haukutaan toista leikkisästi v**un homoksi, tönitään ja se on kuulemma vaan läppää. Huonoa läppää, mun mielestä, mutta olenkin tylsä vanha pieru.
Ehkä ymmärrän poikia sitten keski-iässä, kun takatukka alkaa häipyä ja vatsakumpu pullottaa. Tulevat sitten mamman luokse syömään lihapullia ja valittavat vaimohuoliaan. Ehkä sitten olen samalla kartalla ja voin aidosti sanoa, että mä niin ymmärrän sua. Koska ainakin vielä kundilauma on vähän kuin vieraan planeetan hahmot mulle. Kiinnostavia, mutta niin hiton outoja.
Nimim. Poikien äiti
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Mulla on yksi poika ja kaksi tyttöä. Siskoja välillä ärsyttää veljen tapa hakea huomiota härkkimällä ja käymällä ”käsiksi”. Meillä on jokaisen lapsen kanssa omat tavat kanssakäymiseen ja fyysiseen läheisyyteen. Tytöt halailevat ohimennen tai tulevat sohvalle syliin istumaan / päälle makaamaan, poika kutittaa kyljistä ohimennen, läpsäisee päälaelle (ei siis kovaa) tai ottaa kyynärlukkoon sohvalla. Nämä mun teinit ovat jo täysikäisiä tai lähes täysikäisiä, eli tämä on nyt se kasvatuksen tulos 😆 Olen kuitenkin ajatellut että ihanaa että osoittavat vielä tässäkin iässä läheisyyden tarvetta / kiintymystä fyysisesti, oli tapa sitten mikä tahansa.
Ei aikuisen tarvitse tuollaista menoa koko ajan sallia. Rajoja pitää asettaa. Jos lapset saa käyttäytyä miten vaan kotona, niin se jatkuu muuallakin. Minulla on kaksi tyttöä ja kyllä hekin mielellään painisi ja tappeluakin syntyy. Eivät ole koskaan leikkineet nukeilla. Pelihetket ja tarranliimaushetket on olleet aika kaaosta. Ne taidot pitää opettaa kun porukalla jotain tehdään. Nykyisin jo vähän isompia niin voidaan pelata jo yhdessä pelejä paremmin. Jokainen on persoona oli sitten tyttö tai poika ja kiinnostunut eri asioista. Lasten maailma on niin eri muutenkin nykyisin kuin ennen.
Luonne- ja persoonakysymys osaltaan. Molemmissa sukupuolissa on rauhallisia ja riehakkaampia kavereita. Isän innostaminen ei ainakaan paranna asiaa eikä lapsille ole hyväksi että ei yhtään rauhallista hetkeä päivässä. Aikuisen tehtävä on se rytmitys.
Ja jos kyse neurokirjon piirteistä ja ylivilkkaudesta, siihenkin apua saatavissa.
Itsellä kokemus rauhallisen ja vähemmän fyysisen pojan kohdalla että on välillä kavereiden kanssa helisemässä kun osa yrittää painimalla ja läpsimisella ratkoa kaikki asiat ja näyttää tunteet vain fyysisellä tasolla. Kyllä tunnetyöskentely ja rauhoittumistaidot tulisi opettaa kaikille.
Pojille vain sallitaan kaikenmoinen perseily. Lähipiirissäkin sen huomaa, että pojat saavat kohdella tavaraa ja jopa syödä ”fyysisesti” ilman, että kunnolla kielletään tai estetään toiminta.
Meillä on tyttöjä ja poikia. Ehkä tytöt ovat tasoittaneet poikien touhuja, mutta en ole itsekään hyväksynyt fyysistä”tappelua” ja olen lopettanut moisen puuhan lyhyeen. Meillä lapset leikkivät paljon yhdessä legoilla ja junaradalla tai pelasivat, olivat ulkona. Nyt he ovat jo aikuisia.
Kokemasi aistiyliherkkyydet kielivät nepsy-piirteistä. Onko pojillasi adhd? Kuulostaa ainakin siltä. Se voi selittää meluamisen ja vauhdikkuuden. Sisällä voisi leikkiä hiljaisia juttuja ja mennä ulos riehumaan.
Ihan syystä miehet toivovat poikaa ja naiset tyttöä. On helpompi samaistua lapsen kokemuksiin, kun on itse samaa sukupuolta.
Tahallinen väkivalta ei ole sallittua lapsille, olivat tyttöjä tai poikia, eikä siihen tule kannustaa, edes leikillään.