Miksi koiran kuolemasta pitää tehdä niin iso numero?
Huono Äiti sai avautumisen:
”En ymmärrä, miten lemmikkikoiran kuolemasta tehdään nykyään niin iso numero! Julistetaan somessa suuresti ja kiitellään myötätunnosta. Parhaimmillaan ollaan sairauslomalla koiran kuoleman takia! Ystäväni totesi ” Se on VAIN koira. Minulta on kuollut lapsi.”!!!
Nimimerkki: Ihmettelijä
Koiran kuolema on monelle koiranomistajalle erityisen kova paikka ja moni vertaakin koiran menettämistä perheenjäsenen menettämiseen. Niille, jotka eivät koiraa omista tämä voi olla vaikea ymmärtää, mutta surun taustalla olevien syiden tiedostaminen voi auttaa.
Koiran kuoltua ihminen menettää lemmikin, joka tarjoaa ehdotonta rakkautta, hyväksyntää ja lohtua huonoina päivinä. Koiran omistajat, jotka intensiivisesti kouluttavat koiraansa esimerkiksi johonkin lajiin menettävät kumppanin, jota he ovat hoivanneet ja kouluttaneet.
Monille lemmikkikoira tuo myös piristystä ykinäiseen arkeen. Korona-aikana huomattiin kasvua lemmikkieläinten kysynnässä. Yksi ihmisen perustarpeista on seura ja monelle yksinäiselle lemmikki tarjoaa paljon kaivattua seuraa. Koiran menettäminen voi ja saa siis tuntua pahalta.
Ymmärrätkö sinä lemminkin menetyksestä tulevaa surua?
Oletko surrut koiran kuolemaa?
Jaa kokemuksesi.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Artikkelissa on 56 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itse kärsin lapsettomuudesta, joten minulle koirat tässä tapauksessa on kuin lapsia. Joten ymmärrän täysin tämän koiran tuoman surun ja suremisen. Kumpa vaan joskus ei koirien omistajat jotka sanovat se on vain koira tajuaisivat että kaikille se ei vain ole koira, vaan rakas perheenjäsen ja lapsi.
Kun olin lapsi, rakas kissani kuoli silmieni edessä auton alle. Se pääsi minulta karkuun, suoraan auton alle. Itkin sitä kaksi päivää. Vanhempani nauroivat minulle pilkkanaurua: Mitä sä tommosta yhtä kattia parut! Olet niin kamalan näköinenkin, häpeäisit!
Isänisän hautajaisissa en itkenyt yhtään, ihmettelin vaan aikuisia, että miten tämä ihminen yhtäkkiä kuollessaan niin hyväksi muuttui. Hän oli ilkeä ihminen ja siitä vanhempani olivat kyllä monesti minun kuulteni puhuneet, kuinka kauhea ihminen tämä oli. Mutta hautajaisissa puhuttiin ihan muuta.
Nämä kaksi muistoa lapsuudestani tulivat mieleeni, kun luin tätä keskustelua.
Eläimet olleet aina hyväntahtoisia ja aitoja, ihmiset eivät niinkään.
Ymmärrän hyvin. Lemmikit ovat monelle hyvin tärkeitä ja perheenjäseniä. Itsellä syntyy omiin lemmikkieläimiin aina syvä yhteys ja suren heidän poismenoaan joskus kauankin. Sairaslomallekin olen joutunut siitä syystä.
Vähättelyä koskien asiaa olen myös valitettavasti kokenut esim. esimiehen toimesta.
Hyvä, et omas kuoli. Ylipopulaatiossa tarvita lisää ihmisiä plus noilla toteamuksilla sulla on jotain empatia ja loogisuus kykyjen ongelmia, joten lapses ja maailman pelastus, ettet isompaa vahinkoa aiheuttanut. Älä ainakaan lisää tee.
Sairaslomasta: jos on asiakaspalvelutyössä ja itkettää koko ajan, niin luulenpa että työnantaja mieluummin panee itkeskelijän saikulle kuin antaa itkunaaman pilata koko firman julkisivun. Tai jos niiskuttaa ja turskahtelee ruuanlaittohommissa.
Tokihan voi lääkitä zombieksi, mutta sitten ei taida olla enää työkykyäkään.
Tottakai olen surrut kovasti, kun rakas lemmikki – koira ja kissa – on kuollut. Mutta se suru on mennyt ajan myötä ohi. Suru lapseni ja liian varhain menehtyneen pikkuveljeni kuolemasta ei katoa koskaan.
