”Vahvuus on vahvuuteni ja heikkouteni.

Olen haluamattani kasvanut ydinperheessä ihmiseksi, joka pärjää. Olen perheeni kuopus ja nähnyt äitini huolen vanhemmista sisaruksista. Murrosiän tempoilun jälkeen olen mielestäni pärjännyt niin, etten ole liikaa kuormaa aiheuttanut vanhemmilleni ja se on ollut tärkeä tunne itselleni.

Psst! Huono Äiti -ruoat nyt kaupoissa!

Toki olen myös epäonnistunut tässä pärjäämisessä, eronnut lasteni isästä ja aiheuttanut täten huolta hetkellisesti lasten isovanhemmille. Muuten olen mielestäni mallikkaasti elänyt ja lähes yksinhuoltajan asemassa hoitanut perheeni asiat ja tuonut leivän pöytään.

Kuva Glenn Carstens.

Olen jaksanut olla tarmokas työntekijä, ikuinen opiskelija, äiti, puoliso uudelle kumppanilleni , koiran ulkoiluttaja ja omista vanhemmistaan huolta pitävä suorittaja. Kaikesta suorittamisesta olen pitänyt. Rakastanut jokaista läheistäni niin, että olen tuntenut itseni välillä fyysisesti ja psyykkisesti väsyneeksi, kun en ole pystynyt jakautumaan moneksi.

Kunnes sitten jossain vaiheessa huomaat ettet jaksaisi. Tarvitsisit itse tukea. Osaat jopa väsymyksesi pukea sanoiksi ja olemuksesi huokuu uupumusta. Kukaan ei silloin kuule eikä näe.

Kun et enää pysty panostamaan täysillä parisuhteeseen niin se katoaa. Tyhjyyteen useat vuodet. Jättää syvän jäljen siitä, että väsymys on virhe ja vain vahvuus sallitaan. Kuvitellen, että puoliso olisi ollut mahdollisuuteni saada olla edes joskus tarvitseva. Enhän voi vaatia työkavereita, lapsiani tai vanhempiani kannattelemaan ja jakamaan taakkaani.

Jatkan vahvana olemista, särkynyt sydän on kuulemma vahvempi parantuessaan. Uskon ja tunnen näin olevan. Outoa miten vahvuus palaa pakon edessä, samalla voimakkaampana ja silti häilyvänä olotilana. En silti haluaisi, että vahvuus on pakko vaan, että se olisi rikkaus. Taito, joka voisi olla välillä kateissa ja riittäisin silti.

Kuva David Cohen.

Kaipaan korjaavaa kokemusta, ihmistä joka huomioi ja välillä huolehtii minusta hetken. En huoltajaa vaan arjen jakajaa elämääni. Tietäisin, että joku kannattelee ja turvaa jollen aina jaksakaan, vain pienen hetken.

Tiedän etten ole ainut kokemuksieni kanssa. Ja sen, että vahvuus pelottaa. Se tekee surulliseksi. Vahvuuden takana on usein herkkyyttä ja heikkouttakin. Tällaisen vahvuuden omaava on vain oppinut peittämään heikkoutensa suojellakseen muita ja selviytyäkseen itse.

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan suurimman osan aikaa omaa vahvuuttani. Pystyn katsomaan peiliin ja sanomaan, että hyvin sä pärjäät. Osaan pitää lepotaukoja ja vetäytyä hiljaisuuteen voimistumaan. Osaan kuunnella sisintäni ja toimia sen mukaisesti. Minua ei voi pakottaa ”muottiin” jollen hyväksy muotin arvoja. Osaan nauttia arjen pienistä, suurista asioista. Luonnosta, saunasta, ystävistä, perheestä – vain joitain mainitakseni.

Olen siis onnekas, sattunut vaan vahvuudesta välillä ”sairastumaan”. Harjoittelen hyväksymään, että riitän myös heikkoina hetkinä. Itselleni ja niille joiden kuuluu olla elämässäni. Olen arvokas juuri tällaisena kuin olen.”

Nimim. Meri

Artikkelikuva Dale de Vera.

Maistuisiko kasviksia ja kalaa vai kasviksia ja lihapullia? Molemmat ovat käsin tehtyjä, gluteenittomia ja laktoosittomia!

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

7 vastausta artikkeliin “Joskus vahva suorittajakin kaipaa tukea”

  • S sanoo:

    Kuin minun kynästäni! Pakko vaan jaksaa vaikkei jaksa.

  • Nelli sanoo:

    Ei kannata jäädä odottelemaan, että joku kannattelee vaan laskea omaa rimaa kun tarve vaatii. Jos ei suoriudu, niin ei suorita ja se on ihan hyvä niin. Armollisuus itselle on todellista vahvuutta.

    • Meri sanoo:

      Näin sitä on porskutettu elämää eteenpäin. Ei tässä jouda odottamaan, että joku kannattelisi. Toiveena kuitenkin, että pienen hetken, silloin tällöin voisin olla jonkun hellässä huolenpidossa. Mutta niinkuin arvata saattaa ilman sitäkin pärjää😊

  • Tina sanoo:

    Samaistun vahvasti. Elämäntilanne on ollut monta vuotta niin haastava että mun on pakkokin olla vahva. Lasten takia kestän kaikenlaista. Läheiset ovat sitä mieltä, että kyllä sinä selviät: kun olet niin vahva. Mäkin niin haluaisin olla hetkittäin heikko, edes joskus.

  • Arttu sanoo:

    Kuin minun kynästäni!

    Kokemus siitä että on vahva; niin vahva että jaksaa kantaa muidenkin taakat
    – ja miksei jaksaisi: koska kyllähän minä pystyn!

    Ja miksen pystyisi: minussahan on vähintäänkin pienen kylällisen verran voimaa
    – jollei aina fyysisesti, niin henkisesti totta maar!

    Empatiaa löytyy: minullahan on kaikki niin
    hyvin, että kyllä minä kykenen olemaan apuna ja tukena ja mitä vaan. Silloinkin kun itseäni on loukattu, ja sattuu. Vaan kyllähän minä aina pärjään! Muut välttämättä eivät – ja toki vahvemman velvollisuus on auttaa tai vähintäänkin ymmärtää ja tukea heikompaa.

    Samaan aikaan onnellisuus siitä että pystyy ja osaa – ja toisaalta siitä että tekee oikein: auttaa ja tukee jne niitä joilla ei tätä samaa vahvuuden ja voiman lahjaa ole.

    Mutta: joskus (ei usein, ei yleensä, harvakseltaan) olisi ihanaa että saisi vain olla. Ei olla se vastuullinen ja järkevä aikuinen – vaan ehkä myös, edes joskus, edes ripauksen verran, se pieni ja epävarma tyttö joka salaa toivoo että joku ottaisi kädestä kiinni ja hellästi silittäisi, kertoen että vaikka jännittää ja pelottaa, niin kaikki järjestyy.

    • Ymmärrän hyvin sanoo:

      ❤ Meri ja Arttu
      Ympäristö ei aina ymmärtä tätä, kun on niin tottunut siihen minääsi, joka pärjää ja suoriutuu. Tsemppiä siihen, että jaksat olla se, mikä sinusta tuntuu. Joka päivä. Millainen vain.

    • Meri sanoo:

      Kiitos kommentoinnista. Vertaisen ymmärrys on kultaa💜