”Olen erityislasten äiti. Mieheni ja lasten isä on rakas ja todella hyvä isä ja puoliso. Lapsillamme (alakoulu- ja pk-ikäisiä) on nepsydiagnoosit. Olemme tukitoimien piirissä. Mutta. Meillä on yksi kipeä ongelma. Perheväkivalta. Ei meidän vanhempien taholta vaan nimenomaan niin päin, että lapset lyövät toisiaan ja meitä. Ennen kuin lapsemme pääsivät edes nepsytutkimuksiin niin lasu käänsi jo asian niin päin että me vanhemmat olemme pahoinpidelleet lapsia. Että meiltä he ovat oppineet lyömisen. Eihän se näin ollut.

Tie oli pitkä ja kipeä tähän että meitä nyt uskotaan. Keinoja ja tietoa on, apuakin saamme (itsekin käyn terapiassa). Mutta silti olemme tämän ongelman kanssa kuin yksin. Olen eristäytynyt kotiin enkä käy missään, lapset toki koulussa/päiväkodissa ja kavereillaan sovitusti. Mutta kun perheväkivalta menee näin päin että sen kohteena ovat vanhemmat, ei tästä voi vain lähteä ja jättää kuten jos kyseessä olisi puoliso.

Onko kohtalotovereita? Mitä tähän enää voi tehdä kuin kestää ja kestää? Kunnan tukitoimet (esim. tukiperhe) ovat jonottamista ja pallottelua (ja ei se perhetyökään meillä ehdi käydä kuin kerran viikossa).

Koettakaa ymmärtää pointtini oikein. Lapset käyttäytyvät väkivaltaisesti. Me vanhemmat joudumme vain väistelemään ja harkitusti rajoittamaan. Lapset ovat nepsyjä. Me vanhemmat olemme väsyneitä. Ja on vain pakko jaksaa.”

Nimim. Väsynyt

Olisiko sinulla tarjota vertaistukea tai neuvoja kirjoittajalle? Osallistu keskusteluun kommenteissa.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

14 vastausta artikkeliin “Kun lapsi lyö, onko mitään tehtävissä?”

  • Apua saatavilla sanoo:

    KVPS:n Kun lapsi satuttaa -hankkeeseen kannattaa tutustua. Se pureutuu juurikin erityislasten väkivaltaiseen käytökseen.

  • Nepsyn vanhempi sanoo:

    Lapsemme on autismin kirjolla ja meillä on sama ongelma, lapsi on väkivaltainen, kun ylikuormittuu ja saa kohtauksen. Normaalit kasvatuksen keinot eivät aina läheskään riitä, jos lapsella on neuropsyk. ongelmia. Tavallisten lasten vanhemmat tarkoittavat neuvoillaan hyvää, eiväthän he voi tietää, mitä arkemme on.

    Olemme onneksi saaneet lapselle kaiken mahdollisen yhteiskunnan tuen (toimintaterapia, rauhoittava lääkitys, kattavat tutkimukset, psykiatrinen osastohoito ja avohoito, kuntoutusohjaus, kotipalvelu jaksamisemme tueksi). Omaishoitajuutta on neuvottu hakemaan, siihen kuuluu oikeus pariin vapaapäivään kuussa niin, että lapsi hoidetaan silloin kunnan toimesta. Vuorottelemme puolison kanssa, päästämme toisemme vuorotellen esim. tunniksi hengähtämään. Kukaan muu ei uskalla hoitaa lastamme kuin me itse, ei isovanhemmat, eivät edes terveydenhuollon ammattilaiset. Lapsi ei ole koulukuntoinen.

    Tärkeintä on ehkäistä lapsen mielen ylikuormitus – elämä ei saa olla hänelle liian raskasta. Arjen ympäristöstä on yritettävä tehdä hänelle siedettävä, vaikka on aistiyliherkkyyksiä, toiminnan ohjauksen ja kommunikaation ongelmia. Pyrimme ehkäisemään raivarit, koska lapsi ei vain kykene niiden aikana hillitsemään itseään.

