Pitääkö lapsella olla tiukka kuri ja tarkat rajat koko ajan, vai saako taaperon antaa myös temmeltää? Silläkin riskillä, että tulee sotkua ja aikaa menee askareisiin vähän enemmän? Tämä kirjoittaja miettii, että onko hän nyt lepsu äiti, kun uskoo että lapselle on parempi jos ei kaikkea olla koko ajan kieltämässä. Hänellä oli itsellään tiukka kuri lapsena, mutta siitä ei seurannut mitään hyvää:

”Olenko nyt niitä lepsuäitejä joiden lapsista tulee pellossa kasvaneita? Kun näen taaperoni repivän vessapaperia ja mainoslehtiä, näen leikkivän ja sorminäppäryyttä harjoittelevan lapsen ja sanon mielessäni ”Anna mennä vaan”. Kun tiskikoneen täytön yhteydessä taapero lähtee juokseen likaisten kippojen/lautasten kanssa ympäri kämppää, näen velmuilijan joka haluaa, että häntä jahdataan ja naureskellaan yhdessä.

Pyykinkonetta täytetään yhdessä vaihtelevalla menestyksellä ja märkiä pyykkejä saatetaan levitellä ympäriinsä pari kappaletta, mutta jos saan levitettyä loput pyykit rauhassa niin annan juosta ympäriinsä yhden topin kanssa.

Meillä ei kerätä leluja paikoilleen leikkimisen jälkeen, koska niillä kumminkin leikitään kohta uudelleen ja tiedä vaikka taaperollani oli hyvä ajatusleikki kesken (ja en vaan yksinkertaisesti jaksa olla siivoamassa koko ajan). Kun näen taaperoni pudottamassa ”ei hyviä ruokia” lattialle ajattelen, että jaahas se ei ollu hyvää hänen mielestään ja kerään pois.

Ammeeseen voidaan tuoda hiekkaleluja ja tv-kapulaa saa käyttää (mut ei syödä). Kaikkia kaappeja ja laatikoita saa tutkimusmatkailija tutkailla, koska niissä ei oo mitää vaarallista hänelle. Aamuisin varaan enemmän aikaa lähtöön, koska yleensä kenkiä sekä laukun sisältöä saa etsiä ympäri kämppää. Puhumattakaan koko vaippapussin tyhjentämisestä olohuoneen lattialle (kuuluu vaippojen hyllyyn laiton ja pois oton harjoitteluun).


Kuva Jisu Han.

On rajojakin mitä muillakin: mm. vessanpönttöön, lattiakaivoihin ja roskiin ei saa koskee, kännykkää ei saa syödä eikä pudottaa lattialle sekä teräviin ja kuumiin asioihin koskea. Purra tai mätkiä ei saa ja helposti rikkoutuvia tavararoita ei heitellä. Mitää suuhun kuulumatonta ei saa sinne laittaa, mut isovanhemmat saavat antaa sen satunnaisen jäätelön tai grillimakkaran niin halutessaan.

Jos uhma ja pettymys iskee, hän saa sen tunteen läpikäydä yksinään. Ei hetkauta meikäläistä. Kun pahin itku ja jalkojen potkiminen on ohi, keksitään yhdessä uutta tekemistä.

Minulla ei vaan riitä energia olla sanomassa ei joka paikkaan ja oikeastaan en vaan näe noissa mitään väärää. En jaksa olla maanisena kulkemassa pojan perässä keräämässä tavaroita ja katsomassa ettei se ny vaan tee mitää typerää. Annanko tehdä noin kylässä? En, mutta huomaan monesti muiden äitien kummastukset, kun he tulevat meille kylään ja en kielläkään poikaani sellaisissa asioissa missä he olisivat kieltämässä. Ja sit tulee tää, että ”miks annoit mun lapsen tehdä noin?” Anteeksi, en tienny sun 500 kielletyn asian listaa… Älkää jättäkö mulle lapsianne hoitoon, jos teitä häiritsee pilttitahra paidassa sekä housuissa, märät sukat vähän leveempialaisesta kukkien kastelusta tai puhdas vaippa uutena fashion-koristeena päässä!

