Toisen asemaan voi olla vaikea asettua. Mutta ehkä olisi syytä yrittää…

Tässä kirjoituksessaan leski kertoo, millaista on kuunnella tuttavien ajattelemattomia sutkautuksia:

”Jo vuosia leskenä olleena olen kyllästynyt yksoikoisiin ja suoriin mielipiteisiin leskeydestä.

Naapurin rouva suri ryyppäämään lähtenyttä miestään ja totesi että ei hän kyllä tiedä kumpi on pahempi se että mies on kuollut vai se että on jäänyt ryyppyputki päälle… Minäpä tiedän että se kuollut mies ei tule takaisin, ryyppäämään lähtenyt voi tulla. Ontuva vertaus ja aika mauton.

Loukkaannun tällaisesta ymmärtämättömyydestä. Minulle ja lapsilleni mieheni kuolema on ollut elämän suurin tragedia. Se on muuttanut kaiken! Ensisijaisesti meillä kaikilla on ollut miestä tai isää kova ikävä. Suremiseen on mennyt vuosia, läheisen ihmisen menetys on ollut valtava aukko elämässäni.

Lapsille olen ollut sekä äiti että isä. Se ei ole pieni asia.

Se on valtava voimainkoetus joka jatkuu ja jatkuu. Minun pitää olla aina valmiina ja valppaana, nähdä se mitä ei ehkä ääneen sanota ja myös kuunnella ja olla läsnä 100%:sti. Tukea koulunkäynnissä, auttaa läksyissä, kuljettaa harrastuksissa, tehdä kaikki kotityöt ja kauppareissut ja käydä säännöllisesti lääkärireissuilla pitkäaikaissairaiden lasten kanssa. Yksin on maksettava kaikki laskut ja loputtomasti asioita, yksin pitää pitää yhteyttä kouluun ja harrastuksiin, leikata ruoho ja levittää lannoitteet, tilata öljyä ja muistaa katsastaa auto.


Kuva Zoriana Stakhniv, ylin kuva Masaaki Komori.

Kieltämättä joskus on tuntunut että se ryypiskelevä mieskin kelpaisi kun kuolleista kukaan ei ole vielä ylös noussut!

Monille tulee mieleen esimerkiksi esittää mielipide lesken taloudellisesta tilanteesta. Että kyllä leskellä rahaa on, kun on perintöä! Ikävä kyllä ei ole! Ihan eletään kädestä suuhun ja tilipäivänä ostetaan ehkä tikkarit. Luksusta on!

Kyllä mä joka käänteessä ottaisin ennemmin mieheni takaisin kuin eläisin yksin lasten kanssa. Kaikki olisi silloin niinkuin ennen…

Nielaise ne ajattelemattomat kommentit ja vertaukset. Leski tulee aina olemaan leski. Hymyilkää mieluummin, sitä leski arvostaa sitä enemmän kuin ilkeitä tai näsäviisaita kommentteja!”

Nimim. Marjukka-rukka

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus tästä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

5 vastausta artikkeliin “Kyllä leskellä on helppoa…”

  • Äiti85 sanoo:

    Musta tuntuu että moni ihminen on vaan typerän naiivi ennen kuin joku rakas kuolee.. mun isän kuoleman jälkeen mieheni exä kävi taas haastamassa riitaa.. luulen että ihan ymmärtämättömyyttään. Nyt 5v sen jälkeen hänen oma isänsä kuoli. Et josko alkais heräämään näihin asioihin.. ite en oo leski. Mutta molemmat vanhemmat on kuollut. On pakko miettiä mitä tekee sit jos mies kuolee.. mehän ollaan kaksin tässä ilman mitään ylimäärästä tukea.. pakko tietää ja osata ne miehenkin hommat koska vaikuttaa siltä että ei tiedä kumpi meistä saa ekana burnoutin.. Tänä vuonna tullut väsymyksestä johtuvia tapaturmia enempi kun viime vuonna kummallekin.

