Kaksi viivaa rakkautta
”Sikiöllä on todettu trisomia 21, ylimääräinen kromosomi”. Nuo olivat lääkärin sanat kolme viikkoa sen jälkeen, kun olimme julistaneet koko maailmalle odottavamme viimein lasta. Minä romahdin parvekkeen puiselle lattialle huutamaan ja itkemään. Mies lähti koirien kanssa ulos, kun tiesi ettei minuun saisi koskea eikä mikään sana lohduttaisi. Vasta illalla pystyin kasaamaan itseäni sen verran, että sain sanottua asiani. ”Me tehdään keskeytys”. Enempään en pystynyt.
Olimme toivoneet lasta jo yhdeksän vuotta. Olimme käyneet läpi useamman keskenmenon ja nyt käynnissä ollut raskaus oli edennyt pisimmälle. Olimme ehtineet jutella mahdollisista riskeistä, sillä tiesimme hyvin, ettemme ole enää kaikkein otollisimmassa lapsentekoiässä. Tiesimme, että mahdollisuus trisomiaan on korkea jo ikäni vuoksi ja olimme päättäneet, että mikäli näin käy, päädymme keskeyttämään raskauden.
Puhuimme ja punnitsimme vielä kerran. Olisiko meistä katsomaan, kuinka lapsi ei koskaan voisi saada samoja eväitä elämään kuin muut lapset? Kykenisimmekö suojelemaan lastamme niin kuin meidän kuuluisi? Kestäisimmekö katsoa hänen kamppailujaan terveytensä, ennakkoluulojen ja muiden ihmisten asenteiden keskellä? Jaksaisimmeko hoitaa häntä, sillä emme olleet enää nuoria. Haluaisimmeko sitoa itseemme lapseen, joka ei koskaan aikuistuisi ja jota meidän pitäisi hoitaa koko loppuelämämme? Onko meillä oikeus olla niin itsekkäitä, eikö tälläkin ihmistaimella olisi oikeutta elämään? Kuinka me sitten kestäisimme, jos hänen elämänsä päättyisikin yllättäen sairauksiensa vuoksi?
Mielipiteemme ei muuttunut. Meistä ei olisi vaikeasti vammaisen lapsen vanhemmiksi. Oli pakko nöyrtyä oman egon, itsekkyyden edessä ja tunnustaa, että se tie ei olisi meille mahdollinen. Niin paljon, kuin rakastimmekaan pienen pientä myttyä vatsassani, me tiesimme silti, ettei meistä olisi siihen. Vaikka päätös oli todella itseinhon sävyttämä, se oli meille ainoa oikea.
Ulkona leimusi lokakuinen ruska, kun synnytin vahvassa lääketokkurassa pienen tytön, jota en koskaan nähnyt. Kotona pelkäsin romahtavani millä hetkellä hyvänsä, kroppani huusi vauvaa ihokontaktiin. Rintani valuivat maitoa, kohtu supisteli. Kuulin vastasyntyneen itkua. Itkin, ikävöin, pelkäsin kuolevani, pelkäsin etten kuolekaan. Vihasin itseäni, kun olin antanut itseni rakastua kahteen viivaan raskaustestissä. Vihasin sitä kipua, minkä rakkaus tuotti. Olin varma, että se oli viimeinen mahdollisuuteni saada lapsi, että enää en sellaista onnea ansaitsisikaan.
Yhtenä yönä päässäni alkoi soida laulu. Päätin hankkia pianon ja opetella jälleen soittamaan sitä, jotta voisin soittaa tuon laulun. Laulu kasvoi päässäni yhä isommaksi, sen sanat tuntuivat olevan minulle kirjoitettu. Ensin en voinut soittaa kuin muutaman nuotin ilman itkukohtausta. Pakotin itseni aina vähän pidemmälle. Eräänä päivänä sain soitettua laulun loppuun, seuraavana päivänä ilman itkua. Ymmärsin löytäneeni laulun sanoista tatuoinnin, jolle oli ollut jo vuosia paikka, mutta sopivaa ei ollut tullut vastaan. ”Show love with no remorse”. Ymmärsin, ettei tuntemaani rakkautta kannattanutkaan vihata, vaan rakkaus on aina lahja, vaikka se satuttaisikin. Kipu ei enää ollut henkeäsalpaavaa.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, kipu on edelleen olemassa. Se ei silti enää ole täynnä vihaa ja itseinhoa, pelkästään pehmeää surua. Haikeita ajatuksia siitä, minkälainen tyttö olisi nyt. Minkälaista meidän elämämme olisi nyt. Olen ymmärtänyt jälleen kerran, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa, eikä suruun jumiin jääminen ole koskaan vaihtoehto.
Lähes päivälleen kolme vuotta keskeytyksen jälkeen sain nimittäin puhelinsoiton meille trisomiasta ilmoittaneelta lääkäriltä: ”Sikiöllä on todettu normaali määrä kromosomeja. Sikiö on terve poika. Onneksi olkoon!” Ja kiitos tuon Red Hot Chili Peppersin laulun, uskalsin jälleen rakastua johonkin, jonka olemassaoloon ja selviytymiseen en voinut kuin luottaa ja uskoa.
