”Meillä olisi kolme tai neljä lasta, jos jostain saisi apua edes pieneen hengähdystaukoon.”

Joskus pieni lapsiluku ei ole oma toive, vaan olosuhteiden luoma pakko. Kun resurssit eivät riitä, järki ei anna periksi tehdä lisää lapsia vaikka sydän toivoisikin suurempaa perhettä. Asian omakohtaisesta kokemuksesta kertoo lisää eräs äiti:

”Minä olen myös äitiyteen kadonnut. Käyn töissä, minulla on pitkä työmatka, puoliso tekee yleensä reissutöitä eikä ymmärrä kodin pyörittämisestä mitään. Vapaa-aikanani hoidan lasten harrastustoiminnan ja perheyrityksen asiat, kaiken metatyön ihan kaikkeen liittyen.

Nuoruuden kaverit jäivät perheen perustamisen myötä. Vauva-ajasta selvisin jotenkin hengissä. En muista silloin edes kokeneeni itseäni yksinäiseksi, keskityin vain pitämään lapset ja itseni hengissä. Poden kai kolmenkympin kriisiä kun tajusin etten oikein tiedä kuka olen tai mitä haluan. Haluan sitä mitä perheeni haluaa, panostan kaiken koska oma lapsuuteni oli rikkinäinen ja koska menneet taloudelliset olosuhteet ovat lyöneet minuun ikuiset jäljet.

harmaa sormikas maassa

Suoritan töissä, suoritan arjen, suoritan yhdistystoimintaan, opiskelun ja kaiken muun. Minulla ei ole omia harrastuksia eikä kovin kummoisia sosiaalisia piirejä. Minä olen käytännössä totaali-yh avioliitosta huolimatta, jaettua vanhemmuutta koen väsyneen miehen kanssa noin 48 tuntia viikossa. Tukiverkkoja ei ole, auttavia kummeja/ystäviä ei ole, sukulaiset keskittyvät vain omiin asioihinsa ja kieltäytyvät auttamasta. Olen viimeisen 8,5 vuoden aikana ollut yhden kokonaisen viikonlopun ilman lapsia. Melkein tikahdun kateuteen kun joku kaveri tai tuttu kertoo lasten lähteneen viikoksi sukuloimaan. Ystävä otti minun lapseni yökylään yhdeksi yöksi koska sääli minua purskahdettuani itkuun sukulaisten tehtyä oharit.

Meillä olisi 3 tai 4 lasta, minusta kotiimme ja sydämiimme sopisi vielä yksi tai kaksi pientä rakasta mutta lapsiluku jää kahteen koska lasten tekeminen olisi minulle sama kuin elinkautisen jatkuminen ilman lomia. Nyt omat lapset pärjäävät kauppareissun ajan yksin kotona ja se on jo huikeaa vapautta. Kaipaan isompaa perhettä mutta koska liikkumavara ja mahdollisuus olla muutakin kuin kahlehdittu äitiyteen 24/7 on olematon, on lapsimäärämme tässä.

kaksi tyhjää keinua

Olen 29-vuotias. Joskus olen jopa miettinyt eroa vaikka parisuhde on hyvä. Erotessa meillä olisi edes joka toinen viikonloppu aikaa olla ihan vain oma aikuinen itsemme ilman vanhempana olemista. Tai siis minä voisin, mies on sitä aina arkena töidensä jälkeen. Ehkä tukiverkkokin aktivoituisi ja tukiperhe voisi löytyä eronneille. Lapsia pitää tehdä vain sen verran mitä itse kykenee hoitamaan, mutta kyllä mielenterveyttä hellisi jos joskus voisi olla olematta äiti.

Tiedän että ehkä ahdinkoni helpottaisi jos vain olisin itsekkäämpi ja hoidattaisin lapset viikonloppuisin miehellä, mutta sitten emme olisi koskaan perheenä yhdessä. Ja sitten vielä ihmetellään miksi lapsia ei tehdä. Tai jos tehdään niin ei tarpeeksi. En huuda valtiota apuun hoitamaan ihmisten yksityiselämääkin kuntoon, mutta tavallisille, työssäkäyville, psyykkisesti ja fyysisesti terveille perheille ei käytännössä ole mitään tukipalveluja. Toki rahalla saa jos asuu palveluiden äärellä.”

Nimim. Sinnitellen

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

9 vastausta artikkeliin “Kaipaan isompaa perhettä mutta en jaksa yksin”

  • Minni sanoo:

    Ymmärrän kirjoittajaa. Omat asiat on hyvin, mutta turvaverkkoa ei ole. Duunariperheessä ulkopuolisen lastenhoidon tuntimaksu ylittää oman tuntipalkan. Mikä on sen arvoinen tilanne, että hoitajan raaskii ottaa? Hiihtolenkki/juoksulenkki/kirjastoreissu ei ole 20€ -35€ arvoinen tapaus.

  • Mindex sanoo:

    Hei, oletteko ajatelleet tukiperheen pyytämistä? Pitäisi onnistua kotikunnan sosiaalitoimen perhepalvelujen (tms.) kautta. Sosiaalitoimi voi hankkia tukiperheen yritykseltä ostopalveluna, mikäli kunnalla ei ole ”omia” tukiperheitä. Tyypillisesti lapset ovat tukiperheessä 1vkl/kk ja tukiperhe saa tästä kulukorvauksen ja pienen palkkion. Ajatus on nimenomaan tarjota vanhemmille hengähdystaukoa.