  • Pettynyt sanoo:

    Minä koen että olisi ollut helpompaa jos mies olisi kuollut. Voisi sanoa lapsille kuinka iskä rakasti heitä kauheasti, eikä olisi halunnut lähteä.

    Vaan ei, mies täysin yllättäen otti ja lähti. Meillä oli minusta hyvä suhde, oli läheisyyttä ja kuvittelin että pystymme myös puhumaan kaikesta, en mielestäni ollut kauhean huono puolisokaan, lapsetkin olivat helppoja ja mies minusta heitä näytti rakastavan. Silti hän siivosi itsensä täydellisesti elämästämme. Eikä minun tarvitse tapella hänen kanssaan mistään, en edes tiedä missä hän asuu. Ei ole ollut edes lapsiinsa yhteydessä. Ainoa mistä tiedän että on elossa ovat elatusmaksut, niitäkin saa hakea kelan kautta kun ei ilmeisesti suosiolla halua maksaa. Ikinä en ole saanut mitään syytä erolle, en selitystä kaikelle ja mikä pahinta lapsille olen joutunut täysin yksin sanoittamaan tilannetta, tietämättä edes itse mitä tapahtui.

    Voin olla kauhea ihminen, mutta olisi ollut helpompaa hyväksyä tämä kaikki jos mies olisi kuollut. Ei olisi tarvinnut miettiä miljoonia eri mahdollisuuksia miksi, syyttää itseään, miettiä mikä itsessä on vikana, surra lasten tilannetta, vihata miestä valinnoistaan. Tietää että toinen halusi lähteä, halusi jättää, halusi katkoa kaikki suhteensa tähän perheeseen. Miten sellaisen selittää lapsille? Varsinkin kun ei halua liikaa värittää totuutta, ettei lasten tarvitse ymmärryksen lisääntyessä käydä asiaa yhtäkkiä läpi.
    Pelottaa mitä tämä tekee vielä lapsille kun vanhempina alkavat ymmärtää mitä isä on tehnyt. Vihasiko hän minua yhtäkkiä niin paljon että jätti mieluummin kaiken? Rakastiko hän koskaan? Miten niin hyvä isä voi vain kadota lastensa elämästä? Oliko hän edes hyvä isä? Jäikö minulta jotain huomaamatta? Enkö ymmärtänyt jotain?

    En sano että olkaa onnekkaita, ymmärrän tavallani mitä olette käyneet läpi. Ymmärrän että te voitte kokea minunkin ajatukseni loukkauksena. Mutta silti, lähes päivittäin vieläkin toivon että mies olisi kuollut kun lapset alkavat kysellä isistä, en voi luvata heille että he milloinkaan näkevät enää isäänsä. En vaikka isä on elossa. Toki kuolleista ei palata, mutta onko kellään elävällä tarpeeksi hyvää syytä tehdä näin?

    En ole enää edes katkera, olen vain pohjattoman surullinen ja vihainen siitä mitä lasten pitää käydä läpi.

    • Mielenterveytensä menettänyt leski sanoo:

      Jos mies jättää perheensä oman käden kautta, kyllä siinäkin jää kysymyksiä/selitettävää neljälle 6-11v. lapselle vuosiksi eteenpäin, kun kasvavat ja eri ikäkausiin sisältyy erilaisia ajattelutapoja/pohdintoja/kriisejä/ tiedon käsittelyä.. ja kun saavat tietää miten iskä teki sen.. En itsekään osaa niihin kaikkiin vastata ja oikeiden sanojen löytäminen joskus vaikeaa.

      Lisäksi surutyö vie aikaa. Ensin saivat lapset surra ja olin vahvana tukena+heidän psykiatrikäynnit. Kun he olivat selvinneet pahimmasta, romahdin itse täysin. Ja vielä nyt vajaa 4v. kuolemasta iski taas ahdistus/masennus, jonka takia taas joutunu olee saikulla useamman kuukauden ja alotin traumaterapian. Yksin kun hoitaa paperityöt maistraattiinkin jokaiselta lapselta erikseen muiden lomakkeiden/lapsen sairauden/perusasioiden lisäksi, meinaa järki lähtee ja viha miestä kohtaan, että miksi jätti mut yksin lastenkaa? Lapsille voin vain vannottaa, että he ovat syyttömiä tapahtumiin ja iskä rakasti kovasti heitä. Otettais heti takas jos saatais, vaikka hänessäkin omat vikansa oli, niinkuin meissä kaikissa.

