”En kestä taaperoimettäviä vegaaniäitejä, jotka nukkuvat perhepedissä – haluan töihin!!”
Minä haluan palata töihin. Haluan tehdä työtä johon olen kouluttautunut. Haluan hyödyntää vuosien saatossa kokoamaani ammattitaitoa ja tietämystä. Haluan tuntea nopeamman aikajänteen onnistumisia ja kehittää itseäni ammatillisesti. Haluan syödä jonkun muun valmistamaa lounasta työkavereideni kanssa, pitää kahvitaukoja ja käydä rauhassa vessassa. Haluan saada palkkaa joka kuukausi.
Esikoiseni ja näillä näkymin ainoa lapseni on nyt vuoden. Hän on ihana. En ehkä ole haaveillut koko elämääni tulevani äidiksi, mutta häntä parempaa lasta ei voi kukaan toivoa. Minä rakastan häntä ja rakastan olla hänen äitinsä. Haluan pitää huolta lapsestani, kasvaa hänen kanssaan ja tehdä kaikkeni hänen pärjäämisensä ja kehityksensä eteen. Mutta minä haluan myös palata jo töihin.
Kun mainitsen lapsemme saaneen hoitopaikan ja aloittavan siellä noin vuoden ikäisenä, saan vastaukseksi ymmärtäväisiä hymyjä. ”Onhan se hoitovapaa taloudellisesti raskasta” ja ”Eikös sinun töissäsi voisi tehdä osa-aikaistakin työtä?” Kummasti kukaan ei kysele isän mahdollisuuksista jäädä hoitovapaalle tai tehdä lyhyttä työpäivää. Ollaan kuitenkin kaikki samaa mieltä siitä, miten ikävää se on, kun minun naisena on nyt näin pian palattava töihin.
Totuushan on se, että minulla olisi varaa jäädä kotiin pidemmäksi aikaa ja voisin varmasti järjestää työni niin, että tekisin lyhyempää päivää. Mutta minä todella haluan palata jo töihin.
Tuntuu että juuri nyt minua ympäröisi joukko taaperoimettäviä vegaaniäitejä, jotka nukkuvat perhepedissä ja toteuttavat lastentahtista kaikkea. Ja hei, hyvät teille. Ihanaa että saatte toteuttaa oma kasvatufilosofiaanne. Saisinko minä rauhassa uskoa, että lapseni alkaa pian olemaan valmis päiväkotiin? Saanko olla vakuuttunut siitä, että olisin parempi äiti ja perheemme onnellisempi perhe, jos minäkin kävisin jo töissä? Saisinko minäkin olla aina välillä minä, ihan ihminen vaan, oman alani ammattilainen, enkä joka tilanteessa ÄITI?
Vaikka ihana taaperoni on elämäni tärkein ihminen (sori mies, oot säkin ihan tosi tärkeä) ja elämäni keskipiste, en voisi kuvitella että hän on elämäni ainoa sisältö enää pitkään. En halua tutusta itseeni lähemmin retriitissä, en ottaa omaa aikaa taiteen tai liikunnan parissa. En kaipaa uusia harrastuksia tai tyttöjen iltoja vanhojen kavereiden kanssa. Haluan viettää illat ja viikonloput perheeni kanssa, mutta..
Olen huono äiti ja haluan palata jo töihin.”
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella!
— Huono Äiti
Artikkelissa on 40 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Varhaiskasvatuksen ammattilaisena haluaisin ilmaista kaksi näkökulmaa. Ensinnä, lapsen etu on hyvinvoivat vanhemmat. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että vanhemman tarpeet menevät lapsen edelle vaan sitä, että vanhempien on tärkeää etsiä itselleen ja perheelleen kokonaisuutena parhaalla mahdollisella tavalla palveleva arki. Toisekseen, päivähoidon saralla on vaihtoehtoja. 1-vuotiaan vieminen päiväkotiin ei väistämättä tarkoita lapsen kehityksellistä tuhoa. Riippuu lapsesta ja riippuu siitä, miten pienten hoito on järjestetty.
Kirjoittajalle suuri kiitos rehellisyydestä.
Jeps. Kiitos viestistäsi. Tuli hyvä mieli. Muksu ollut nyt sen pari kuukautta tarhassa. On hyviä ja huonoja päiviä sekä hyviä ja huonoja puolia. Toisten lasten malli ja seura on meidän taaperolle ihan parasta. Joululomalla tuli ilmeisesti jo vähän ikävä muita pieniä ja menoa. Illoissa toki kaipaa ja saa entistä enemmän syliä ja seuraa vanhemmilta. Itse olen onnellisempi, sitoutuneempi ja aktiivisempi äiti. Arki ei ole selviytymistä, vaan työpäivien jälkeen aika pikkuiseni kanssa on palkinto meille molemmille. Hoitotädit tekevät upeaa työtä ja kaikkiaan tämä on meidän perheelle ollut hyvä ratkaisu. Toki olemme miehen kanssa yhteistuumin järjestelleet töitämme niin, että lapsi on maksimissaan 7h hoidossa. Toivottavasti mahdollisimman moni löytää itselleen ja perheelleen sopivan varhaiskasvatusreitin. Itse opin tästäkin kokemuksesta sen, että omalla tuntemuksella on väliä, ja ihan kaikesta ei tulisi itseään (tai muita) soimata.
