Äitiys ei ole kenellekään pelkkää auvoa. Joskus se tuntuu mustalta aukolta, jonne katoaa koko minuus ja elämä.

Sellainen on olo tällä kirjoittajalla, joka kokee olevansa paitsi huono äiti, myös vankina omassa elämässään:

”Olen melko varma siitä ettei minun koskaan olisi pitänyt saada lapsia.

Näin vaan on elämässä käynyt ja lapsia on kaksi.

Ennen lapsia olin iloinen, rento ja menevä. Lasten jälkeen en mitään näistä. En koe olevani minä, en tiedä kuka olen.

Toki teen sen mitä tässä elämäntilanteessa täytyy, huolehdin lapset, hoidan Wilmat, kuskaan, järjestän synttäreitä, olen läsnä (fyysisesti ainakin), kuuntelen lasten juttuja, kannustan ja koetan kasvattaa heistä tolkun aikuisia. Mitä nyt vanhemmuuteen kuuluu.

Koko ajan kuitenkin lasken vuosia siihen, milloin lapset muuttavat pois kotoa ja voin taas alkaa elää.


Kuva Christian Fregnan, ylin kuva Kristina Tripkovic.

Nimittäin siltä minusta tuntuu, ettei elämää ole. On vain huolehtimista, kaverisotkujen selvittelyjä, tylsää arkea, oman ajan järjestämistä ja parisuhteen ylläpitoa jotenkin.

Ulkoisesti kaikki on kunnossa, sisäisesti käyn jatkuvaa taistelua siitä, otanko taksin ja menen lentokentälle ja jätän kaiken.

Rakastan kyllä lapsiani mutta ilmankin olisin selvinnyt. Tunnen olevani ansassa omassa arjessani.”

Nimim. Bad mom

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Onko sinulla ollut samanlaisia tuntemuksia? Miten jaksat arkea? Miten neuvoisit kirjoittajaa? Kerro kommenteissa!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

13 vastausta artikkeliin “Minun ei varmaan olisi pitänyt koskaan saada lapsia…”

  • Epäonnellinen sanoo:

    Aamen. Kuin minun ajatuksiani. En jaksa kaikesta neuvottelemista, lasten kinastelua ja toistensa ärsyttämistä, huolehtimista kuravaatteosta ja lelupäivästä jne. Sanoin miehelleni, että ennen lapsia olin onnellisempi. Nyt olen vain pahantuulinen marttyyri, joka ei osaa nauttia edes lasten hymyistä ja mukavista asioista. Kaikki ärsyttävyys kasautuu ja pienimmästäkin epäkohdasta menee koko päivä pilalle, koska ”tästä asiata on ennenkin sanottu/neuvoteltu/huudettu/neuvottu”.
    Jos voisin valita niin palaisin aikaan, jolloin ei ollut lapsia ja jatkaisin pillereiden popsimista enkö koskaan haluaisi lapsia. Harmillista ettei äitiyttä ja perhe-elämää voi testata ennen lapsien saamista.

  • Niin poikki sanoo:

    Sama tilanne, kuin olisin itse kirjoittanut. Pakko olla jossain nykyajan vaatimustasossa vikaa. Wilmat paukkuu, tarhassa aina jotain muistamista vaatteissa tai erikoispäivissä, vasukeskusteluissa. Lisäksi koulujen keskustelut, lääkärit, oikojat, neuvolat… miten ehtii käydä töissä? Tai tehdä tunnit takaisin töihin? Illat menee ruuanlaittoon, pyykinpesuun, iltatoimiin, taisteluihin ja taas sama alusta seuraavana päivänä. Aina askeleen jäljessä siitä mitä piti jo tehdä. En luopuisi ihanista lapsista, mutta jos en olisi heitä vielä saanut ja tietäisin, mitä nyt tunnen, jaa-a… Luulin ennen, että omaan hyvän tukiverkoston. Hahaa haha haa. Lauleskelen vaan: kuka auttaa vois, kuka veis mut pois.

  • Mama sanoo:

    Mene kentälle perheesi kanssa ja muuta ulkomaille. Saatte kummasti säpinää ihan arkisten asioiden hoitoon. Koettu on! Ja todella kannatti! Hankkikaa työt ja järjestäkää lasten elämä uusiksi, niin kaikki saavat jotain. Lapset kielitaidon ja aikuiset uuden kiehtovan elämänkokemuksen. Elämä on valintoja ja lasten kanssa voi myös toteuttaa unelmiaan. Tsemppiä!

  • Elä unelmaasi muiden mielipiteistä viis sanoo:

    Lasten kanssakin voi olla rento ja menevä. Ei tarvi olla omakotitalo, koira ja velat. Sinä saat päättää millaista elämää haluat lastesi kanssa elää.
    Voitte muuttaa ulkomaille, voitte lähteä reppureissaamaan. Voitte muuttaa maalle tai kaupunkiin tai vaikka asuntovaunuun, jos siltä tuntuu.
    Sinä saat päättää millaista elämää elät lastesi kanssa. Asukaa vaikka telttaillen maailman ympäri matkaillen, jos rahoitus onnistuu.

