”Jaksan elää ainoastaan lasteni takia”
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Lapsi tuli tänään tukiperheestä kotiin. Oli ikävä ja oli ihana halata ja nähdä, rakastan tuota lasta niin paljon. Rakastan molempia lapsiani niin paljon. Isompi elää jo omillaan, hänestä on tullut hieno ihminen. Pidämme paljon yhteyttä ja näemme viikottain. Ainoastaan heidän takiaan jaksan elää. Sairastan masennusta, olen sairastanut sitä jo lapsuudestani asti. Koin lapsena asioita joita lapsen ei kuuluisi kokea, vuosien hyväksikäyttöä ja kiusaamista. Nuorena aikuisena päädyin huonoon parisuhteeseen, jossa mitätöitiin ja elin jatkuvassa pelossa.
Olen yrittänyt riistää henkeni useasti, mutta en koskaan sen jälkeen kun sain lapset. Olen ollut sairaalahoidossa ja lääkkeitä syön lopun elämääni. Sinnittelen pysyäkseni hengissä. Yritän parhaani, eikä se paljoon riitä. Koti on sotkuinen, biojäte on viemättä ja haju sen mukainen. Voimat on lopussa. Lapsella on puhtaat vaatteet ja ruokaa, eineksiä kun en jaksa tehdä oikeaa ruokaa. Koulu sujuu hyvin, hän oppii helposti eikä läksyissä onneksi tarvitse auttaa.
Lasken vuosia milloin lapset ovat kyllin vanhoja kestämään äidin kuoleman. Kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen vuoden vai ei koskaan, jos se tapahtuu omankäden kautta? Kyllä minä apua saan. On lastensuojelun asiakkuus, tukihenkilö näkee lasta kerran viikossa, tukiperheeseen pääsee kerran kuussa. Perhetyö käy parin viikon välein ja olen kelan terapiassa viimeistä vuotta. Lapsen isä on tavannut lasta säännöllisesti viime aikoihin saakka. Valitettavasti ryyppy jäi päälle ja lääkkeet pois, onneksi pääsi katkolle parantelemaan. Vein hänet katkolle lapsemme takia, kukaan muu ei häntä auttanut.
Autan paljon vanhempiani, asuvat naapurissa. Rintaa puristaa joka kerta kun näen äidin soittavan, muistisairas ihminen joka ei muista soittaneensa jo viisi kertaa samasta asiasta. Ärähdän äidille ja molemmilla on pahamieli. Isä soittaa ja pyytää auttamaan laskunmaksussa tietokoneella, tottakai tulen ihan kohta ja rintaa puristaa taas. Lähtiessä isä antaa vielä ostamansa housut lyhennettäväksi. Lupaan lyhentää kun jaksan ja rintaa puristaa aina vaan. Olen niin väsynyt. Liian väsynyt. Illalla ei uni tule vaikka olen rikkipoikki. Toivon että vuodet kuluu nopeaan ja pääsen pois.”
Nimim. Hintriikka
Artikkelikuva Nate Neelson.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 25 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Niin samaa koen,tunnen…
Lasteni vuoksi yritän jaksaa. Minäkin ajattelen,koska lapseni ovat tarpeeksi vanhoja kestämään sen, että en ole enää…
Itse olen huono isä. Näen kyllä lapsiani säännöllisesti, mutta olen työtön ja huono esimerkki lapsilleni. Miettinyt useasti itsemurhaa, ollut mielisairaalassa, saanut sähköä yms. mut sairastan kakssuuntasta ja masennus palaa aina yhtä voimakkaana. Tunnen olevani täysin epäonnistunut elämässäni ja kohta lapseni huomaa sen. Kunpa kokisin luonnollisen kuoleman. Aivoverenvuodon tai muuta vastaavaa.
Voisit puhua vanhemman lapsesi kanssa ajatuksistasi, ehkä hän jo tietääkin mutta sinun myös on hyvä tietää mitä hän ajattelee sinusta, isästään, nuoremmasta ja isovanhemmistaan. Hän ehkä jo nyt on hyvissä väleissä nuoremman sisaruksen kanssa, mutta tätä sisarussuhdetta tulee vaalia.
Sinulla on edessä omien vanhempiesi menetys ehkä jo lähivuosina. Sen jälkeen saattaa oma taakka helpottua ja elämä keventyä kun samalla pienempikin lapsista aikuistuu. Kauheaa sanoa näin, mutta ei muistisairaan elämä mitään kivaa läheisten elämään tuo. Ihan hirveän raskasta se on kuten kerroitkin. Katsot maailmaa sitten eri tavalla, kun koet itse omien vanhempasi kuoleman.
Hienoa että saat terapiaa ja apua lapselle, ehkä vanhemmillekin saisi kotiin hoitoapua ettet joudu kaikkea tekemään.
Hmm, kirjoituksestasi huokuu toivottomuus. Huomaan miettiväni, mistä voisit saada toivoa parantumiseen? Masennus on kuitenkin sairaus, (tai ehkä sinun tapauksessasi oire) jonka taustasyihin pureutumalla se on mahdollista parantaa. Pohdin tässä, että mitä terapiaa olet saanut? Haen tällä sitä, että jos masennuksesi taustalla on traumakokemukset, ainoa oikea terapiamuoto olisi traumaterapia.. traumasta johtuvaa oireilua on yhteiskunnassamme jopa ammattilaisten vaikea tunnistaa niin voi selittää miksi et sellaiseen ole ohjautunut. Tai ehkä oletkin, tulipa vaan mieleeni. Joka tapauksessa toivotan sinulle voimia etsiä toivoa elämääsi.