Itselläni oli tiukka kuri kotona ja vitsaa sekä tukkapöllyä saatiin pienestäkin virheestä, mutta en todellakaan koe, että olen nyt sellainen jollaiseksi minua yritettiin kasvattaa. Jos olisin sellainen, olisin kaikkea pelkäävä hiirulainen joka olisi kaikkien vietävänä ja tottelisin aina kaikkia sekä eläisin varmasti huonoissa ihmissuhteissa. Olen oppinut enemmän elämässä tarvittavia taitoja kavereilta ja muilta aikuisilta esimerkiksi kouluissa kuin omalta äidiltäni. Muistan lapsuuteni vain tiukkojen sääntöjen ja pelkojen viidakkona.

Joten ei se kurikaan ole kaikki kaikessa tai kaikki rajat oo hyvästä. Pitääkö rajoja olla? Tottakai! Mut tärkeempää mielestäni on, että oikeat rajat laitetaan oikeaan paikkaan, oikealla tavalla ja oikeassa iässä. Annetaan lapsen olla lapsi, koska lapsien kuuluu olla uteliaita velmuja, jotka harjoittelevat taitojaan ja oppivat uutta tekemällä ja seuraamalla.”

Nimim. Pellossa kasvattava äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskutelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

6 vastausta artikkeliin “Kova kuri lapsuudenperheessä teki minusta lepsun äidin”

  • Juuret ja Siivet sanoo:

    Minä kin olen tiukkojen rajojen kanssa kasvanut ja ymmärrän mielestäni miksi haluat toimia toisin kuin omat vanhempasi. Ymmärrän halusi nähdä lapsessa hyvää. Mutta toisaalta perustelet rajojen laittamattomuutta sillä, ettet jaksa olla kieltämässä koko ajan. Ymmärsinkö oikein? Sen lisäksi korvaani särähti kun kirjoitit että ”Jos uhma ja pettymys iskee, hän saa sen tunteen läpikäydä yksinään. Ei hetkauta meikäläistä. Kun pahin itku ja jalkojen potkiminen on ohi, keksitään yhdessä uutta tekemistä.” Mielestäni yliarvioit lapsen kyvyn käsitellä tunteita. Lapsi tarvitsee apua tunteiden säätelyn opetteluun ja huono itsearvostus seuraa siitä, jos hänet tunnetasolla hylätään yksin selviämään tunteidensa kanssa. Voisiko olla muita vaihtoehtoja kuin se tiukka ja ehdoton kurinpitäminen tai sinun nimeämä ns. pellossa kasvaminen? Itse näen niiden olevan janan eri ääripäissä ja kannatan kultaisen keskitien kulkemista. Tarvittaessa tiukat säännöt, etenkin jos asiat ei toimi ja on tärkeistä asioista kysymys ja vähemmän tärkeissä voi olla joustavampi. Kirjoituksestasi kuulen, että olet ajatteleva ja pohtiva äiti, ja tiedostat oman menneisyytesi merkityksen lapsesi kasvatuksessa, mutta kuulen myös että olet kuormittunut. Puhut ajoittain väheksyvästi normaaleista arkea helpottavista rakenteista ja lapsen tarvitsemista rajoista. Eivät rajat aina ole niin ankaria, että ne tukahduttaisivat lapsen luonteen. Lapsi ei ole pikkuaikuinen, joten ei kannata yliarvioida lapsen kykyjä käsitellä asioita. Hän oppii ensin rajat ja oikean ja väärän eron ja syy-seuraussuhteet ulkoapäin ja vasta myöhemmin tiedostamaan asioita keskustelemalla,vuorovaikutuksessa vanhempiensa kanssa. Selvästi sinäkin pyrit tähän ja arvostat lapsen omaa persoonaa, mutta tunteidensäätelyn opetteluksi lapsi tarvitsee aluksi mallin ja rajat ulkoa päin, ennen kuin kykenee itse harjoittelemaan sitä.

