Väsyneellä Äidillä meni kuppi nurin:

 

”Harpoin metsäisellä lenkkipolulla rattaita työntäen ja pälpätin samalla puhelimeen. Vastaan asteli seniorikansalainen, joka mutisi mennessään jotain melusaasteesta ja pakosta vaihtaa maisemaa vuokseni. Ihmettelin hiukan, miksi paikkaa piti vaihtaa, liikuinhan koko ajan eteenpäin eli hänestä poispäin. Päiväni ja koko viikkoni oli ollut todella huono, joten ärsyynnyin mummon maailmanomistajan asenteesta. Mutisin hänen peräänsä, että yhteinen metsä tämä kai kaikille on. Jatkoin silti lenkkiä ja kälätystäni. Aurinko paistoi, linnut liversivät mölystäni huolimatta ja poika nuokkui rattaissa aamuväsyneenä.

Kun lenkkipolun loppu häämötti, lapsi veteli sikeitä rattaissa ja mummo lähestyi meitä jälleen. Tällä kertaa hän alkoi informoimaan minua jo kaukaa, kuinka muutkin tulevat metsään kuuntelemaan linnunlaulua eivätkä äänekkäästi puhuvia ihmisiä. Hän valaisi minua myös sellaisesta asiasta, että yleensä tällaiset kailottajat tulevat Afrikan maista ja ovat tummempi-ihoisia kuin minä. Mummo ei pysähtynyt keskustelemaan asiasta, vaan suoritti niin sanotun drive by shootingin liikkuen saarnansa aikana ohitseni ja eteenpäin. Aloin hiiltyä toden teolla. Sitten mummeli sohaisi kunnolla ampiaispesään ja tokaisi:

”Voisit tuolle lapsellesikin pitää seuraa, opettaa vaikka luonnosta ja ympäristöstä.”

Räjähdin.

Tällaisissa tilanteissa eivät koskaan pätkähdä päähän ne asialliset ja napakat vastaukset, joten olin pakotettu kiljumaan hänen peräänsä, kuinka olen lapsen kanssa kaksin, tämä on ainoa hetki kun voin jutella toisen aikuisen kanssa tovin ja että hän ei tiedä mitään minusta tai kuinka hoidan lastani. Kailotin vielä, että Siperiasta löytyy varmasti koskemattomia kolkkia ja lääniä riittäisi täälläkin täyttä hiljaisuutta kaipaaville. Saatoinpa siinä suoltaa parit sensuroidut sanatkin ja toki ohi jolkotti juuri silloin pari hölkkääjää, jotka varmasti leimasivat minut vähintään sekopäiseksi sekakäyttäjäksi.

En ole koskaan ollut niin lähellä käydä toiseen ihmiseen käsiksi. Sadattelin lähes koko kotimatkan, ja kerronpa nyt miksi.

Lapseni on aina ollut suuritarpeinen ja sairasteleva. Olen käynyt läpi aikamoisen helvetin vauva-aikana. Nyt taaperoiässä alamme olla ehkä voiton puolella, mutta väsymystä ja ahdistusta on edelleen runsaasti. Tänä kyseisenä päivänä olin ollut lapsen kanssa kolme viikkoa kaksin mieheni ollessa keikkahommissa. Heräsimme joka ikinen aamu viideltä ja puuhasimme kahdestaan kello kahdeksaan illalla. Vietin pojan kanssa nelisen tuntia päivässä ulkona luonnossa liikkuen, kukkasia, käpyjä ja kiviä tutkiskellen, lintuja kuunnellen ja matkien ja leikkipuistossa peuhaten.

Puhun ja kerron pojalle kaiken aikaa ympäröivästä maailmasta, ja hän onkin hyvin kiinnostunut eläimistä, autoista ja lähes kaikesta muustakin. Lapsi on eroahdistuksen kourissa, allerginen ja melko vaativa, joten omat syömiseni tapahtuvat nopeasti seisten. Hänen päiväuniensa aikana yleensä työskentelen. Olen täysin loppu. Äitini joutui alkuviikosta sairaalaan vakavan tilan vuoksi. Tämän takia pauhasin puhelimessa ystävälleni, jonka kanssa pystyn puhumaan vain ollessamme ulkona, koska kotona poika repii puhelintani tai kiljuu muuten huomiota itselleen. Puhelu oli ainoa aikuiskontakti koko viikossani.

Ymmärrän tietyllä tasolla, että ihminen ärsyyntyy, kun rauhallinen hetki luonnossa katkeaa ei-toivottuihin ääniin. Mutta missä oikeasti kulkee raja? Saako metsässä tai lenkkipolulla laulaa? Entä jos lapsi itkee? Onko pieru liian kova ääni? Siitähän tulee myös hajuhaittaa. Mitäs yskänkohtauksen aikana tulisi tehdä? Entä jos tuulihousut suhisevat tosi kovaa tai lenkkikengät narisevat?

