Äitiys ei ole kenellekään pelkkää auvoa. Joskus se tuntuu mustalta aukolta, jonne katoaa koko minuus ja elämä.

Sellainen on olo tällä kirjoittajalla, joka kokee olevansa paitsi huono äiti, myös vankina omassa elämässään:

”Olen melko varma siitä ettei minun koskaan olisi pitänyt saada lapsia.

Näin vaan on elämässä käynyt ja lapsia on kaksi.

Ennen lapsia olin iloinen, rento ja menevä. Lasten jälkeen en mitään näistä. En koe olevani minä, en tiedä kuka olen.

Toki teen sen mitä tässä elämäntilanteessa täytyy, huolehdin lapset, hoidan Wilmat, kuskaan, järjestän synttäreitä, olen läsnä (fyysisesti ainakin), kuuntelen lasten juttuja, kannustan ja koetan kasvattaa heistä tolkun aikuisia. Mitä nyt vanhemmuuteen kuuluu.

Koko ajan kuitenkin lasken vuosia siihen, milloin lapset muuttavat pois kotoa ja voin taas alkaa elää.


Kuva Christian Fregnan, ylin kuva Kristina Tripkovic.

Nimittäin siltä minusta tuntuu, ettei elämää ole. On vain huolehtimista, kaverisotkujen selvittelyjä, tylsää arkea, oman ajan järjestämistä ja parisuhteen ylläpitoa jotenkin.

Ulkoisesti kaikki on kunnossa, sisäisesti käyn jatkuvaa taistelua siitä, otanko taksin ja menen lentokentälle ja jätän kaiken.

Rakastan kyllä lapsiani mutta ilmankin olisin selvinnyt. Tunnen olevani ansassa omassa arjessani.”

Nimim. Bad mom

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Onko sinulla ollut samanlaisia tuntemuksia? Miten jaksat arkea? Miten neuvoisit kirjoittajaa? Kerro kommenteissa!

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 23 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

23 vastausta artikkeliin “Minun ei varmaan olisi pitänyt koskaan saada lapsia…”

  • Em sanoo:

    Kiitos tästä kirjoituksesta. On jotenkin huojentavaa, etten olekaan (No en tietenkään ole) ainut, joka kokee oman vanhemmuutensa näin. Ei minusta olisi pitänyt tulla äitiä. Tämä perhe-elämä tukehduttaa mut. Ja se syyllisyys on hirveä. Pilaanko mä tuon pienen ihmisen, kun en pysty olemaan tarpeeksi. Kehun,kannustan ja koitan olla läsnä, mutta en vaan pysty tekemään sitä kaikkea kunnolla ja täysin vilpittömästi. Lapsen erityisherkkyys myös on jotenkin äärimmäisen vaikea käsitellä. Onneksi isä on mukana ja paras isä ja sellainen joka tasapainottaa tätä mun sinne päin vanhemmuutta. Olisko olemassa joku vertaistukiryhmä tälläisille ”rakastan lapsiani, mutta en pysty olla tarpeeksi äiti” -ihmisille…

  • Älä hylkää perhettä sanoo:

    Hyvä että huolehdit lapsista. Sinä ehkä pärjäisit ilman lapsia, mutta olet heidät kuitenkin siitä huolimatta synnyttänyt ja he eivät pärjää ilman sinua. Eräs tuttavani hylkäsi perheensä ja hänen lapsensa masentuivat vakavasti ja ovat nyt vielä aikuisenakin lääkityksellä. Jos vanhempi hylkää niin perusturvallisuus järkkyy vakavasti ja se kuinka tärkeäksi maailmassa lapsi itsensä kokee.