  • Beenthere sanoo:

    Ymmärrän täysin! Elimme kutakuinkin samassa tilanteessa lasten ollessa 2/4- vuotiaita siihen kunnes olivat 7/8. Ero oli lähellä monta kertaa ihan vain arjen kuormittavuuden takia.
    Meidän pelastus oli muutto paikkakunnalle, jossa lapsiperheiden palvelut hakevat vertaistaan ja jossa molempien vanhempien työmatkat on puolisen tuntia/suunta. Arjen helpottuessa alkoi lumipalloefekti: me karsi me kaiken ylimääräisen ja keksitymme nauttimaan perhe-elämästä. Nyt on myös mahdollisuus tehdä kahdestaan asioita ja suoda toiselle myös yksin oloa. Erosta ei enää haaveile kumpikaan.

    Muutos oli raskas: asunnon myynti joka viikonloppuisine suursiivouksineen ja asunto näyttöineen muuttotappiokunnassa kesti liki 2 vuotta. Taloudellistakin tappiota tehtiin. Mutta se oli kaiken sen arvoista! Elämä hymyilee ja on juuri sitä mitä haluamme.

  • Nalle poh sanoo:

    Minusta tuntuu juuri nyt ihan samalta. Minulla kaksi lasta, 1-vuotias ja 3-vuotias. Nuoremman lapsen elämä aamusta iltaan pelkkää itkua ja huutoa. Vanhemman lapsen kanssa en tähän ollut tottunut koska on ollut aina aurinkoinen tapaus. Äitiys tuntuu juuri nyt elinkautiselta tuomiolta. Asiaan auttaisi luultavasti pelkästään se että pääsisin viikoksi hotelliin nukkumaan yksin mutta sehän ei onnistu vaikka ihminen käynyt kuussakin. Ja mies on mutta hän tekee vain töitä.

  • Miisa sanoo:

    Hei! Sinulla on kuitenkin mies jakamassa taloudellista vastuuta ja lopullista vastuuta. Itse olen ihan yksin ollut lapsen kanssa kohta 9 vuotta ja välillä tuntuu, että olisi se mies vierellä kelle voisi edes puhua arjen asiat. Miehesi kuitenkin jakaa vastuun kun ei ole töissä? Totaali yksinhuoltajalla ei ikinä ole sitä vastuun jakajaa vieressä. Jos miehesi ei YHTÄÄN osallistu mihinkään, mättää ja pahasti, yhteinen perhe ja vastuu on kannettava. Asioista kannattaa puhua hänen kanssa vakavissaan. Ja mielestäni sinun on vain osattava ottaa itselle aikaa välillä joku viikonloppu! Perheen kanssa kerkee kyllä olla toisena viikonloppuna! Onko miehesi koskaan ollut yksin lasten kans? Oletko osannut antaa hänelle sitä vastuuta yksin? Jos miehesi ei ole suostunut jäämään yksin, nyt olisi korkea aika opetella olemaan omien lasten kanssa. Mielestäni elämä ei oo niin mustavalkoista, eikä omaan osaan tarvi vain tyytyä, jos siinä ei ole hyvä olla, tee asioille jotain hyvä nainen. 🙂

  • Hohhoijaa sanoo:

    Tuo tilanne kuulostaa kyllä siltä, että sinne kotiin ei nimenomaan mahdu enää uusia rakkaita. Siis kun voimavarat on jo ylikäytössä? Ihan selvä tilanne, mitä sitä surkuttelemaan. Eikä varsinkaan jonkun eläkepommin takia, hyvänen aika sentään. Sitä voi kyllä vähän tietysti ihmetellä, miten aikuinen työssä käyvä mies ei ymmärrä kotiasioista yhtään mitään. Mitäs jos äiti sairastuu vakavasti tai kuolee? Joo, sekin on mahdollista, niin käy lopulta kaikille.

    • Jep sanoo:

      Noh, eikös tuo kirjoittaja juuri julkituonut että resurssit ei riitä vaikka sydämeen ja kotiin mahtuisi, joten lapsiluku on täynnä?

  • Emma sanoo:

    Tunnistan nämä tunteet myös. Reissutyötä tekevä mies, joka käy kotona lähinnä nukkumassa ja tuottamassa lisätyötä. Esikoinen nukkui ekan kerran yön läpi heräämättä 4,5-vuotiaana. Nyt lapset on jo 17- ja 11-vuotiaat, joten selvisin!

  • Äiti84 sanoo:

    Tämä kirjoitus iski. Mut sitten tajusin että meillä on 6 lasta. On uusio ja erityisperhe joten myös lasut ja sossut tukena. Perhetyötä, kotipalvelua. Onneksi meillä ei oo kaikki hyvin koska voin vain kuvitella ton tilanteen. Ja sitten meillä ei ois pienempiä jos ei ois tarvittu äitiä jäämään kotiin. Silti on lapsia jotka joutuu väliinputoajiksi. Joitten vanhemmat vielä enempi yksin. Ja ei näitä voi verrata. Puhuttu kans erosta kun se on tää yleinen suuntaus johon pitää varautua.. Olis ollut taloudellisesti kannattavaa ja henkisesti helpottavaa mutta kun se riski et jompi kumpi sit rakastuukin johkin toiseen eikä sit palattais yhteen vaikka semmonen vastuuta joka toinen v-loppu ois ihanaa.