  • Kosusenrouva sanoo:

    Hei Pellossa kasvattava äiti!

    Kuulostaa perusjärkevältä toiminnalta :). Jos ja kun lapsia on enemmän, itsellänin 4, niin ei jaksa, pysty eikä kerkiä joka asiaan puuttumaan. Huikeaa, että olet ilmeisesti jo ensimmäisen kohdalla antanut pikku asioiden mennä omalla painollaan. Itse en ensimmäisten kanssa osannut, ja paloin melkein loppuun. Suorittaminen äitiyttä oli kova silloin aluksi, nyt ihmettelen miksi? Ei noista sen kummosempia olisi tullut, jos olisi itse antanut mennä asioiden ilman jatkuvaa marmatusta ja perässä kävelyä!?

    Perus juttuihin toki kiinnitän itsekin huomiota. Perus siisteys ja ettei tapella ainakaan niin, että tarvitse toisen pelätä.

    Meillä siivotaan kerran viikossa, kiitos Sinkkosen kirjoituksen jossain lehdessä! (Toki, kun perheessä vielä pari koiraa, on imuria kuljeteltava useamman kerran viikkoon. Vessatkin pestävä useamman kerran viikossa, ettei pissi haise.)

    Kun vanhin on teini ikäinen ja nuorin aloitti ekan luokan, huoneiden sekaisuuden määrä on vakio. Sinkkonen kertoi mainitsemassani kirjoituksessaan, ettei esimieskään työpaikalla käy vähän väliä kehoittamassa siistimään työpöytääsi, miksi siis lasten tarvitsisi? Leikit jatkuu kivasti siitä mihin ne joskus jäi, kun lelut on valmiiksi lattialla. Ja teinin huoneessahan pitää haista hiki ja vähän vanhat ruoantähteet? 😀

    Tee ihmeessäkin niin kuin parhaaksi näet ja pääset helpommalla! Äityiden arvostelijoita on aina, joka on todella kummallista! Jos ei ystävät voi tuoda sinulle omiaan hoitoon, se on heidän ongelmansa. Teillä on teidän säännöt!

  • Miamaria sanoo:

    Huolettaa tuo, että lapsi joutuu kestämään pettymykset yksin. Siihen taapero tarvitsee vanhempiaan! Lohduttaa pitää aina!

    • kosusenrouva sanoo:

      Olet oikeassa, varmasti tarvitsee!

      Lapsistani yksi sai uhmaikäisenä (2, 4 ja 6 vuotiaana) sellaisia raivareita, etten pystynyt häntä itse käsittelemään, en pakottamaan syliin. Ja lopulta neuvottomana menetin alkuun hemoni, kun yritin vain häntä rauhoittaa ja auttaa.

      Keksin meitä molempia (näin haluan ajatella) sopivan systeemin. Kun tytöltä meni hermot hän meni huutamaan ja riehumaan omaan huoneeseensa. Kun kiukku oli saatu ulos istuimme sylikkäin ja kerroin, että rakastan.

  • Lepsuilija myös. sanoo:

    Tästä syystä meillä on kaapit täytetty väärinpäin, varsinkin keittiössä.. ja alimmat hyllyt tyhjiä.
    Lapsetkin tottelee paremmin kun on vaan pari tärkeää sääntöä miljoonan pikkujutun sijaan. Muiden huomioonottaminen on tärkeämpää kuin siistit sukanpohjat..
    Jos laitan lapsen ulos epäsopivissa vaatteissa, vika on minun. Koska lätäköissä hypitään, kengistä viis.

  • mimmu sanoo:

    Tämä oli kuin minun suustani. En minä jaksa joka hetki olla kieltämässä edes… Tyhjentäkööt aterinlaatikon tai vispiläkipon, saahan ne pestyä. Miehen mielestä lapsi ei saisi tutkia ja levitellä tavaroita ja tutkia paikkoja. On tietty paikkoja ja laatikoita, joihin ei saa mennä, mutta pääasiassa kaikki on vapaata riistaa.