Nimim. Uusioäiti
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Pahimman päivät ja hetket tämän hetkisestä elämästä olen kokenut ultrassa. Ensin täydellinen hiljaisuus ja siitä pahoitellen ohjaus Naistenklinikan sikiötutkimusyksikköön jossa hiljaisuus vain jatkui ja jatkui. Siellä piinaavaa odotusta, miettimistä vaihtoehdoista ja siitä mitä kokeita halutaan tehdä.
Meille lopulta yli kuukauden tutkimisen jälkeen lähes raskauden puolessa välissä esitettiin se viimeinen vaihtoehto haluammeko keskeyttää harvinaisen kromosomi poikkeavuuden vuoksi raskauden? Haluammeko hakea keskeytyslupaa? Lapsen elin ennuste oli tunteja tai päiviä sillä elintärkeitä elimiä puuttui.
Päädyimme keskeytykseen ja se on varmasti ollut yksi vaikeimmista päätöksistä jonka tein ajatellen omaa jaksamistani ja häntä ettei hänen tarvitse kärsiä. Mieheni tuki minua 100%. Päivääkään en ole katunut. Tiedän että minusta ei olisi ollut siihen. En halunnut myöskään tuottaa enempää tuskaa tai kärsimystä sille rakkaalle pojalleni vatsassani. Synnytin hänet ja sain nähdä hänet, ulkoa aivan täydellisen pienen poikani.
Jokainen tekee oman valintansa sillä itse tuntee parhaimmin itsensä. En ole ikinä kyseenalaistanut kenenkään ratkaisuja jokainen elää omaa elämäänsä omien valintojensa kanssa.
Jokainen ihminen tietää ja tuntee oman tilanteensa parhaiten. Ja tällaisen ratkaisun tekeminen suuntaan tai toiseen on äärimmäisen raskasta ja tilanneriippuvaista, joten päätöstä ei voi ketään toinen kyseenalaistaa.
Mutta teksti sisälsi paljon yleistyksiä, joita haluaisin kommentoida.
Trisomia 21 eli Downin Syndrooma aiheuttaa kehitysvammaa. Vamman ”taso” vaihtelee lievästä vaikeaan. Itselläni on erityisen ihana 12-vuotias tyttö ja hänellä on Downin Syndrooma. Hän pukee itse, valmistaa itse muun muassa iltapalansa ja syö sen itse sekä siivoaa jälkensä, hän huoletii oman huoneen siisteydestä itse paremmin kuin kukaan muu meidän perheestä, hän osaa lukea ja tykkää kirjojen lukemisesta, hän kulkee koulumatkat yksin kävellen jne. En usko, että hänellä on täysin samoja eväitä kuin kaikilla muilla lapsilla, mutta niin ei ole kaikilla muillakaan, vaikka heillä ei olisi Downin Syndroomaa. Toisaalta koen, että välillä tyttärelläni on enemmän, enemmän esimerkiksi tunnetta ja iloa kuin osalla muista.
Kaikki Downit eivät myöskään ole sairaita. Viisi ensimmäistä vuotta koin, että minulla on täysin terve tyttö, jolla on vain Downin Syndrooma. Tämän jälkeen hän sairastui sellaisiin sairauksiin, joihin voisi sairastua kuka tahansa muukin lapsi.
Ennakkoluuloja ja negatiivisia asenteita olen 12-vuoden aikana kokenut äärimmäisen vähän. Päinvastoin positiivisia sitäkin enemmän. Eniten koen, että minun pitää muistuttaa itseäni siitä, etten rajoita tyttäreni tekemisiä sen vuoksi, että hänellä on Downin syndrooma.
Lähinnä tällä vastauksella haluan osoittaa, varsinkin niille, jotka ovat saman päätöksen edessä kuin kirjoittaja, että elämä voisi jatkua melko tavallisena arkena pienillä lisämausteilla. Tai jopa suunnattoman antoisaa, arvokasta ja rakastettavaa. Valitettavasti sitä ei kukaan silti voi ennalta kertoa millaiseksi arki muodostuu. Mutta toivon, että vastavaavassa tilanteessa olevat saisivat mahdollisuuden tutustua sellaisten perheiden oikeaan arkeen, jossa on lapsi, jolla on Downin Synrooma, ennen tärkeän päätöksen tekemistä.
Halauksia alkuperäiselle kirjoittajalle!
Päätökset on jokaisen omia.Kenelläkään ei ole niitä oikeutta moittia.Surussa myötäeläen ja onnea teille tulevaan toivottaen.
Samoja ajatuksia, en olisi siihen pystynyt. En vain olisi, en tiedä olisinko keskeytykseenkään. Ja niin onnellinen, että en joutunut valitsemaan. Kummallakaan kerralla.
Olisinko tehnyt abortin, jos olisin tietänyt lapseni sairaudesta, siinäpä kysymys.
Nyt olen rakastanut poikaani pian 18 vuotta ja jatkuu. Hän ei ole täydellinen, en minäkään.