    Hoitaminen on raskasta, kun ruokavalio on tiukka (mahakipu = raivari), päiväaikataulut tarkkoja (rutiininmuutos = raivari) ja mikään tekeminen ei onnistu ilman vaihe vaiheelta -ohjausta vieressä, yllättäviä asioita ei saisi tapahtua ja pienetkin asiat ärsyttävät lasta voimakkaasti: vaatteiden saumat painavat ihoa, ruoka tuntuu hankalalta suussa, äkilliset äänet säikäyttävät (esim. lentokone), julkisten paikkojen taustamusiikki sattuu korviin.

    Lapsi ei ymmärrä, että kipu tai hankala olo on hänen oman kehonsa toimintaa – jos lapsi kompastuu, hän lyö lähinnä ollutta ihmistä ”itsepuolustukseksi”, koska kokee, että joku satutti häntä (no, ”lattia löi”). Sanat eivät löydy ja sekin harmittaa lasta, kun muut eivät ymmärrä, mitä hän tarvitsisi.

    Minäkin luulin olevani ainoa, jota lapsi lyö. Nepsyjen vanhempien vertaistukiryhmässä olen kuitenkin kuullut ainakin 40 vastaavaa tarinaa erityislapsen väkivallasta. Vaatikaa lapsellenne apua ja terapiaa.

    Me saatamme joutua antamaan lapsen joskus vielä kotoa pois laitoshoitoon, kun hän kasvaa vahvaksi teiniksi, jos väkivaltaa ei saada terapialla ja lääkityksellä kuriin. Elämme päivä kerrallaan, koko ajan hoivaten, laskien tunteja siihen, että lapsi nukahtaa. Joka aamu on kuitenkin uudet voimat.

  • Yks ope sanoo:

    Kiinnipito on oikeastaan se ainoa vaihtoehto. Se on tietenkin vaikeaa, jos vanhempi on esim. pienikokoinen. Itselläni on impulsiivinen aspergerlapsi, joka lyö. Hän ei pidä kiinnipitämisestä ollenkaan ja yrittää välttää sen. Enää siihen ei juuri jouduta, mutta aluksi se vaati sen, että joka kerta tehtiin selväksi, että lyöminen ei ole vaihtoehto. Itse täytyy yrittää pysyä rauhallisena ja kiinni voi pitää niin ettei se satu. Kannattaa lukea aiheesta. Teen töitä myös agressiivisten lasten opettajana ja koulussa sama juttu. Ei me voida päästää lapsia lyömään toisia tai aikuisia. Saatais nopeasti syytteet. Mitä isommaksi lapset kasvavat sitä vaikeampaa on vetää raja. Työ kannattaa tehdä nyt. Asiaan kannattaa hakea mahdollisimman paljon apuja ja meillä esim. toimintaterapia ja osastohoitojaksot auttaneet. Niissä harjoitellaan uusia taitoja, vanhoista tavoista poisoppimista ja esimerkiksi autettiin meitä vanhempia opettelemaan oikeaoppista kiinnipitoa. Hoitotahoon kannattaa olla aktiivisesti yhteydessä ja kertoa, että nyt ei jakseta ja tarvitaan apua. Meillä myös nepsypuolelta käyneet auttamassa koulussa ja auttaneet opettajia ja kouluympäristöä vähentämään lapsen kuormitusta. Keinoja on!

  • Mamma Myy sanoo:

    Tukiperhe ei ole ratkaisu eikä apu ongelmiin, mikäli lapsi on väkivaltainen. Olemme mieheni kanssa toimineet tukiperheenä useamman vuoden, emmekä enää ota vastaan väkivaltaisia lapsia syystä, että emme ole valmiita kestämään seurauksia. Meistä on jo yksi lasu tehty siksi, että lapset satuttivat toisiaan, mutta tapahtunut käännettiin meidän syyksi. Lopulta lapset kertoivat totuuden tapahtumista ja asia raukesi. Haluamme toimia jatkossakin tukiperheenä ja se ei onnistu, jos saamme turhia syytöksiä ja lasuja niskaamme.