On jostain syystä todella yleistä, että vanhemmat naiset tulevat sanomaan ikäviä asioita pienten lasten äideille. En tiedä, mistä tämä johtuu. He tuomitsevat ihmisen nanosekunnissa eivätkä pelkää tuoda mielipidettään julki. Esimerkkejä on itselläni ja tuttavapiirilläni lukuisia. Mistä tämä juontaa juurensa? Miksi äidit (erityisesti nuoriksi oletetut äidit) ja pienet lapset ärsyttävät heitä niin? Ymmärrän, että pipoa kiristää, kun kuolema kolkuttelee jo ovella, mutta ei sitä tarvitsisi ehkä raskainta elämänvaihettaan eläviin purkaa.

Jos kyseinen mummo olisi nähnyt meidät edellisenä päivänä samaan aikaan, hän olisi löytänyt meidät kalliolta tutkimassa muurahaisia ja kukkia.

Se olo joka tulee, kun on antanut lapselleen aivan kaikkensa, voimansa ja omankin terveytensä, ja joku ohitsesi marssiessaan leimaa sinut itsekeskeiseksi paskaäidiksi, on tässä tilassa melko kuohuttavaa.”

Väsynyt

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

9 vastausta artikkeliin “Mummot, jotka vihaavat äitejä”

  • Äiti-ihminen sanoo:

    Saman ilmiön huomanneena, siis että vanhemmat naishenkilöt piikittelevät nuoria äiti-ihmisiä ja nuoria naisia yleensä jaa sitä mielessäni analysoineena, olen tullut siihen johtopäätökseen, että se voisi johtua kateudesta, menetetysitä mahdollisuuksista ja menetetyistä vuosista.

    Pikkulapsiaika saattaa olla tosi raskasta ja jos on vielä erityishaasteita, niin kuormaa äidillä ja vanhemmilla on varmasti moninverroin. Toimit aivan oikein, kun annoit kuulua ja puolustauduit. Ihailen sinua siitä. Itsenikin olisi pitänyt toimia noin vastaavanlaisissa tilanteissa eikä usein pitää piikkejä nahassani. Tsemppiä!

  • Pirkko sanoo:

    Nykyäidit käyvät vanhempien naisten hermoille, koska ennen ei ollut sellaista mahdollisuutta olla lasten kanssa kuin meillä nyt. Vanhemmat rouvat kaipaavat varmasti kovasti aikaa, jolloin lapsensa olivat pieniä. Tulevat sitten katkeriksi, kun näkevät naisia, joilla on vielä se paras aika elämästä menossa. Ja, kun katkeruus iskee… Niin me kaikki tiedämme, että silloin helposti ärsyynnytään pikku-asioista. Itse elän elämäni onnellisinta aikaa vielä. Ainokaiseni kuitenkin lähtee jo esikouluun. Joskus, silloin tällöin, minäkin saatan ärsyyntyä jonkun tuoreen äidin johonkin piirteeseen ja tajuta sen johtuvan vain ja ainoastaan siitä, että haluaisin elää uudelleen lapseni vauva-ajan. Ihminen on outo eläin…

  • Johanna sanoo:

    Muistan vielä vanhan tapauksen,nyt jo aikuisen poikani ollessa pieni.Olin yh ja opiskelin.Sinä päivänä koulu loppui 16.30 ja kävelin,kuten joka päivä hakemaan poikaani hoidosta.
    Matkat olivat edestakaisin n.tunnin.
    Poika löysi puistosta jotain kiinnostavaa.Totesin vanhemmalle rouvalle sen kummemmin ajattelematta,että voi ei päivä on ollut jo pitkä.Nyt pitäisi mennä kotiin.
    Vastaus oli lyhyt ja napakka,täytyyhän lapsen ulkona olla.Ei liittynyt edes aiheeseen millään lailla.
    Olin nuori äiti,ja mietin pitkään,että täytyyhän?Mitä se tarkoitti.Enkö ole taroeeksi ulkona.Ja kauhea syyllisyys päällä kotiin puistosta.
    Voi meitä äitejä ja ajattelemattomia jo varttuneempia naisia.

  • narsistimummu sanoo:

    Täällä jo joku mainitsi dementian, mutta yksi on sekin, että vanhemmassa ikäluokassa on useita sodan ajan lapsia ja ne lapsuuden ajan traumat on voineet tehdä monesta narsisteja. Useat pitävät suunnilleeen velvollisuutenaan kertoa sen oman oikean mielipiteensä toisen hyväksi.

