Miksi koiran kuolemasta pitää tehdä niin iso numero?
Huono Äiti sai avautumisen:
”En ymmärrä, miten lemmikkikoiran kuolemasta tehdään nykyään niin iso numero! Julistetaan somessa suuresti ja kiitellään myötätunnosta. Parhaimmillaan ollaan sairauslomalla koiran kuoleman takia! Ystäväni totesi ” Se on VAIN koira. Minulta on kuollut lapsi.”!!!
Nimimerkki: Ihmettelijä
Koiran kuolema on monelle koiranomistajalle erityisen kova paikka ja moni vertaakin koiran menettämistä perheenjäsenen menettämiseen. Niille, jotka eivät koiraa omista tämä voi olla vaikea ymmärtää, mutta surun taustalla olevien syiden tiedostaminen voi auttaa.
Koiran kuoltua ihminen menettää lemmikin, joka tarjoaa ehdotonta rakkautta, hyväksyntää ja lohtua huonoina päivinä. Koiran omistajat, jotka intensiivisesti kouluttavat koiraansa esimerkiksi johonkin lajiin menettävät kumppanin, jota he ovat hoivanneet ja kouluttaneet.
Monille lemmikkikoira tuo myös piristystä ykinäiseen arkeen. Korona-aikana huomattiin kasvua lemmikkieläinten kysynnässä. Yksi ihmisen perustarpeista on seura ja monelle yksinäiselle lemmikki tarjoaa paljon kaivattua seuraa. Koiran menettäminen voi ja saa siis tuntua pahalta.
Ymmärrätkö sinä lemminkin menetyksestä tulevaa surua?
Oletko surrut koiran kuolemaa?
Jaa kokemuksesi.
Osallistu maalausremontin arvontaan tästä jutusta!
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 72 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ei kaikki sitä ymmärrä. Jos ei ikinä elämäänsä ole saanut tosi ystävää, ei tiedä miten paljon sen menettäminen merkitsee.
Antaisin mitä vain jos saisin viettää edes hetken edesmenneen koirani kanssa. Mitä vain.
Toisin kuin me ihmiset, koirat eivät ole kiittämättömiä.
Oman koirani kuolema on hyvin lähellä ja tämä juttu osui silmään ja ai että pisti vihaksi.
Koirani on ollut minulla luovutusiästään saakka, lähes 14 vuotta. Olin reilu 20v. Koiran ottaessani ja se on kulkenut mukanani elämän eri ylä- ja alamäet. Parisuhteet, erot, muutot, elämäntilanteen muutokset yms. Koirani on minulle äärettömän rakas ja minun perheenjäseneni.
Joten miksi tämän kysyjän pentu olisi millään tavalla tärkeämpi surtava, kuin minun rakas koirani?
Koirat on myös huomattavasti lähempänä sydäntäni, kuin lapset.
Jokaisen suru on henkilökohtainen, yksilöllinen kokemus. Suruja ei voi vertailla. Voi olla loukkaavaa ja haavoittavaa vähätellä jonkun toisen surua, oli kyseessä sitten ihmisen tai eläimen menetys. Toisen tunnetta ei tarvitse ymmärtää, mutta voi siitä huolimatta kunnioittaa.
Suapihan sitä surra, mutta oishan siinä joku kohtuus hyvä olla. Muistan niin helekutin elävästi, kun nuorimmainen oli alakukesästä menehtyny tapaturmaisesti parikymppisenä ja kun loppukesästä pikkusen näki itheesä ulukopuolele, huomas että koira on huonossa hapessa 😱😭 siitä liäkäriin ja eihän siinä paljon vaihtoehtoja ollu, kun syöpä levinny, ni lopetus nopeesti armollisinta💔 Siinä puolison kanssa itkettiin ölöitkuu ja selitettiin henkilökunnale, että on se nyt toisaalta hölömöö itkee näin paljon koiran perrään, kun vasta lapsikii kuoli😭😭😭😭 hyö olivat hyvin myötätuntosia💗 Tähän ikkään männessä monta kissoo ja koiroo kuollu ja kaikkia surru aikaasa ja ottanu sitten uuven 💛
Me olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin.