  • Sälä sanoo:

    Lasten tarkempia diagnooseja tietämättä pohdin, mitkä ovat heidän kielelliset keinonsa sanoittaa pettymystä ja pahaa mieltä, surua tai hylätyksi tulemisen tunnetta. Näitä tunteita kuuluu joskus jokaisen päivään niin kotona kuin päiväkodissa tai koulussakin. Hyvä kaveri leikki jonkun toisen kanssa, ope huomautti jostakin asiasta, ruoka ei ollutkaan sitä hyvää jota odotin, vaan jotain muuta.
    Nepsyihmisen tunteet voivat olla vahvoja ja voimakkaita, ja keinot ilmaista niitä ja tulla ymmäretyksi vajavaisia. Lapsen voi olla myös vaikea ymmärtää, miksi jokin ikävä asia tapahtui tai miksi joku toimi niin kuin toimi.
    Yrittäisin löytää keinoja lapselle kertoa omista tunteistaan ja tuntemuksistaan. Lapsi ei varmasti itsekään halua elää väkivallan keskellä, vaan kokea tulleensa ymmärretyksi, ja siihen tähtäävä apu voisi olla hyvä.
    Missä tilanteissa lyömistä tapahtuu? Onko joukossa ennakoitavia hetkiä, joihin voisi tuoda vahvan kuulumistenkyselyrutiinin? Tähän rutiiniin voisi kuulua vaikka kortteja, joissa on erilaisia tilanteita, sanoina tai kuvina. ”Yksin” ”ikävä yllätys”, ”en saanut” esimerkiksi. Näistä voisi puhua ja sanoittaa tunteita, joita tilanteissa syntyy. Sitä mukaa kun tunteita jo osataan nimetä ja tunnistaa, niitä voisi olla myös korteissa.
    Väkivaltatilanteista puhumisessa voisi olla hyvä myös keskittyä siihen, mikä tunne oli siellä takana ja hyväksyä se tunne. Kaikki tunteet on ok, mutta miten niiden kanssa voi elää, kun ne ovat suuria, joskus jopa musertavia. Ehkä lapsi voisi myös miettiä vaikka piirtäen, miten olisi toivonut tilanteen etenevän väkivallan sijaan.

  • Erityislasten äiti sanoo:

    Mikään erityispiirre ei oikeuta lasta lyömään ketään. Kaikkien on opeteltava väkivallattomaan käytökseen jo lapsena ja sen opettavat vanhemmat rajat asettamalla. Toki tukea voi saada ammattilailta, mutta he eivät tee vanhempien työtä.

    • Opettaja sanoo:

      Siinä olen samaa mieltä että kaikkien lasten pitää oppia että väkivaltaa ei saa käyttää. En ehkä kuitenkaan nyt lähtisi sanomaan että se on vanhempien tehtävä, kun kirjoittaja tässä selvästi ilmaisee että ongelma on jatkunut pitkään ja että he alkavat olemaan tosi väsyneitä ja toivottomia tilanteessa. Mieti vähän.

  • Aamu sanoo:

    Voimia teille kovasti. Mielestäni tarvitsisitte paljon enemmän apua kuin mitä nyt saatte. Toivottavasti sosiaalitoimi ymmärtäisi tämän. Olisi hyvä saada useana iltana kotiapua, että te vanhemmat jaksatte pitkittyneessä vaikeassa tilanteessa. Ja saisitte hiukan huokaista. Koko yhteiskunnan kannalta olisi parasta ja myös halvinta antaa kotiin apua teidän tilanteessa. Hienoa, että haluatte huolehtia lapsistanne. Jaksamista!