    Kuitenkin ymmärrän tunnettasi, koska tunsin samaan sävyyn itse heti synnytyksen jälkeen. Itkin asunnossa ja katsoin ikkunasta muita iloisia ihmisiä ja tuntui että elämä on loppu osaltani ja lipuu ohitseni, muut elävät täysillä kun olen itse vankina lapsen syntymän vuoksi elämässäni ja heidän huolehtimisessa. Itkin kolme viikkoa kunnes olo häipyi ja opin nauttimaan elämästäni. Tämä johtui synnytyksen jälkeisestä baby bluesista ja mietin joka päivä loppuuko olo ikinä ja lopulta onneksi loppui. Joillain tämä jää kuitenkin päälle ja muuttuu synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi jota pelkäsin itsellenikin käyvän. Voisiko sinulla olla kyse tästä? Auttaisiko terapia, asioiden käsittely ammattilaisen luona? Entä onko sinulla kumppania? Voisitteko sopia esim. että toinen hoitaa lapsia aina viikon kerrallaan niin että toinen voi levätä ja tehdä omia juttujaan ilman mitään lasten asioiden hoitamista? Tai montako päivää nyt teidän mielestä hyvä olisikaan. Halutessaan vapaalla olija voisi viettää aikaa perheen ja lasten kanssa, mutta pakkoa ei olisi. Sitten vuoroviikoin toinen kumppani hoitaisi lapsiin liittyvät työt ja hoitamisen. Tai 3 päivää kerrallaan ja sitten toinen hoitaa.. Me vuorotellaan kumppanin kanssa joka toinen päivä ja varataan aikaa myös parisuhteelle ja olen onnellinen näin eikä tunnu että olisin jumissa enää.

  • Uusialku sanoo:

    Tein juuri ison päätöksen. Muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Hain kouluun ja ilmoitin miehelle ja lapsille, että ne jotka haluaa, voi tulla mukaan ja jotka ei, voi jäädä. En eronnut, enkä hylännyt lapsia, mutta nyt, 40 vuotiaana, 6 lapsen äitinä tajusin, ettei elämää voi elää loputtomasti vain toisille ja toisia palvellen. Yksi lapsista tuli mukaani, muut, teinit ja osa jo täysi-ikäisiä, jäi isän kanssa tuttuun kaupunkiin. Vaikka aluksi asiat tuntui mahdottomalta, on ne yks kerrallaan järjestynyt. Katsotaan miten kaikki sujuu jatkossa, mutta ainakin nyt olo on vahva ja vahvasti elossa!

    Aina on vaihtoehtoja. Unelmoi rohkeasti ja toteuta haaveita. 💚

  • Voi meitä äitejä sanoo:

    Ei oo varmaan olemassa mitään taikasanoja jotka auttaisivat sua enkä tiedä osaanko sanoa mitään sinnepäinkään. Itestä myöskin joskus tuntuu etten olisi saanut tehdä lasta mutta menneisyyteni takia, mulla on päihdetausta ja oon ollu nuorena kerran vankilassa. Vaikka tiedän olevani hyvä äiti, rakastan lastani ja elän tervettä tasapainoista elämää, tunnen välillä kuitenkin etten saisi olla äiti koska en oo aina elänyt kilttiä normaalia elämää. Tämä tulee varmaan aina vähän varjostamaan mun elämää mut nämä on toisaalta niitä omantunnon kysymyksiä minkä kanssa pitää vaan oppia elämään kun on virheitä tehnyt. Tuntuu että vanhemmuuden paineet ovat muutenkin niin kovat, niin mulla on vielä kovemmat. Oli itselläkin joskus lapsen ollessa vielä pieni, tullut ajatuksia et tätäkö tää tulee nyt olemaan lapsen kanssa, en voi tehdä sitä ja sitä enää.. Mut heti toisella sekunnilla kun on muistunut mitä elämä oli joskus ennen, loppu ne ajatukset. Nyt on joku tarkoitus elämällä kun on lapsi, oma lapsi. Ja jos jotain oon oppinut tästä elämästä, niin sen että jos sä ajattelet aina vain negatiivisia asioita, sulle just tapahtuu niitä. Mut jos ajattelet positiivisia asioita ja sulla on ehkä jotain haaveita, unelmia tai tavoitteita, sulle saattaa alkaa niitä tapahtumaankin. Oot varmaan paljon miettinytkin asioita elämässäsi ennenkuin kirjoitit tänne mut kysyn kuitenkin että ootko nyt ihan varma että johtuuko tuo juuri lapsista ettet voi elää täyttä elämää? Onko joku muu osa-alue elämässä esim. liian kuormittavaa/epätyydyttävää? En tiiä onko tää sopiva kysymys tässä tilanteessa mut tunnetko sä ihan kunnolla sun lapsesi? Entä jos alkaisit viettämään enemmän aikaa niiden kanssa ja opettelisit tuntee ne kunnolla, nehän saattais ollakin hauskaa ja ihanaa seuraa. Entä onko sulla elämässä haaveita, unelmia? Ootko toteuttanut niitä? Entä jos alkaisit toteuttamaan jotain vaikkakin ihan pientä haavetta ja ajan mittaan isompaa kunhan lapset kasvaa? Itse oon saanut toteutettua jo muutamia haaveita äitinä ollessa mitä on ollut, ihan arkipäiväisiä eikä mitään ihmeitä mutta kuitenkin tärkeitä päämääriä. Rivitalosta ja koirasta sekä yhdestä työpaikasta. Ja kaikki on toteutunut.