Sinä pidät koiraa VAAN koirana mutta jollekin koira voi olla ystävä, kumppani ja perheenjäsen. Silloin on luonnollista että sen poismenoa myös surraan pitkään ja joskus sairaslomakin voi olla paikallaan.
Se että olet menettänyt lapsesi on aivan kamalaa, osanottoni. MUTTA se ei oikeuta sinua kritisoimaan heitä joille ELÄIN on yhtä tärkeä ja rakas kuin ihminen.
Sairaslomaa kun piski kuolee?
Miksi joku suree, jos tulee avioero? Joka toinen avioliittohan kariutuu.
Miksi joku suree vanhempansa kuolemaa? Vanhempienhan tuleekin kuolla ennen lapsiaan.
Miksi joku suree ystävän kuolemaa. Sehän oli vain ystävä eikä mikään perheenjäsen.
Miksi ylipäätään pitäisi vertailla suruja ja menettämisiä tai kyseenalaistaa toisen surun määrää? Miksei vain voisi olla ihminen ja olla toiselle surussa tukena?
Minulla on ollut 8 koiraa ennen näitä kahta nykyistä. (Myös useita kissoja, lintuja, hiiriä, kaloja.)En olisi enää elossa ilman koiria, muita lemmikkejäni unohtamatta. Olisin tehnyt peruuttamattoman ratkaisun, siitä huolimatta, että olen kahden lapsen äiti.
Jokaisen koirani kuolemaa (eutanasiaa) olen surrut, enemmän kuin vanhempieni kuolemia. Kahden edesmenneen koirani muistelu saa minut yhä itkemään, vaikka niistä on vuosia ja vuosia.
Traumaattinen lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ja vasta viisikymppisenä saadut mielenterveysdiagnoosit olisivat täysin musertaneet minut ellen olisi saanut koiriltani ehdotonta rakkautta ja elleivät ne olisi tuoneet iloa ja valoa ja luontoa elämääni ja saaneet lapsiani nauramaan ja minua jaksamaan jälleen yhtä päivää. Lapsilleni koirat ovat tuoneet turvaa ja säännöllisyyttä arkeen ja sitä rakkauden osoittamista, johon en itse ole aina kyennyt.
Minun koirani saavat nukkua sängyssä, kutsun niitä pronominilla hän, jos tahdon, ja koirieni hautajaiset ovat olleet kauniita ja liikuttavia.
Olen adoptoinut kuusi koiristani, kolme kasvattanut pennusta.
Toisen ihmisen suru on minun tuomitsemusteni ulottumattomissa. Jokainen saa surra vaikka huonekärpäsen kuolemaa, kenenkään asia ei ole arvioida kiintymyksen määrää, laatua tai oikeutusta, eikä menetyksen aiheuttaman surun mittaa.
Otan osaa jokaisen tärkeää erilajisen kumppaninsa menettäneen suruun, yhtälailla kuin saman lajin rakkaan menetyksen kokemukseen.
Minulle oman koiran kuolema ei ollut kovin iso asia. Siis tottakai se suretti, mutta olin aina tietysti tiedostanut, että koira tulee todennäköisesti kuolemaan paljon ennen minua. Nyt 17-vuotiaalla tyttärelläni on kaksi koiraa, ja vaikka molemmat on vielä nuoria, niin hirvittää jo valmiiksi se aika, kun ne joskus kuolee. Koirat on tyttärelleni todella tärkeitä. Hänellä ei minun lisäkseni ole yhtään niin läheistä elävää olentoa, kuin ne koirat. Joten ymmärrän molemmat puolet. Kun näaitä koirista joskus aika jättää, niin se tulee olemaan myös minulle todella suuri suru. Tyttärestä puhumattakaan.
Jos koira on ollut perheenjäsen ja läsnä joka päivä elämässä parhaillaan jopa yli 15 vuoden ajan, on se suuri suru, kun sitä ei enää ole. Se, että jokainen meistä menettää joskus jonkun läheisen ihmisen, ei poista sitä, että lemmikin menettäminenkin on suuri menetys. Suruja ei tarvitse eikä pidä vertailla, eikä arvottaa, miten paljon saa surra mitäkin menetystä.
