”Olen ammattilainen ja silti huono äiti”
Äitiys. Ehkä maailman haastavinta ja vaikeinta hommaa. Vaikka ammatiltani olen lastenhoitaja, ei se takaa sitä, että osaisin omaa lastani hoitaa hyvin ja kasvattaa pedagogisesti oikein. Olisin huippu äiti, jos työminäni olisi myös äitiminä, mutta ei.
On suorastaan uskomatonta miten kotona lapseni kiukutellessa vajoan hetkessä samalle tasolle ja me molemmat marssimme eri huoneisiin kiukuttelemaan. Toisaalta kyllä myös sovimme riidat ja erimielisyydet melko nopeasti. Jälkeen päin mietin ja kysyn itseltäni ajatuksissani: ”Miten meni noin niinku omasta mielestä?” ja ihmettelen miten taas kävi niin. No, se on elämää.
Entä ne kaikki ulkopuolisilta tulevat paineet? Ne saavat ainakin tämän äidin puntit tutisemaan ajoittain, vaikka mielestäni olen suhtautunut melko lunkisti tällaisiin. Tai no, en oikeastaan. Poden salaa huonoa omatuntoa, kun oma äitini usein mainostaa (pahaa tarkoittamatta, ehkä), että ”silloin kun sinä olit pieni, niin meillä oli aina kunnon ruokaa. Laitettiin ruoka uuniin ja sitten kävimme ulkoilemassa ennen syöntiä”. Tämä äiti kun välillä kiireisten työpäivien ja nälkäkiukun välttämiseksi sortuu tarjoamaan toisten äitien tekemää ruokaa.
Entäs tämä kieltohomma. Pyrin nykyisin valitsemaan taisteluni enkä jäkätä ihan kaikesta. Paitsi joskus. Tai ehkä jopa joka päivä, ainakin siivoamisesta, mutta siis tarkoitan nyt sellaista, että ”Älä koske siihen äläkä siihen”, ”Älä kiipeä puuhun, voit pudota”. Älä sitä, älä tätä. Ymmärrän, ettei lapsi silloin ota enää tosissaan niitä oikeita ja tarpeellisempia kieltoja. Tietenkin on tilanteita, ettei puuhun juuri silloin oikeasti ole soveliasta kiivetä, mutta ihan normiulkoilussa mielestäni on lupa kiipeillä ja vaikka vähän pelleillä kaverin kanssa. Usein kuitenkin mietin, että ajatteleeko kanssaihmiset minun olevan huono äiti, kun en tietyissä tilanteissa kiellä lasta. Yritän siitäkin huolimatta välttää turhia kieltoja.
Nyt äidit, käsi ylös, jos olet joskus haaveillut asuvasi taas yksin. Tämän ajatuksen takia kylven ajoittain huonossa omatunnossa. Omaa aikaa minulla on melko harvoin, koska yleensä ulkoilen ja liikun muutenkin lapseni kanssa. Miehellä on omat harrastuksensa ja juttunsa, mutta minun juttuni olisi olla kotona yksin. Ihan yksin omassa rauhassa ja hiljaisuudessa tai oman lempimusiikin pauhatessa. Ehtisi joskus ajatella ja olla vaan. Ei tarvitsisi palvella ketään ja kuunnella ”Äitiii..Äiti… ÄITIII!”. Silloin harvoin saadessani omaa aikaa, kaipaan kuitenkin omaa pientä rakastani. Olen kuitenkin taas hetken parempi äiti, kun hermot ovat saaneet hieman levätä.