  • Suski sanoo:

    Kai sinä tiedät, että lapset vaistoaa, ettet ole oikeasti läsnä heille?
    Suosittelen terapiaa vaikka perheneuvolan kautta, sun pitää oikeasti miettiä, mikä on sulle tärkeää, lapsiin jättää ison jäljen sekin, ettei vanhempi ole täysillä mukana, vaan vähän vasemmalla kädellä hoitaa kaiken pakollisen.
    Perheneuvolaan aikaa ja heti!

  • Epäonnellinen sanoo:

    Aamen. Kuin minun ajatuksiani. En jaksa kaikesta neuvottelemista, lasten kinastelua ja toistensa ärsyttämistä, huolehtimista kuravaatteosta ja lelupäivästä jne. Sanoin miehelleni, että ennen lapsia olin onnellisempi. Nyt olen vain pahantuulinen marttyyri, joka ei osaa nauttia edes lasten hymyistä ja mukavista asioista. Kaikki ärsyttävyys kasautuu ja pienimmästäkin epäkohdasta menee koko päivä pilalle, koska ”tästä asiata on ennenkin sanottu/neuvoteltu/huudettu/neuvottu”.
    Jos voisin valita niin palaisin aikaan, jolloin ei ollut lapsia ja jatkaisin pillereiden popsimista enkö koskaan haluaisi lapsia. Harmillista ettei äitiyttä ja perhe-elämää voi testata ennen lapsien saamista.

  • Niin poikki sanoo:

    Sama tilanne, kuin olisin itse kirjoittanut. Pakko olla jossain nykyajan vaatimustasossa vikaa. Wilmat paukkuu, tarhassa aina jotain muistamista vaatteissa tai erikoispäivissä, vasukeskusteluissa. Lisäksi koulujen keskustelut, lääkärit, oikojat, neuvolat… miten ehtii käydä töissä? Tai tehdä tunnit takaisin töihin? Illat menee ruuanlaittoon, pyykinpesuun, iltatoimiin, taisteluihin ja taas sama alusta seuraavana päivänä. Aina askeleen jäljessä siitä mitä piti jo tehdä. En luopuisi ihanista lapsista, mutta jos en olisi heitä vielä saanut ja tietäisin, mitä nyt tunnen, jaa-a… Luulin ennen, että omaan hyvän tukiverkoston. Hahaa haha haa. Lauleskelen vaan: kuka auttaa vois, kuka veis mut pois.

  • Mama sanoo:

    Mene kentälle perheesi kanssa ja muuta ulkomaille. Saatte kummasti säpinää ihan arkisten asioiden hoitoon. Koettu on! Ja todella kannatti! Hankkikaa työt ja järjestäkää lasten elämä uusiksi, niin kaikki saavat jotain. Lapset kielitaidon ja aikuiset uuden kiehtovan elämänkokemuksen. Elämä on valintoja ja lasten kanssa voi myös toteuttaa unelmiaan. Tsemppiä!