Itse kärsin lapsettomuudesta, joten minulle koirat tässä tapauksessa on kuin lapsia. Joten ymmärrän täysin tämän koiran tuoman surun ja suremisen. Kumpa vaan joskus ei koirien omistajat jotka sanovat se on vain koira tajuaisivat että kaikille se ei vain ole koira, vaan rakas perheenjäsen ja lapsi.
Kun olin lapsi, rakas kissani kuoli silmieni edessä auton alle. Se pääsi minulta karkuun, suoraan auton alle. Itkin sitä kaksi päivää. Vanhempani nauroivat minulle pilkkanaurua: Mitä sä tommosta yhtä kattia parut! Olet niin kamalan näköinenkin, häpeäisit!
Isänisän hautajaisissa en itkenyt yhtään, ihmettelin vaan aikuisia, että miten tämä ihminen yhtäkkiä kuollessaan niin hyväksi muuttui. Hän oli ilkeä ihminen ja siitä vanhempani olivat kyllä monesti minun kuulteni puhuneet, kuinka kauhea ihminen tämä oli. Mutta hautajaisissa puhuttiin ihan muuta.
Nämä kaksi muistoa lapsuudestani tulivat mieleeni, kun luin tätä keskustelua.
Eläimet olleet aina hyväntahtoisia ja aitoja, ihmiset eivät niinkään.
Ymmärrän hyvin. Lemmikit ovat monelle hyvin tärkeitä ja perheenjäseniä. Itsellä syntyy omiin lemmikkieläimiin aina syvä yhteys ja suren heidän poismenoaan joskus kauankin. Sairaslomallekin olen joutunut siitä syystä.
Vähättelyä koskien asiaa olen myös valitettavasti kokenut esim. esimiehen toimesta.
Hyvä, et omas kuoli. Ylipopulaatiossa tarvita lisää ihmisiä plus noilla toteamuksilla sulla on jotain empatia ja loogisuus kykyjen ongelmia, joten lapses ja maailman pelastus, ettet isompaa vahinkoa aiheuttanut. Älä ainakaan lisää tee.
Kuulostaa siltä, että sinullakin on vähän ongelmia empatian kanssa.
Sairaslomasta: jos on asiakaspalvelutyössä ja itkettää koko ajan, niin luulenpa että työnantaja mieluummin panee itkeskelijän saikulle kuin antaa itkunaaman pilata koko firman julkisivun. Tai jos niiskuttaa ja turskahtelee ruuanlaittohommissa.
Tokihan voi lääkitä zombieksi, mutta sitten ei taida olla enää työkykyäkään.
Tottakai olen surrut kovasti, kun rakas lemmikki – koira ja kissa – on kuollut. Mutta se suru on mennyt ajan myötä ohi. Suru lapseni ja liian varhain menehtyneen pikkuveljeni kuolemasta ei katoa koskaan.
Tämä kiteyttää hyvin koko jutun pointin. Tottakai lemmikkiä saa ja kuuluu surra, mutta ei se silti vastaa samaa, kuin esimerkiksi juuri oman lapsen menetys.
Kuka on väittänyt että on sama asia? Jokaisella on oikeus surra.
Olen menettänyt sekä pienen lapseni,että koirani. Eihän niitä voi täysin rinnastaa toisiinsa,ihmistä ja lemmikkieläintä mutta kyllä oman koirani joka oli ihana perheenjäsen kuolema oli kamalaa ja vieläkin mietin nappea,joka eli 15 vuotiaaksi.siitä nyt 2 vuotta aikaa.
Jotenkin käsittämätön keskustelu. Jokainen elää tavallaan, suree tavallaan. Oma koirani kuoli hiljattain, 15-vuotiaana. Se kulki matkassani läpi avioeron, masennuksen, lasten kasvun aikuiseksi ja heidän muuttonsa pois kotoa – Monet kipeät, raskaat ja rakkaatkin elämänvaiheet. Koira oli uskollinen ystävä, joka toi aidosti lohtua ja iloa elämään silloin, kun se oli vähissä. Surin ja suren vieläkin menetystä, jonka koen isoksi. Mitä se on keneltäkään pois, tai miksi sitä pitäisi verrata jonkun toisen suruun?