      Toki sossu auttaa, mutta kyllä sen kovimman työn kuitenkin minä äitinä teen, kun arkea pyörittää 24/7, tutkan ollessa päällä lasten fyysistä/psyykkistä hyvinvointia tarkkaillen. Onneksi ptt käy 1x/vko muutaman tunnin ja tukiperhe 1x/kk.

      Ja yleisesti sanon myös sen, että mieluiten ”huono” isä/äiti, kun ei isää/äitiä ollenkaan. Toista osaa arvostaa kunnolla vasta sitten, kun sen on lopullisesti menettänyt. Eikä ikinä ole enää mahollista nähä, muutakuin kuvissa ja nimenä hautakivessä..

      En halua väheksyä nim. Pettynyt tunteita, mutta luulen että paljon vähemmällä päässyt kun lasten isä vielä elossa kuin kuollut. Ainakin niin pitkään kunnes kaikki lapset ovat täysi-ikäisiä..

  • Äitee sanoo:

    En ole leski, eikä luojan kiitos ole kokemusta siitä. Mutta minulla on kokemus siitä kun yöstä tulee ero, jään lasten kanssa yksin ja mies jatkaa omaa elämäänsä. Sellainen oikeasti lasten kanssa yksin… Joskus kuuntelen näitä ”mieheni on leirillä koko viikon ja olen sotaleski, kaikki taas yksin hoidettava”. Tai ”mies on jatkuvasti työmatkoilla ja minä olen yh, hyvä jos jouluna pysyy kotona ja iltaisin ehtii soittamaan”… Näitä kuulee samaa sorttia. Eräskin ”sotaleski” oli sosiaalityössä eroperheiden eteen… Kuunnellessani mietin, että voi nyt että onpa kurjaa tuokin ja vielä kun olet tuollainen idiootti niin taitaa se olla vielä kurjempaa.
    ”eipähän tarvitse kerätä ukon lokaisia sukkia lattioilta, pääset niin helpolla”. Näitä riittää… En ole leski, mutta yksin ja ihmisten ajattelemattomat aivopierut kertovat sen oman elämän helppouden suhteuttamisen ongelmasta toisen ihmisen elämään. Ajattelen näin: joku joka puhuu minulle noita juttuja , tulee vielä elämässään kohtaan jossa on vaikeaa, koska tuollaisten juttujen heittäjän on täytynyt päästä liian helpolla… Maailma on idiootteja täynnä. Pärjään kyllä elämässäni ja lasten kanssa hienosti, mikäs tässä on vain omia sukkia kerätessä ja on se kiva kun ei tarvitse tapella kumpi jää sairaan lapsen kanssa kotiin. En kadehdi näitä viikon ”sotaleski ja työmatkalaisten puolisoita” pätkääkään. Ei ole elämä reilua ja kaikki empatia heille. Peace.

  • Myös leskeksi jäänyt sanoo:

    Jäin itse leskeksi 28 vuotiaana, tiedän mistä puhut. Eronneet kaverit tulivat sanomaan, että ”leskeksi jääminen on paljon parempaa kuin eroaminen. Mieti miten ei tarvitse vääntää lapsista lomien ja viikonloppujen suhteen. Juhlapyhistä puhumattakaan”. Ihme että olen elossa, ihme että jaksoin tuon kaiken. Kaikesta suurin kiitos silloin vatsassa potkineelle vauvelillemme, joka syntyi 4 kk mieheni kuoleman jälkeen.
    Vaikka kuolemasta on jo noin pitkä aika, en ikinä unohda sitä, enkä niitä sanoja mitä jotkut henkilöt minulle sanoivat. Kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni. Voimia arkeen ❤