    Taustalla voi olla masennus, mutta myös sekin, että elät jonkun toisen elämää lastesi kanssa. Ihan tolkun ihmisiä niistä tulee, vaikka vaihtelisitte paikkakuntaa tai maata välillä ja eläisitte enemmän pää pilvissä haihatellen. Mitä se haittaa, jos lapset kuitenkin hoidetaan?
    Pakkaa ne laukut ja lähde reppureissaamaan yksin, puolison tai koko perheen kanssa.
    Yleensä menevillä vanhemmilla on menevät lapset, jotka nauttivat elämästä, josta vanhemmatkin nauttivat.

    Kannattaa myös miettiä onko esteenä lapset vai puoliso? Lapset tulevat kyllä mukana, mutta kotona murjottava puoliso voi olla iso este eletylle elämälle. Oletko vankina itsellesi rakentamassa kulississa vai onko puoliso muuttunut menevästä tylsäksi rutiineja rakastavaksi, joka on unohtanut kaikki haaveenne ja tyytyy vain elämäänne, eikä halua tehdä mitään?

    Yritin itse olla ensin se pullantuoksuinen luomuäiti, jonka lapsen arjessa ei rutiinit järkkyneet tai asiat vaihtuneet. Lapsi oireili voimakkaasti, kuten minäkin.
    Sitten hellitin ja päätin, että ihan sama meillä on vain yksi elämä ja tämä ei ole kotimme.
    Olemme reissanneet ja tehneet vaikka mitä sen päätöksen jälkeen ja yllättäen lapsikin on paljon rennompi ja helpompi. Hänkin nauttii menevästä ja muuttuvasta elämästä. Nyt minulla on kaksi täysin eriluontoista lasta, mutta molemmat nauttivat elämästämme.
    Ulkomailla on vapaaehtoistyötä ja vaikka mitä. Asiat saa kyllä järjestymään.
    Entä jos lähtisit yksin pariksi kuukaudeksi tekemään vapaaehtoistyötä johonkin? Ei ne lapset siihen hajoa, mutta hajoavat jos äiti lähtee, eikä koskaan tulee takaisin.

    Moni miettii tämän luettuaan, että olen joku lapsellinen haihattelija. Ehkä olenkin, mutta antaa olla. Kyllä meitä tänne pallolle mahtuu, eikä kaikkien tarvi elää samassa muotissa. Lapset eivät kaikesta traumatisoidu.

  • Ei, en ole masentunut sanoo:

    Masennusta ei ole todettu, lääkärissä olen rampannut. Elämä meni kun lapsia tein. Rakastan työtäni mitä en voi tehdä niin kuin haluan, koska lapset.. Tiedän niin miltä sinusta tuntuu.. Lääkärin sanoin, koeta kestää ja aloita elämäsi kun lapset muuttavat pois.

    Parisuhde on kuollut, talo on läävä.
    Omaa aikaa saan niin paljon kuin haluan, mutta en mielestäni siltikään tarpeeksi. Juuri palasin ystävän kanssa viikon reissulta, olisin voinut jäädä sinne. Tunsin viikon aikana eläväni, nauroin, nautin ja seksihlunikin palautui, mutta kaikki hävisi sinä iltana kun kotiin palauduin.. Siinä oven suussa jo selviteltiin vesipyssy tappelua…

  • Vankimyös sanoo:

    Voi kun osaisin sanoa jotain järkevää. Onnistuisiko sinulla pikkuhiljaa lisätä omaan elämään sellaisia asioita ja ajanjaksoja jolloin saisit olla vapaa, oma itsesi? Itse olen viidelle äiti, kahdessa setissä tehty, takana yli 20v. Äitiyttä. Väsyin muutama vuosi sitten, juuri tuohon kaikkeen, olin toisten elämän eläjä, huoltaja en mitään muuta, en osannut siirtää tekemisiä isälle joka oli ollut lähes 20 vuotta elämästämme kahdessa työssä. On ollut todella vaikeat vuodet ymmärtää itseään, tuntemuksiaan ym. Antaa toiselle vastuulle asioita. Sen olen kuitenkin tajunnut että enää en jaksa elää pelkkää lasten7 elämää, olisi pakko saada elää omaa elämää myös. Mutta se on opettelua. Kesäloma on yksi vaikeimmista, lapset haluu olla kavereiden kaa, minä olen vain vankina kotona, en jaksa koko aikaa taistella että nyt lähdetään sinne ja nyt tänne, kun äiti haluaa, HIRVEE tappelu ja huuto. Päivystän siis kotona 🙄 mies töissä kun ei voi pitää lomaa. No, meillä eri lähtökohdat, mutta sama lopputulos, vankeja ollaan omassa elämässä. En osaa neuvoa, mutta ymmärrän. Työstä asiaa päässäsi 🧡

  • Ei enää yhtään huonoa uutista, kiitos sanoo:

    Ootapa kun lapset on lähes aikuisia, ja kaverisotkut on pientä sen rinnalla, että joudut murehtimaan heidän selviytymisestään elämässä.