  • Elä unelmaasi muiden mielipiteistä viis sanoo:

    Lasten kanssakin voi olla rento ja menevä. Ei tarvi olla omakotitalo, koira ja velat. Sinä saat päättää millaista elämää haluat lastesi kanssa elää.
    Voitte muuttaa ulkomaille, voitte lähteä reppureissaamaan. Voitte muuttaa maalle tai kaupunkiin tai vaikka asuntovaunuun, jos siltä tuntuu.
    Sinä saat päättää millaista elämää elät lastesi kanssa. Asukaa vaikka telttaillen maailman ympäri matkaillen, jos rahoitus onnistuu.

    Taustalla voi olla masennus, mutta myös sekin, että elät jonkun toisen elämää lastesi kanssa. Ihan tolkun ihmisiä niistä tulee, vaikka vaihtelisitte paikkakuntaa tai maata välillä ja eläisitte enemmän pää pilvissä haihatellen. Mitä se haittaa, jos lapset kuitenkin hoidetaan?
    Pakkaa ne laukut ja lähde reppureissaamaan yksin, puolison tai koko perheen kanssa.
    Yleensä menevillä vanhemmilla on menevät lapset, jotka nauttivat elämästä, josta vanhemmatkin nauttivat.

    Kannattaa myös miettiä onko esteenä lapset vai puoliso? Lapset tulevat kyllä mukana, mutta kotona murjottava puoliso voi olla iso este eletylle elämälle. Oletko vankina itsellesi rakentamassa kulississa vai onko puoliso muuttunut menevästä tylsäksi rutiineja rakastavaksi, joka on unohtanut kaikki haaveenne ja tyytyy vain elämäänne, eikä halua tehdä mitään?

    Yritin itse olla ensin se pullantuoksuinen luomuäiti, jonka lapsen arjessa ei rutiinit järkkyneet tai asiat vaihtuneet. Lapsi oireili voimakkaasti, kuten minäkin.
    Sitten hellitin ja päätin, että ihan sama meillä on vain yksi elämä ja tämä ei ole kotimme.
    Olemme reissanneet ja tehneet vaikka mitä sen päätöksen jälkeen ja yllättäen lapsikin on paljon rennompi ja helpompi. Hänkin nauttii menevästä ja muuttuvasta elämästä. Nyt minulla on kaksi täysin eriluontoista lasta, mutta molemmat nauttivat elämästämme.
    Ulkomailla on vapaaehtoistyötä ja vaikka mitä. Asiat saa kyllä järjestymään.
    Entä jos lähtisit yksin pariksi kuukaudeksi tekemään vapaaehtoistyötä johonkin? Ei ne lapset siihen hajoa, mutta hajoavat jos äiti lähtee, eikä koskaan tulee takaisin.

    Moni miettii tämän luettuaan, että olen joku lapsellinen haihattelija. Ehkä olenkin, mutta antaa olla. Kyllä meitä tänne pallolle mahtuu, eikä kaikkien tarvi elää samassa muotissa. Lapset eivät kaikesta traumatisoidu.

  • Ei, en ole masentunut sanoo:

    Masennusta ei ole todettu, lääkärissä olen rampannut. Elämä meni kun lapsia tein. Rakastan työtäni mitä en voi tehdä niin kuin haluan, koska lapset.. Tiedän niin miltä sinusta tuntuu.. Lääkärin sanoin, koeta kestää ja aloita elämäsi kun lapset muuttavat pois.