  • Äiti sanoo:

    Meillä kehitysvammainen nuori nainen 17-vuotias,autistinen. Meitä pompoteltu myös erikoissairaanhoidon puolella jo vuoden tyttären syömishäiriö epäilyyn liittyen. Kukaan ei oikein paneudu tosissaan asiaan, Paitsi koululääkäri. Asiaan liittyen tapasimme puheterapeutin joka tarkasti ettei suussa ole mitään vikaa. Tytär on arka ja vierastaa uusia ihmisiä ja puhuu silloin vähemmän. Han kertoi syövönsä kaksi kertaa pöivässä lämpimän aterian ,mutta jätti kertomatta,että syöminen voi kestää 1-2tuntia ja hön yrittää myös syödä välipaloja huonolla menestyksellä. Terapeutti ei tehnyt lisäkysymyksiä eikä tarkentanut asiaa minulta joka odotin aulassa. Kirjoitti lausunnon ,joka oli täynnä epätarkkuuksia ja virheellistä tietoa ja lähetti sen eteenpöin. Myös minä yritin saada tukea vammaispalvelusta kirjoittamalla heille. Kun vammaispalvelu ei aaanut meitä kiinni puhelimitse( numeromme oli vaihtunut)tekivät he meistä lastensuojeluilmoituksen väärin perustein. Sain sitten lasuun selittää tilanteen,koska olivat penkoneet vanhoja tietojamme. Mikä on äidin jaksaminen, masennuksen tila ,josta olen toipunut ja kertoa miehen psykoosisairauden olevan hyvässä jamassa ja todella,tyttärellä on syömishäiriö johon kukaan ei suhtaudu vakavasti. Äiti leimattiin vanhan masennuksen vuoksi ylihuolehtivaksi ja ties mitä.Luulen,että tiedän miltä tuo tuntuu,kun asiat käännetään ylösalaisin. Se tuntuu tosi kurjalta ja horjuttaa luottamusta viranomaisiin. Oma tyttäreni sai myös raivareita ja yritti jo pienestä lyödä minua. Sanoin joka kerta tiukasti ettei äitiä saa lyödä eikä ketään muutakaan. Vähitellen hän oppi sen ja tuli pyytämään anteeksi käytöstään ,jos meni ihan överiksi. Nykyään tulistuu nopeasti ,jos en vastaa toivotulla tavalla,mutta lyöminen on jäänyt muistojen arkkuun. Toivon perheelle samaa ja vahvuutta kestää tuo epäoikeudenmukainen tilanne. Meillä ei myöskään perheväkivaltaa kotona ole,mutta käsittääkseni autismiin kuuluu nämä säännölliset raivokohtaukset

  • Kokenut tälläistä sanoo:

    Kun minä päiväkotiin kirjoitin lapun voisitteko puhua lapselle etukäteen että kun haen lapsen niin ei ole kovin kohteliasta lyödä heti ekaksi äitiä. Olen käsittänyt tämän väärin että varhaiskasvatus tarkoittaa että päiväkoti opettaa hyviä tapoja lapselle ja sieltä voi pyytää tälläistä. Miksi en sitten itse sitä sanonut ei saa lyödä äitiä tms niin ajattelin kun heti kun avasin oven ja astuin ovesta sisään lapsi oli nyrkit pystyssä vastassa eihän siinä edes oikein ehdi reagoida kun hyökkäys käy niin nopeasti ja lapsi ei välttämättä muutenkaan uskonut äitiä. Ja tuota nyrkkeilyäoli alkanut ilmaantua ja sitä ennen ei ollut No siitä pyynnöstä tuli lastensuojeluilmoitus, kiitosta vaan. Eipä tee mieli enää pyytää mitään.