  • Jenni sanoo:

    Et ole yksin. Bussissa koitin rauhoitella väsynyttä vauvaani heittämällä harson vaunujen suojaksi (kaveri sattumoisin ei rauhoitu, jos ei makaa pimeässä), niin joku akka katsoi asiakseen kertoa, että noin ei voi tehdä. Kun purin hammasta ja jatkoin toimiani, huusi akka, että ”tuo nyt on jo lapsen kidutusta!!!”. Kilahdin ja rupesin huutaamaan, että ”sä et tiedä musta, etkä mun lapsesta yhtään mitään, älä tule kertomaan mulle miten tätä lasta hoidetaan!!!”. Oltiin tulossa juuri kolmen tunnin reissulta allergiasairaalasta vauvan kanssa joka nukkui parhaimmillaankin 15 minuutin pätkissä öin ja päivin ja silloinkin vain tissi suussa / heiluvissa vaunuissa / sylissä. Joku raja oli tälläkin äidillä. Mua tosin ei luultu hulluksi, vaam sain joltain naiselta kannustavan kommentin ”Sä olet hyvä äiti.” Siinä vaiheessa rupesin tietty vollottamaan.

  • Hyväksy niin kuulet tarinan sanoo:

    Myös mummolla saattoi olla se ainut hetki nauttia rauhasta. Ehkä omaishoitajana, tai omat sairaudet estäneet nukkumasta…. Mitkään syyt eivät oikeuta häntä toimimaan niinkuin nyt kävi, mutta samalla tavoin saattoi hänen kuppinsa olla jo täysi ja läikähtää pienestä yli. Muistetaan kaikki, ettemme voi tietää kuinka paljon siellä kupissa oli jo valmiiksi!

  • Toipuva riivinrauta sanoo:

    Semmoistakin sattuu, että nainen on koko elämänsä kiltti: joustaa ja myötäilee. Semmoiseen väsyy ja lopulta siitä saa tarpeekseen. Sitten ihmisestä tulee vastareaktiona varsinainen riivinrauta. Jos hyvin käy, tämän asian tiedostaa itse ja saa tilaisuuden opetella löytämään kultaisen keskitien jostain kynnysmaton ja katujyrän välimaastosta. Niitä, joilla ei käy tämmöinen tuuri, voimme kai vaan sääliä. He päätyvät keikkumaan nöyristelyn ja kiukuttelun kiikkulautaan loppuiäkseen. Surkea kohtalo.

  • Mamma sanoo:

    Ymmärrän väsymyksen ja kupin menemisen nurin. Ja olisin reagoinut varmaan lähes samoin tilanteessasi. Itseäni välillä harmittaa kun ihminen ensimmäiseksi tuomitaan kuten mummo sinut mutta myös sinä hänet. Mummon taustaa tietämättä hänestä tuli suvaitsematon ärtyisä mummo kuten sinusta huono äiti. Voi olla dementtia sairaus taustalla voi olla alkoholisti puoliso jolta on päässyt hetkeksi hengähtämään voi olla mummo joka hoitaa mummotettavia päivät kun oma äiti ei jaksa/pysty. Toivoisin ettei ihmiset aina tuomitsisi toisia kun ei ole päivääkään toisen kengissä kulkenut. Mutta sekin on inhimillisyyttä ettei siihen aina kykene. Itsekin yritän muistaa sen vaikka ei aina pysty.

  • Teinien ja dementikon välissä sanoo:

    Koen suurta sympatiaa tilanteestasi. Omat lapseni ovat jo teinejä, ja molemmilla on ollut erityistarpeita pitkin matkaa. Viimeisin elämän tarjoama haaste vastaa tuohon esittämääsi kysymykseen: alkuvaiheessa oleva dementia voi ilmetä persoonan muuttumisena, empatiakyvyn katoamisena ja tahdittomuutena. Äitini sai diagnoosin otsalohkodementiasta, mutta jo noin viisi vuotta aiemmin tämä erityisopettajana työtä tehnyt tukeni ja turvani muuttui katkeraksi ja empatiakyvyttömäksi, vainoharhaiseksi läheistensä syyttäjäksi. Voisin hyvin kuvitella äitini haastamassa riitaa ja arvostelemassa ihmistä, jota hän olisi vielä terveenä työssään auttanut suurella sydämellä. On ollut todella musertavaa seurata miten ihminen voi pikkuhiljaa muuttua hirviöksi, ja mitä tuhoa tuo muutos saa aikaan lähipiirissä ennen kuin syy selviää. Voimia sinulle ja uskoa tulevaan. En arvostele kiukkuasi, halusin vain kertoa yhden mahdollisen vastauksen kysymykseesi. Emme voi tietää toistemme tilannetta puolin ja toisinkaan, ehkä helpottaa tietää ettei tuo seniori olisi terveenä möläytellyt loukkauksia…