    Parisuhde on kuollut, talo on läävä.
    Omaa aikaa saan niin paljon kuin haluan, mutta en mielestäni siltikään tarpeeksi. Juuri palasin ystävän kanssa viikon reissulta, olisin voinut jäädä sinne. Tunsin viikon aikana eläväni, nauroin, nautin ja seksihlunikin palautui, mutta kaikki hävisi sinä iltana kun kotiin palauduin.. Siinä oven suussa jo selviteltiin vesipyssy tappelua…

    • Yh äitee sanoo:

      Moni eroaa ihan siksi että saa sen viikko viikko systeemin ja joka toisen viikon pyhitettyä ihan itselleen.
      Voisi toimia sinun tapauksessasi jos kerran parisuhde myös ei enää miellytä.
      Kyllä ihmisellä vaihtoehtoja on aina.

  • Vankimyös sanoo:

    Voi kun osaisin sanoa jotain järkevää. Onnistuisiko sinulla pikkuhiljaa lisätä omaan elämään sellaisia asioita ja ajanjaksoja jolloin saisit olla vapaa, oma itsesi? Itse olen viidelle äiti, kahdessa setissä tehty, takana yli 20v. Äitiyttä. Väsyin muutama vuosi sitten, juuri tuohon kaikkeen, olin toisten elämän eläjä, huoltaja en mitään muuta, en osannut siirtää tekemisiä isälle joka oli ollut lähes 20 vuotta elämästämme kahdessa työssä. On ollut todella vaikeat vuodet ymmärtää itseään, tuntemuksiaan ym. Antaa toiselle vastuulle asioita. Sen olen kuitenkin tajunnut että enää en jaksa elää pelkkää lasten7 elämää, olisi pakko saada elää omaa elämää myös. Mutta se on opettelua. Kesäloma on yksi vaikeimmista, lapset haluu olla kavereiden kaa, minä olen vain vankina kotona, en jaksa koko aikaa taistella että nyt lähdetään sinne ja nyt tänne, kun äiti haluaa, HIRVEE tappelu ja huuto. Päivystän siis kotona 🙄 mies töissä kun ei voi pitää lomaa. No, meillä eri lähtökohdat, mutta sama lopputulos, vankeja ollaan omassa elämässä. En osaa neuvoa, mutta ymmärrän. Työstä asiaa päässäsi 🧡

  • Ei enää yhtään huonoa uutista, kiitos sanoo:

    Ootapa kun lapset on lähes aikuisia, ja kaverisotkut on pientä sen rinnalla, että joudut murehtimaan heidän selviytymisestään elämässä.

    • "Vanha" akka sanoo:

      Aivan totta! Huolet ei ikinä lopu… Äiti kyllä varoitti aikoinaan että näin on.

  • Minävaan sanoo:

    Välillä herään itsekin samaa pohtimaan. Muistan, etten ennen lapsiakaan erityisemmin jaksanut paijata ja aikkia vieraita lapsia. Tykkään kyllä lapsista ja varsinkin vähän isommista, joille voi opettaa asioita, keskustella, pelata yhdessä jne. Mutta tuo kaverisotkujen selvittely, Wilmat ja kaikki muu ei-niin-kiva ei tunnu millään tavalla kutsumukselta, pää on kovilla, kun pitäisi muistaa sitä ja tätä lapsille kouluun, järjestää kesälomakin siten, että lapsilla on mukavaa. Paljon otan kyllä omaakin aikaa, mutta välillä mietin, miksi olen edes tullut äidiksi? Ja lasken myöskin vuosia siihen, että voimme reissata puolison kanssa kahden ja että mitä kaikkea me silloin teemmekään… Toki osasisältönä suunnitelmiin liittyy ne lapsetkin: käymme heillä ja jos heillä on perhettä, autamme niiin paljon kuin vain voimme. Me itse emme ole apua lähipiiristä saaneet ja ehkä sekin on syönyt voimia. Välillä pysähdyn (alkuperäisen kirjoittajankin kohdalla) miettimään, onko tämä masennusta tai babybluesia tai jotain, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos se sellaista joskus lasten vauva-aikaan olikin, niiin kyllä se on nyt pääosin vain omaa luonnetta, etten näe lapsia onneni edellytyksenä ja pohjattomana lähteenä, kuten jotkut ystäväni näkevät.