  • Rauhallisten lasten äiti sanoo:

    Minulla oli väkivaltaiset kaksoset. Toiselle toimi lastenpsykiatria ja koulupsykiatrin jörjestämät tunnetaitokerhot. Toisella loppui äidin potkiminen kerta heitolla seuraavasti: Äiti oli tajunnut, että lapsen ei saa antaa elää siinä uskossa, että lapsi olisi voimakkaampi ja pelottavampi. Erään potkun jälkeen äiti totesi pojalle, että ”minä olen meistä se isompi ja voimakkaampi, ja jos vielä kerran potkaiset, vien sinut maahan niin kuin poliisit telkkarissa”. Lapsi potkaisi. Äiti laittoi hyvin rauhallisin ottein lapsen lattialle mahalleen täysin satuttamatta kuten ne poliisitkin. Kaikki lyöminen ja potkiminen loppui siihen kuin seinään. Lapsi oikeasti tajusi, ettei hän ole ylivoimainen ja äiti ei enää pelkää häntä. Tämän se vaati.

    • Varamami sanoo:

      Juuri näin,meillä oli aikanaan sijoituksessa poika joka käyttäytyi väkivaltaisesti meitä ja muita lapsia kohtaan,varsinkin pienempää poikaamme.Lastensuojelusta tuli ohjeet kiinnipitoon,se tepsi kun muutaman kerran jouduttiin se tekemään.

    • Äiti sanoo:

      Juurikin näin. Raivokohtaustilanteessa refleksini toimivat nopeasti ja suu vieläkin nopeammin. Nappasin lapsen syliotteeseen ja samalla tiukka kielto,Äitiä ei saa lyödä. Jos en saanut napattua syliin ,niin sama tiukka lause ,joskus jopa ärähdys. Tein siis selväksi ,että lyöminen ei ole sallittua ja ajan oloon se helpotti ja jäi pois kokonaan

    • Karhuäiti sanoo:

      Hienoa, että teillä toimi näin kerrasta. Ikävä kyllä vastaus kuulostaa minun korviini juuri sellaiselta kenties hyvää tarkoittavalta, mutta lannistavalta neuvolta, joka antaa ymmärtää, että ”kunhan vaan teette näin” niin ongelma poistuu ja olettaa, että kyse on keinosta, jota vanhemmat eivät ole vielä koettaneet/kuulleet ja että on siis ylipäätään jotakin, mitä vanhemmat voivat ns. vain tehdä tilanteessa oikein näyttääkseen lapselle kaapin paikan ja sitten lapsi tajuaa ja ongelma poistuu. Tällaisia ”hyviä neuvoja” nepsy-lasten vanhemmat kuulevat aivan liikaa tahoilta, jotka eivät selvästi ole kohdanneet ihan saman kategorian haasteita.
      Ymmärtääkseni autistin raivokohtauksella ei aina ole paljoakaan tekemistä auktoriteetin tai voimasuhteiden hahmottamisella ja niiden rationaalisesta punnitsemisella. Itsellä autismin kirjon tytön väkivaltaisuus muita perheenjäseniä kohtaan kesti aaltoillen päiväkoti-iästä läpi alakoulun. Karhuotteessa hän saattoi raivota helposti puoli tuntia kerralla. Nämä olivat fyysisesti ja psyykkisesti valtavan raskaita hetkiä ja aikoja vanhemmalle – ja toki lapselle myös, joka pyristelee vastaan aina itse edes tietämättä mitä. Meillä fyysinen väkivaltaisuus jäi pois murrosiän kynnyksellä, verbaalinen raivo/väkivalta kesti läpi murrosiän. Me olemme perheenä saaneet apua läpi tämän kaiken, siitä olemme kaikille tukitoimille erittäin kiitollisia. Mutta silti ei varmasti päivää mene näissä tilanteissa, ettei vanhempi kokisi epätoivoa, epäilisi osaamistaan tai olisi solmussa monenkirjavien neuvojen kanssa. Jälkikäteen ajateltuna itsellä lastenpsykiatrin neuvot ja oma äidinvaisto olivat parhaita johtotähtiä läpi tämän ajan. Harvalta naapurintädiltä, sukulaiselta tai vaikkapa ammattikasvattajalta tuli hyödyllisiä kommentteja.
      Paljon paljon voimia ja jaksamista kirjoittajalle ja muille saman asian kanssa kamppaileville vanhemmille!