Nykypäivänä ne ilkeät, nimettömät sanat on niin helppo sanoa netin syövereissä tai sosiaalisessa mediassa. Itse koen, että on vielä toivoa paremmasta niin kauan kun kyetään tuntemaan myös empatiaa toisen tilannetta kohtaan, oli kyseessä sitten koiran kuolema, sairastuminen tai työpaikan menetys. Mikä tahansa toiselle kova paikka. Ja uskon, että suurinta osaa ihmisistä aidosti koskettaa toisen ihmisen lapsen kuolema. Niin suuren surun edessä jäädään kuitenkin helposti sanattomaksi ihan lähipiirissäkin, joten Facebookin seinällä ilmaistut surunvalittelut voivat tuntua riittämättömiltä, tekopyhiltäkin joskus.
Jospa vaan jokainen muistaisi miltä se aito myötätunto tai jokin pieni ele on tuntunut tilanteessa, jossa sitä on tarvinnut ja laittaisi hyvän kiertämään?
<3
Koira on niin paljon muutakin kuin koira. Sen kuolema voi merkitä esimerkiksi yhden ajanjakson päättymistä. Omistajasta saattaa myös tuntua että jokin osa menneisyydestä saattaa kuolla koiran mukana. Ja tällaiset tunteet aiheuttavat usein suurta surua.
Yksi koiristani eli rinnallani vain 9 vuotta. Niinä vuosina rakastuin, erosin, muutin omilleni ja yhteen toisen ihmisen kanssa ja jäin taas yksin. Koira seurasi mukanani kaiken tämän aikaa. Suru koirasta oli todella suuri.
Nykyisen koirani menettämistä pelkään jo etukäteen. Se on ollut mukanani perhettä perustettaessa, muutoissa ja monissa elämän käänteissä. Sen kautta olen tutustunut moniin uusiin ihmisiinkin.
Esimerkki:
Facekaveriltani kuoli koira -> lähes 300 sydäntä ja surunvalittelua = kaikki facekaverit
Toiselta facekaverilta kuoli lapsi -> alle 80 surunvalittelua ja huomioimista.
Molemmilla saman verran facekavereita ja osa samojakin, joista osa huomioi vain tämän koiran kuoleman. Mikä ihmisiä vaivaa kun eläin menee edelle?
Samoin surun kohtaaminen muutenkin, ei osata käyttäytyä. Ei ole kovin empaattista alkaa puhua koiransa kuolemasta jos toisella on juuri oma menetys tuoreena ja verrata ääneen lapsensa menettäneelle että tiedän miltä sinusta tuntuu kun Turre kuoli viime vuonna.
Ei, et tiedä ja a) kehtaatkin verrata lasta koiraan b) etkö arvosta surua sen vertaa että antaisit surevan kokea sen omalla laillaan c) en todellakaan jaksa kuunnella sinun surustasi juuri nyt, kaikki voimani menevät hengittämiseen ja maitohyllyn löytämiseen kaupasta d) joudunko minä siis nyt sinua lohduttamaan ja rauhoittamaan koska et tiedä miten suruuni suhtautuisit ja minun suruni triggeröi sinun surumuistosi esiin?
Ei osata kohdata surevaa. Ja tosiaankin on eroa eläimen ja ihmisen kuolemalla, ihmisen hyväksi. Se, että suhde eläimeen on jollekin merkityksellinen ja jopa tärkeämpi kuin ihmissuhteet ei saisi viedä arvoa ja merkitystä ihmisen elämält ja kuolemalta.
Ei osata kohdata surevaa. Sinäpä sen sanoit. Sekin on asia jota pitää oppia. Eikä se auta, että sensuroidaan toisen surua, johtuupa se suru ihan mistä tahansa. On kulttuureja missä surraan ulvomalla ja itkemällä yhdessä, sitä Suomalaiset eivät kestäisi nähdä eikä kuulla.
Koira, koira, koira. Aivan kun ei ole muuta lemmikkiä kun koira. Olin kommentoimassa ihan järkevissä mielin kun oli kyse lemmikeistä, mutta tää olikin taas koira glorifiointia