  • Sussu sanoo:

    Jotenkin tosi surullinen olo tuli nuista teksteistä siis vastaukset myös. Eikö heille joilla oikeasti on nuin vahvoina nuo tunteet sallitut sellaiset! Olisi jo jonkun keskusteluavun paikka/tarve?? Ja ei hemmetissä tää äitiys oo yhtä auvoa&iloa mutta ku elämä ei yleensäkkään oo…aikapaljon täällä joutuu,täytyy jne näkee kokee tekee niitä ei nii mukavia asioita/juttuja mutta kun ne on vaan pakko käydä läpi. Mielestäni ja monen montaa suhdetta&perhettä seurattuani ittee pistää vihaks et ne isukit saa jatkaa lasten tultua sitä normieloonsa melkeenpä,eli kyllä he vaan pystyy jne lähtee viikko reissaamaan poikien kanssa kuten ennenkin..ja kun äiti ois tyyliin vlopun jossain pitää hälyttää puolisukua et isukki pärjää lasten kaa…tasan ei tosiaan mee vanhemmuuden vastuu..

  • Bad mom sanoo:

    I feel ya!! ❤️❤️❤️ En osaa neuvoa enkä auttaa, koska olen ihan samassa tilanteessa (ilman parisuhdetta). Mulla ei ole hermoja, pitkää pinnaa tai edes lyhyttä pinnaa, en jaksa, en osaa. Pelkkää huolta, tolkutonta rahanmenoa ja tappelua jatkuvasti.

  • Mitä sitä kaunistelemaan sanoo:

    ”Rakastan kyllä lapsiani mutta ilmankin olisin selvinnyt.”

    Pakko meitä on olla enemmän joiden tilanne kiteytyy juuri näihin sanoihin.

    • Omena77 sanoo:

      Onhan meitä.

    • Miumau sanoo:

      Hear hear! Yh:na ja ilman tukiverkkoja mietin joka päivä vieläkö jaksan huomisen päivän yksin lasten kanssa vai joko lähden ja soitan poliisit hakemaan lapset turvaan. Elämäni parasta aikaa oli kun elin yksin pienessä kaksiossa. Nyt meitä on kolme ihmistä samassa asunnossa ja joka paikka on täynnä lasten tavaraa ja vaatteita. Rahat on koko ajan loppu ja ruoan riittävyys huolettaa varsinkin kesällä. Palkka ei ole noussut yhtään sitten sinkkuaikojen. Lasten isä on yrittäjä, joka kärsii mielenterveysongelmasta ja on ollut 4 vuotta sairaslomalla. Hänellä on omat tulot 0 euroa ja elatusmaksut laitan joka vuosi ulosottoon. Apua ei tule lastenhoitoon eikä rahallisesti. Arki on yhtä suorittamista ja selviytymistä. Mietin usein lasten antamista adoptioon. Rakastan heitä ja haluan heille parasta, mutta omat voimat eivät enää riitä.

      • Ratkaisukeskeinen sanoo:

        Oletko pyytänyt apua mistään? Se tuntuu usein olevan se kaikkein vaikein rasti.

      • Yh mama sanoo:

        Hae apua!
        Itse olen ollut yksin kahden lapsen kanssa viimeiset kymmenen vuotta.
        Pikkulapsiaika oli rankkaa. Mutta hain apua, saatiin tukiperhe. Joka kk viikonloppu lapsivapaata ja lomakautena 2viikkoa. Ilman en olisi selvinnyt. Ja itse kävin terapiassa ja söin lääkkeitäkin hetken kun oli niin rankkaa.
        Mutta selvittiin. Nyt aletaan olla jo voiton puolella 14 ja 12 vuotiaitteni kanssa. Ja itku tulee silmään kun mietin että kohta jo tulee se aika kun kotoa muuttavat pois.
        Aika Aikansa kutakin.

      • Ancaha sanoo:

        Kelan elatustukea saan, kun vanhemman lapsen isä työttömänä. Kela hoitaa sitten sen takaisi perinnän.