Tähän tulisi vielä varmaan kilometrin pituinen lista äitiyden haasteista, mutta haluaisinkin kuulla teiltä, mikä tai mitkä asiat ovat teistä olleet äitiydessä haastavinta?
kuva: Sarah Louise Kinsella
Nimim. Äitee 33
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 30 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Hah, todellakin! Ajattelin että olen ainoa, joka kammoaa lomia… omat lapset on kuitenkin todella ääniohjattavia, rauhallisia ja järkeviä, ei sinkoilua, aina pitävät kädestä, katsovat mihin kiipeävät, auttavat toisiaan, leikkivät yhdessä enemmän kuin ikäisistään uskoisi. Silti haluaisi välillä pois… Puoliso on ollut nyt lomalla kolmestaan, minä välillä töissä. Nyt puoliso viikonloppua poikien reissussa ja alan olla jo kypsä. Oikeasti ansaittu retki, nyt ei voi nyrpistellä. Eli ei paras äiti, mutta äiti nyt kuitenkin.
Joskus töistä lähtiessä ”myöhästyn” bussista, annan siis mennä ohi vaikka ihan hyvin ehtisin. Seuraava tulee 10min päästä, voi hetken tuijottaa tyhjyyteen.
Tämä! Mulla on 2 alle 4 vuotiasta ja mun hermo ei kestä. yhtään. ruoskin itseni hengiltä tämän oman syyllistämiseni kanssa. Nuoremmalla on vauhtia enemmän kuin järkeä, sinkoaa koko ajan kuolemasta toiseen. Vanhempi taas tinttaa ja uhmaa eikä usko mitään. Ei voi mennä mihinkään, kun ennemmin tai myöhemmin juoksee jonnekin parkkipaikalle tai riisuu vaatteet kaupassa. Mulla on ollut 2 viikkoa lomaa ja en ole levännyt yhtään. Mun päässä koko ajan soi että tämä aika liian nopeasti menee ja pitäisi nauttia, ja sen lisäksi ei todellakaan ollut itsestään selvyys edes saada näitä lapsia joita kuitenkin rakastan eniten ikinä. Sydämeni särkyy kun vanhempi sanoo, että älä, äiti suutu. Mutta miksi se pitää aina, ihan aina, viedä siihen pisteeseen että suutun. Joka päivä. Heti kun saan olla hetken yksin, asiat on paremmin mutta sitä aikaa olla yksin on liian harvoin. Mieheni ei ikinä tee lasten kanssa mitään, minä vain. Oon niin onnellinen että pian alkaa päivähoito molemmilla ja ehkä dynamiikka kotona muuttuu. Some tulvii tilejä missä on ollut perheen kanssa ihana loma, on otettu rennosti ja on ollut ihanaa ja tehty yhdessä. Miten hitossa?! Ketä nää ihmiset on? Ja miks mulla ei ole ihanaa? Ne pienet hetket, kun lapset tulee lähelle ja ovat kauniisti, ne on ihania. Kun tehdään yhdessä jotain tai käydään jossain, ne on ihania, rakastan heitä niin paljon. Mutta miksi se pitää pilata juoksemalla jonnekin mihin ei todellakaan saa mennä ja nauramalla päälle? Vihaan itseäni, että ajattelen näin.
Haastavinta ehdottomasti se oman ajan puute. Vielä kun on luonteeltaan sellanen että välillä on/olisi PAKKO saada olla yksin. Asiaan ei auta sekään että,puolison korvaan kuulostaa heti itsekkäältä että haluan olla välillä ihan vaan YKSIN. 🙄🤯 ei tunnu ymmärtävän että sen jälkeen taas jaksan paremmin ja on minulle tärkeä asia.
Täällä myös ammattilainen. Toimin lastensuojelussa ohjaajana. Itsellä jo esiteini ja teini, mutta edelleen kamppailen samojen fiiliksien kanssa. Täällä vajoan usein itse teiniksi. Sitten jälkeen päin mietin, mitä ammattiminä olisi toiminnasta mieltä.
Milloin ja miksi äitiydestä on tullut maailman vaikein homma?
Ei mitään hätää – minä oon lasten toimintaterapeutti eli jeesaan just niitä vaikeimpia nepsy lapsia ja heidän perheitään. Kotona tuntuu että teen kaiken vastoin mitä ohjaan, mutta se tuo työhön myös hyvää ymmärrystä muita vanhempia kohtaan koska ne tilanteet missä äitinä toimii väärin huomaa usein vasta jälkikäteen.