Jos on kasvanut akkalaumassa ilman maskuliinisia isämieshahmoja tai muitakaan munallisia hemmoja, niin tuppaa olemaan vähän helisemässä poikalasten kasvatuksen kanssa. Kaikki on jotenkin niin vierasta ja outoa.

Kun lapset ovat pieniä, niin nukke- ja pehmoleluleikit tulevat luontaisesti, mutta ryminällä toisiinsa törmäävät autojen kaahauskisat joutuu ihan opettelemaan ihmetyksen ja erehdyksen kautta. Ei noin äiti, vaan näin, he toteavat ja rymäyttävät vähän vielä näyttävämmin lelut yhteen. Mitä enemmän osia sinkoilee ja melun taso nousee, niin sitä innostuneemmiksi nuoret miehet tulevat.

He räkättävät kovaan ääneen ja kiemurtelevat lattialla, kun legoukkelit sinkautetaan päin seinää. Nukenkärryt saavat rallikyytiä, jos niihin nyt edes kosketaan. Kyllä kyllä, tiedetään, on niitä helliä pikkupoikia, jotka paijaavat mollamaijat uneen ja osaavat empaattisesti taluttaa leikkikoiraa, mutta nyt en puhu heistä, koska meille on siunaantunut useampi vauhdikkaamman sorttinen duudsoni. Voisin sanoa peruspojiksi, ellei siitä vedettäisi hirteen epäkorrektiuden vuoksi.

Pointti nyt vaan on se, että koen jotenkin todella haastavaksi kasvattaa poikia, kun heidän maailmansa on niin kovin erilainen. Tietenkin tahdon olla kiinnostunut heidän touhuistaan, tekemistään ja kaikesta mahdollisesta, mutta en suurin surminkaan voi kokea sydämenpohjasta kumpuavaa intohimoa monsteripeleihin, iänikuisiin pieru-kakka-peppu-vitseisin tai fyysiseen kisailuun, joka alkaa aamulla ja päättyy viimeiseen kuhmuun ennen nukkumaanmenoa.

Ja jälleen kerran, tiedostan, että löytyy niitä shoppailua vihaavia ja vapaapainia rakastavia äijä-äitejä jotka vihaavat pinkkiä sekä kaikkea kimeää. Heille on luontaista ja ihanaa kaivella hiirenraatoja takapihalla tai tussauttaa kunnon pierukisat saunan lauteilla. Kaikki kunnia heille, mutta kun en ole sellainen.

Arvostaisin kaunista, hiljaista ja siistiä kotia, jossa voisimme yhdessä lasten kanssa harrastaa pienimuotoista leipomista. Askartelisimme joulukoristeita, liimailisimme tarroja muistokirjoihin ja juttelisimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Ällöidyllistä, mutta kyllä muutamalla kaverilla sellaistakin on oikeasti, ihan elävässä elämässä tullut todistettua. Heidän lapsensa eivät saa suurimpia kiksejä pökälepuheista tai karjuntakisoista.

Ehkä sitten olen erityisen herkkä äänille ja ärsykkeille, mutta en voi sietää kun kotona vallitsee taistelumieliala koko hereilläoloajan. Isänsä vielä yllyttää reuhkaamaan ja nostelee poikia jaloista sekä kannustaa ottamaan leikillistä matsia. ”Köniin vaan”, kuuluu olohuoneesta ja tahtoisin painua äänieristettyyn poteroon kynttilän ja kirjan kanssa.

Näen punaista, kun pojat satuttavat toisiaan tahallisesti. Kyllä kyllä, tervettä kisailua ja kuuluu poikien fyysisyyteen, mutta silti niin saakelin rasittavaa ja kuluttavaa. En jaksaisi olla erotuomari ja puhaltaa naama punaisena pilliin, kun alkaa olemaan aivan liian rajua. Niinä hetkinä tuntuu, että tulisin hulluksi ja tahtoisin lopettaa tilanteen kiljumalla. En minä ole tottunut tuollaiseen brutaaliin kamppailuun. Aivan vieras systeemi, sillä en oman siskon kanssa ikimaailmassa käynyt käsiksi. Joskus hyvin harvoin korkeintaan tönäisin, silloin puolileikillään, jos vaikka sisko nappasi kädessä olleen liukurin. Nössöä? Ehkä, mutta ei olisi tullut pieneen mieleen ladata oikeaa suoraa toisen naamaan.

Teini-iässä upotaan sotapelien syövereihin ja yökastellaan sänkyä toisella tapaa. Jälleen koen ulkopuolisuutta ja en ymmärrä kaikkea, vaikka tahtoisin, ehkä ei tarvitsekaan. Kaverien kanssa vitsaillaan rumalta kuulostavaa läppää, uhotaan ja edelleen ollaan fyysisiä. Haukutaan toista leikkisästi v**un homoksi, tönitään ja se on kuulemma vaan läppää. Huonoa läppää, mun mielestä, mutta olenkin tylsä vanha pieru.

Ehkä ymmärrän poikia sitten keski-iässä, kun takatukka alkaa häipyä ja vatsakumpu pullottaa. Tulevat sitten mamman luokse syömään lihapullia ja valittavat vaimohuoliaan. Ehkä sitten olen samalla kartalla ja voin aidosti sanoa, että mä niin ymmärrän sua. Koska ainakin vielä kundilauma on vähän kuin vieraan planeetan hahmot mulle. Kiinnostavia, mutta niin hiton outoja.

Nimim. Poikien äiti

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.