Lapsille siedättyy jonkun verran väkisinkin, kun sellaisen saa. Mutta monikohan äiti on ollut edellisessä elämässään lasten vihaaja?

Kävin äsken kirjastossa hoitamassa keskittymistä vaativaa hommaa. Satuinpa ajoittamaan asiani just jonkun päiväkotiparaatin aikaan. Lukusali, lehtisali ja suurin osa muutakin tilaa oli varattuna nukketeatterille, projektoreille, satutunneille ja ties mille tilpehöörille. Takanani hyvin korkeaääninen nainen luritteli lapsille vähintääkin persoonallisia säkeitä. Yleinen älämölö oli korviahuumaavaa.

Olin ihan tyytyväinen, että sain asiani hoidettua nopeasti. Muuten reaktioni yllätti itsenikin. Aamu oli alkanut nihkeästi, lapsi heräili yöllä ja kahvi kivisti mahaa. Ennen tällainen vekarasirkus olisi saanut pääni pimahtamaan totaalisesti. Siis kirjastossa, hiljaisuuden tyyssijassa, ryntäili ja availi ääntään kymmenittäin aamuenergisiä leikki-ikäisiä ja yksi konservatoriosta pois potkittu kiljukaula. Nyt vekaroiden puuhat lähinnä hymyilyttivät, eikä edes silleen karmivan kireästi. Lapsi on vissiin tehnyt tehtävänsä.

Olisin silti ymmärtänyt erittäin hyvin, jos esimerkiksi joku paikalla ollut opiskelija olisi huokaillut hermostuneesti tai ottanut saman tien ritolat. Ihan niin kuin entinen minä. Lapsia on älyttömän vaikea tajuta, jos niiden kanssa ei ole tekemisissä. Siis asiaan vihkiytymättömälle ne saattavat vaikuttaa vain äänekkäiltä, ärsyttäviltä ja säälittävän suuntavaistottomilta tuhrunaamoilta. Ne toljottavat minuuttitolkulla sanomatta mitään, puskevat päin katsomatta eteensä ja töksäyttävät mitä tökerömpiä kommentteja. Jos aikuinen käyttäytyy kuin päiväkoti-ikäinen, hän on todennäköisesti kovassa tuiterissa tai lääkityksen tarpeessa.

Olin just se tyyppi, joka kiristeli hampaitaan bussissa, kun rattaissa tai vaunuissa kirkuvaa tenavaa ei saatu hiljennettyä. En olisi kyllä silti ikinä kuvitellutkaan sanovani mitään kenellekään. Kertoohan terve järkikin ettei äitikään voi hallita lapsen tunteita. On tämä jälkeläisen kanssa elämiseen totuttelu vienyt kuitenkin sen verran aikaa, etten edelleenkään ihmettele, kuinka siitä täysin pihalla oleva ei haluaisi osaa tai arpaa kyseiseen maailmaan.

Silti jaksan aina pohtia yhtä juttua, jonka lapsista kunnon kilarit vetävät ihmiset tuntuvat unohtavan. Hekin ovat aikoinaan kiljuneet, törmäilleet ja toljottaneet ihan samalla tavalla. Ei kai siitäkään silloin yhtään siedettävämpää tehnyt tieto, että 20-60 vuotta myöhemmin he osaavat joten kuten käyttäytyä julkisissa tiloissa. Että samat oikeudet kaikille, eiks vaan?

nimim. Pinnaansa kasvattanut

PS. Pienten lasten äidit saavat usein sanomista.

PPS. Desibelit voivat nousta huumaaviksi useamman lapsen perheessä.

PPPS. Et ole kokenut kakofoniaa ennen vierailua kakarakirppiksellä.

20160522_164356-5

 

 

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.