Olen menettänyt sekä pienen lapseni,että koirani. Eihän niitä voi täysin rinnastaa toisiinsa,ihmistä ja lemmikkieläintä mutta kyllä oman koirani joka oli ihana perheenjäsen kuolema oli kamalaa ja vieläkin mietin nappea,joka eli 15 vuotiaaksi.siitä nyt 2 vuotta aikaa.
Jotenkin käsittämätön keskustelu. Jokainen elää tavallaan, suree tavallaan. Oma koirani kuoli hiljattain, 15-vuotiaana. Se kulki matkassani läpi avioeron, masennuksen, lasten kasvun aikuiseksi ja heidän muuttonsa pois kotoa – Monet kipeät, raskaat ja rakkaatkin elämänvaiheet. Koira oli uskollinen ystävä, joka toi aidosti lohtua ja iloa elämään silloin, kun se oli vähissä. Surin ja suren vieläkin menetystä, jonka koen isoksi. Mitä se on keneltäkään pois, tai miksi sitä pitäisi verrata jonkun toisen suruun?
Nykypäivänä ne ilkeät, nimettömät sanat on niin helppo sanoa netin syövereissä tai sosiaalisessa mediassa. Itse koen, että on vielä toivoa paremmasta niin kauan kun kyetään tuntemaan myös empatiaa toisen tilannetta kohtaan, oli kyseessä sitten koiran kuolema, sairastuminen tai työpaikan menetys. Mikä tahansa toiselle kova paikka. Ja uskon, että suurinta osaa ihmisistä aidosti koskettaa toisen ihmisen lapsen kuolema. Niin suuren surun edessä jäädään kuitenkin helposti sanattomaksi ihan lähipiirissäkin, joten Facebookin seinällä ilmaistut surunvalittelut voivat tuntua riittämättömiltä, tekopyhiltäkin joskus.
Jospa vaan jokainen muistaisi miltä se aito myötätunto tai jokin pieni ele on tuntunut tilanteessa, jossa sitä on tarvinnut ja laittaisi hyvän kiertämään?
Koira on niin paljon muutakin kuin koira. Sen kuolema voi merkitä esimerkiksi yhden ajanjakson päättymistä. Omistajasta saattaa myös tuntua että jokin osa menneisyydestä saattaa kuolla koiran mukana. Ja tällaiset tunteet aiheuttavat usein suurta surua.
Yksi koiristani eli rinnallani vain 9 vuotta. Niinä vuosina rakastuin, erosin, muutin omilleni ja yhteen toisen ihmisen kanssa ja jäin taas yksin. Koira seurasi mukanani kaiken tämän aikaa. Suru koirasta oli todella suuri.
Nykyisen koirani menettämistä pelkään jo etukäteen. Se on ollut mukanani perhettä perustettaessa, muutoissa ja monissa elämän käänteissä. Sen kautta olen tutustunut moniin uusiin ihmisiinkin.
Esimerkki:
Facekaveriltani kuoli koira -> lähes 300 sydäntä ja surunvalittelua = kaikki facekaverit
Toiselta facekaverilta kuoli lapsi -> alle 80 surunvalittelua ja huomioimista.
Molemmilla saman verran facekavereita ja osa samojakin, joista osa huomioi vain tämän koiran kuoleman. Mikä ihmisiä vaivaa kun eläin menee edelle?
Samoin surun kohtaaminen muutenkin, ei osata käyttäytyä. Ei ole kovin empaattista alkaa puhua koiransa kuolemasta jos toisella on juuri oma menetys tuoreena ja verrata ääneen lapsensa menettäneelle että tiedän miltä sinusta tuntuu kun Turre kuoli viime vuonna.
Ei, et tiedä ja a) kehtaatkin verrata lasta koiraan b) etkö arvosta surua sen vertaa että antaisit surevan kokea sen omalla laillaan c) en todellakaan jaksa kuunnella sinun surustasi juuri nyt, kaikki voimani menevät hengittämiseen ja maitohyllyn löytämiseen kaupasta d) joudunko minä siis nyt sinua lohduttamaan ja rauhoittamaan koska et tiedä miten suruuni suhtautuisit ja minun suruni triggeröi sinun surumuistosi esiin?
Ei osata kohdata surevaa. Ja tosiaankin on eroa eläimen ja ihmisen kuolemalla, ihmisen hyväksi. Se, että suhde eläimeen on jollekin merkityksellinen ja jopa tärkeämpi kuin ihmissuhteet ei saisi viedä arvoa ja merkitystä ihmisen elämält ja kuolemalta.
Koira, koira, koira. Aivan kun ei ole muuta lemmikkiä kun koira. Olin kommentoimassa ihan järkevissä mielin kun oli kyse lemmikeistä, mutta tää olikin taas koira glorifiointia