  • Minävaan sanoo:

    Välillä herään itsekin samaa pohtimaan. Muistan, etten ennen lapsiakaan erityisemmin jaksanut paijata ja aikkia vieraita lapsia. Tykkään kyllä lapsista ja varsinkin vähän isommista, joille voi opettaa asioita, keskustella, pelata yhdessä jne. Mutta tuo kaverisotkujen selvittely, Wilmat ja kaikki muu ei-niin-kiva ei tunnu millään tavalla kutsumukselta, pää on kovilla, kun pitäisi muistaa sitä ja tätä lapsille kouluun, järjestää kesälomakin siten, että lapsilla on mukavaa. Paljon otan kyllä omaakin aikaa, mutta välillä mietin, miksi olen edes tullut äidiksi? Ja lasken myöskin vuosia siihen, että voimme reissata puolison kanssa kahden ja että mitä kaikkea me silloin teemmekään… Toki osasisältönä suunnitelmiin liittyy ne lapsetkin: käymme heillä ja jos heillä on perhettä, autamme niiin paljon kuin vain voimme. Me itse emme ole apua lähipiiristä saaneet ja ehkä sekin on syönyt voimia. Välillä pysähdyn (alkuperäisen kirjoittajankin kohdalla) miettimään, onko tämä masennusta tai babybluesia tai jotain, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos se sellaista joskus lasten vauva-aikaan olikin, niiin kyllä se on nyt pääosin vain omaa luonnetta, etten näe lapsia onneni edellytyksenä ja pohjattomana lähteenä, kuten jotkut ystäväni näkevät.

  • Sussu sanoo:

    Jotenkin tosi surullinen olo tuli nuista teksteistä siis vastaukset myös. Eikö heille joilla oikeasti on nuin vahvoina nuo tunteet sallitut sellaiset! Olisi jo jonkun keskusteluavun paikka/tarve?? Ja ei hemmetissä tää äitiys oo yhtä auvoa&iloa mutta ku elämä ei yleensäkkään oo…aikapaljon täällä joutuu,täytyy jne näkee kokee tekee niitä ei nii mukavia asioita/juttuja mutta kun ne on vaan pakko käydä läpi. Mielestäni ja monen montaa suhdetta&perhettä seurattuani ittee pistää vihaks et ne isukit saa jatkaa lasten tultua sitä normieloonsa melkeenpä,eli kyllä he vaan pystyy jne lähtee viikko reissaamaan poikien kanssa kuten ennenkin..ja kun äiti ois tyyliin vlopun jossain pitää hälyttää puolisukua et isukki pärjää lasten kaa…tasan ei tosiaan mee vanhemmuuden vastuu..

  • Bad mom sanoo:

    I feel ya!! ❤️❤️❤️ En osaa neuvoa enkä auttaa, koska olen ihan samassa tilanteessa (ilman parisuhdetta). Mulla ei ole hermoja, pitkää pinnaa tai edes lyhyttä pinnaa, en jaksa, en osaa. Pelkkää huolta, tolkutonta rahanmenoa ja tappelua jatkuvasti.

  • Mitä sitä kaunistelemaan sanoo:

    ”Rakastan kyllä lapsiani mutta ilmankin olisin selvinnyt.”

    Pakko meitä on olla enemmän joiden tilanne kiteytyy juuri näihin sanoihin.

    • Omena77 sanoo:

      Onhan meitä.

    • Miumau sanoo:

      Hear hear! Yh:na ja ilman tukiverkkoja mietin joka päivä vieläkö jaksan huomisen päivän yksin lasten kanssa vai joko lähden ja soitan poliisit hakemaan lapset turvaan. Elämäni parasta aikaa oli kun elin yksin pienessä kaksiossa. Nyt meitä on kolme ihmistä samassa asunnossa ja joka paikka on täynnä lasten tavaraa ja vaatteita. Rahat on koko ajan loppu ja ruoan riittävyys huolettaa varsinkin kesällä. Palkka ei ole noussut yhtään sitten sinkkuaikojen. Lasten isä on yrittäjä, joka kärsii mielenterveysongelmasta ja on ollut 4 vuotta sairaslomalla. Hänellä on omat tulot 0 euroa ja elatusmaksut laitan joka vuosi ulosottoon. Apua ei tule lastenhoitoon eikä rahallisesti. Arki on yhtä suorittamista ja selviytymistä. Mietin usein lasten antamista adoptioon. Rakastan heitä ja haluan heille parasta, mutta omat voimat eivät enää riitä.