Soiko korvissa? Olisiko harvinaislaatuista herkkua kuulla ajatuksesi? Hiljaisuus – mikä se sellainen edes on??

Lapsiperheissä porhalletaan menemään aamusta iltaan ja se tuottaa ääntä. Ihania, riemullisia naurahduksia ja välillä myös sitä toisentyyppistä möykkäröintiä. Hiljaisuus on harvinaisuus, toteaa Kolmen Pojan Äiti.

”Hiljaisuus. Mikä ihana asia, ja niin helkkarin harvinainen tässä sirkuksessa. Niitä hetkiä kokee lähinnä vain silloin, kun koko kööri on sipannut yöunille ja hetken jaksaa itse sinnitellä ennen nukkumatin kaappausta. Silloin suorastaan havahtuu siihen omituiseen huminaan, siihen ettei kukaan huuda, kolistele, kilju tai itke. Mieli lepää ja tavoittaa satunnaisen ajatuksentynkänsä. On pakko todeta puolisollekin, että onpa ihana hiljaisuus.

Elämän ääniä. Niitähän ne vaan on. Ei se niin vakavaa ole ja kyllä maailmaan ääntä mahtuu, kaikenlaisia latteuksia sitä aina viljelläänkin. Ehkä olen sitten jossain vaiheessa vammautunut ja kuulun äänille erittäin herkkien ryhmään, sillä jollain tasolla päässä viiraa kun aamusta iltaan melua sekä mölyä riittää taukoamatta.

Ehkä syyttävää sormea voi heristää (jälleen kerran) kohti omaa lapsuutta. Olin ainoa lapsi, ja asuimme äitini kanssa kaksistaan. Nysväsin aika paljon omissa nukke- ja pehmoeläinleikeissäni, viihdytin itseäni lukemalla tai selaamalla tarrakirjoja. Ihan aidosti tykkäsin olla omissa oloissani. Voi siis arvata, että meillä kotona vallitsi suurimman osan aikaa harmoninen hiljaisuus tai ainakin hyvin hillitty äänimaailma.

Arvata varmaan saattaa myös sen, että nykypäivänä, koirien ja poikien kodissa ei hiljaisuus ole se juttu. Muutama mekkala saadaan aikaan jo aamusella sängyn ja tv:n välillä, sitten aloitetaankin lasten piirretyt, joita höystetään omilla äänitehosteilla, hyökkäyksillä ja syöksymisdemonstraatioilla. Ja ei, meillä ei katsota mitään maailmansotia laserpyssyineen vaan ihan tavispikkukakkosia. Jokin niissäkin ohjelmissa sytyttää poikien buustausvaihteen päälle.

Perinteisen kaavan mukaiset ”toi tönäs eka” ja ”toi otti mun kädestä”-litaniat kuullaan säännöllisesti jokaisen viisiminuuttisen aikana, joka vaan hereillä oloajaksi lasketaan. Koska kotona kuitenkin pyritään noudattamaan reilua pelinhenkeä ja kaverin kunnioittamista, niin selkkaukset johtavat usein suullisten varoitusten jälkeen rangaistustoimenpiteisiin. Kun lelut menevät hyllyn päälle takavarikkoon tai käsky käy miettimisnurkkaan, niin siitä seuraa sellainen mielenosoitus, että naapuritalossakin tiedetään meillä käytävän oikeustaisteluja.

Suurin osa nykyleluista pitää jonkin sortin pörinää, karjuntaa, räyheää hurinaa tai soittaa sietämättömän kovalla jotain hömpötysmelodiaa. Jos patterit eivät enää jaksa, ei jaksa leikkijäkään, vaan tarttuu toiseen kapineeseen, joka vielä ulisee mennessään. Tarjoat perinteistä puulelua, niin lapsi katsoo sinua kuin suosta noussutta vajakkia. Miten sillä nyt leikkisi. Erehdyt imitoimaan poliisipillien vaimeaa ääntä ja lapsi omaksuu uuden leikin, nostaen ujelluksen tason kaakkoon ja vähän ylikin, alkaen jahdata veljiään puukapineella niin, että jalkalistat ja kaapinkulmat paukkuvat.

Yritän välttää vaikuttamasta etelämaalaiselta tempperamenttitädiltä, mutta se on silkka fakta, että hyssyttelemällä ei tapahdu mitään. Voin hissutella ja kutsua poikia syömään vaikka loppuillan, jos käytän vienoa normaaliääntä, mutta kokemuksesta tiedän, että leikit tyrehtyvät vasta siinä vaiheessa kun mölisen kuudennen kerran ”KUULITTEKO!?! NYT SYÖMÄÄN!!”. Olisihan se ideaalista, jos ääntä ei tarvitsisi koskaan korottaa ja peruspuheella mentäisiin soljuvasti tilanteesta toiseen, mutta joku supernänni saa kyllä tulla meille sitten opettamaan moiset temput.

Toisaalta en kuitenkaan haluaisi vetäytyä hiljaisuusretriittiin pidemmäksi aikaa. Itse asiassa rakastan erilaisia ääniä, jotka viestivät elämästä, seikkailuista ja ehkä myös jonkin sortin vapaudesta. En tiedä parempaa kuin lähtökuopissaan jylisevät lentokoneen moottorit, metropolien humu hälytysajoneuvoineen tai merilokkien kimeä kirkuna. Ehkä kaipaisin vain kotiini hetkittäin rauhallisempaa taustahälyä ilman jatkuvia toraamisia, keskeyttämistä ja kinausta. Vaikka kuten sanottua, ne ovat elämänääniä. Totean myös tietäväni vallan hyvin, että kun omat kiljukaulat ovat lentäneet pesästä niin itken katkerasti niiden älämölövuosien perään ja manaan ympärilläni seilaavaa hiljaisuutta. Silti, nauttisin sitä nykyään mielelläni pienissä annoskoissa.”

Tapahtui eräänä aamuna.

Ihan tavallinen arki on tätä.

Ai kauheeta – onko teillä 5 poikaa?!?

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

2 vastausta artikkeliin “Hiljaisuutta kiitos!!”

  • Nami sanoo:

    Ainoana lapsena ja nykyään riehakkaiden poika ja tyttö-lapsen äitinä, samaistuin täydellisesti! Mä inhoan sitä kun kotona on miljoonaa ääntä ja osa on sitten kirkumista ja kiljumista, menee jotenkin oma sietokyky alhasemmalle heti jos taustalla on kymmentä eri ääntä.

  • Myös 3 pojan äiti sanoo:

    Ei tähän voi 3 pojan äitinä sanoa muuta kuin AAMEN! Ihan kuin meillä!