Omaa työtä ja osaamisalaa kaipaamisessa ei ole mitään pahaa mielestäni, mutta kukaan 1v vaan ei ole valmis päiväkotiin, hänen kehityksensä ei vaan yksinkertaisesti ole siinä pisteessä vielä että kykenee olemaan ryhmässä päivät ilman vanhempaansa. Hän tulee varmasti pärjäämään päiväkodissa eikä hänestä huonompaa ihmistä tule sen takia mutta 1 vuotiaiden paikka ei vaan ole päiväkodissa 😁 Itse vaan ajattelen että olen lapset tänne halunnut ja minun tai isän tehtävänä on olla heille se tärkein ja läheisin aikuinen ensimmäiset elinvuodet, päiväkoti on kuitenkin se paikka missä vietetään päivästä suurin osa ja se on 1 vuotiaalle liian kuormittavaa. Harvoin kukaan katuu sitä että oli vielä vuoden kotona lasten kanssa, usein sitä kadutaan miksi ei nauttinut vielä vähää aikaa kotona olemisesta kun lapset ovat niin hetken aikaa pieniä… ☺️☺️
Itse olin alle 1v, kun menin perhepäivähoitoon. Tosin tilanne oli eri, äitini oli pakko mennä töihin taloudellisista syistä. En nyt ymmärrä miksi lapsi ei olisi niin nuorena ”valmis”? Ihmiset ovat lajina sopeutuvia ja itse muistelen lämmöllä päiväkoti/eskari yms. aikoja.
Oi, tunnistan niin itseni tuosta. Esikoisen kohdalla laskin päiviä milloin pääsin takaisin töihin.
Kukaan ei koskaan kertonut kuinka rankkaa on huolehtia esikoisesta. Siitä miten sitä kaipaa keskustelu kumppania edes hetkeksi. Joo, on mammakahviloita, harrastuspiirejä sun muita, mutta ne vaatii liikkumista pois kotoa. Mitä jos ei ole superolento joka pärjää 3h yö unilla? Kun tenava ei ollut sellainen joka heti nukkui 2h pidempään. Lisäksi alkuun piti olla hereillä 2h välein imettämässä, yötä päivää ensimmäiset 2vkoa. Ja kyllä, olihan mies kuvioissa ja huolehtimassa, mutta kun sait hetken mahdollisuuden nukkua niin sehän oli pakko ottaa tai muuten olisin seonnut.
Toisen lapsen kohdalla en kokenut kotona oloa enää niin rankaksi. Esikoinenhan jo jutteli takaisin ja ihmeteltiin maailman ihmeitä yhdessä. Olin silti sinut töihin menon kanssa vaikka olisin voinut 14kk kotona olona olla pidempään.
Kuopuksen kohdalla kaikki oli jo toisin, oli jo 2 tenavaa jotka keskustelivat kanssasi ja pitivät toisilleen seuraa. Sain nauttia vauva-ajasta aiempaa rauhallisemmin. Saman 14kk kotona olon jälkeen en todellakaan olisi halunnut mennä töihin, mutta taloudellisesti oli pakko.
Jokaisen on vain tehtävä niin kuin mahdollisuudet antavat myöten ja siltä miten itsestä tuntuu hyvältä.
Minä olen sekä ollut pitkään kotona, että laittanut lapsen aikaisin hoitoon.
Tällä hetkellä olen jälleen kotona, ja tunnen itseni onnekkaaksi saadessani näin toimia.
Silti ymmärrän kirjoittajan kaipuun töihin. Ja senkin, että toisten äitien asenne voi tökkiä.
Sillä teitpä niin tai näin, niin aina niitä arvostelijoita löytyy. Pääasia on, että löytää omalle perheelleen sopivimman ratkaisun, niin, että kokee sen myös itse mielekkääksi. Ei sitä tarvitse muille perustella. Jollekin muulle paras vaihtoehto voi olla ihan jotakin muuta, ja senkin pitäisi olla ok.
Välillä huomaan kyllä itsekin, etten juurikaan jaksa ottaa kantaa imetyskeskusteluihin, lastenvaatemerkkeihin tai vaikkapa turvakaukaloihin.
Kyllä, kaikki nämä toki kuuluvat tavalla tai toisella myös minun arkeeni, mutta eivät ole elämäni pääsisältö. Eivät siinä määrin, että jaksaisin paheksua kenenkään valintoja tai tuntea niistä jonkinlaista huonommuutta. Miksi edes pitäisi, kun oma elämämme on näiden osalta just hyvä näin.
Tämän asenteen taas ovat vuodet (ja lapset, joita muuten on liuta) opettaneet.
Älä sinäkään siis välitä liikaa.
Olen pinnasänky- ja korvikeäiti. Olin kotona yli kolme vuotta, koska katsoin, ettei luonteeltaan herkkä lapsi ollut valmis päiväkotiin. Tietysti kaipasin hyvin usein työelämään, mutta filosofiani oli, että lapsi etusijalle, jos sellaisen hommaa. Muussa tapauksessa pitää olla hommamatta. Hankin vain yhden.
Mä en kestä töihin heti palaavia bisnesäitejä, jotka julistaa pinnasängyn ja unikoulun ja imetyksen varhaisen lopettamisen puolesta. Mutta meitä onkin moneen junaan! 😊
Moneen junaanhan meitä on ja eri syistä. Omaa keskostani ruokittiin alkuun pullolla ja koskaan ei suostunut syömään vieressäni pötköttäen. Lapsi nukkui aina paremmin omassa sängyssään joten on siis pinnasänkypoika. Vieressä ei uni tule, eikä ainaan pysy. Imetys ei myöskään sitten koskaan napannut erityisemmin ja kiinteät tulivat täysillä kuvaan 5kk ikäisenä, jotta kasvu saatiin taattua. Kun kiinteiden määrä kasvoi, muuttui imetys tissipäristelyksi, imetysakrobatiaksi ja puolenvaihtoseikkailuiksi. Suositusten takia tämä performanssia toki jatkettiin 1v. saakka, vaikka kaikki osalliset olisivat olleet valmiit 9kk aikoihin. Imetyksen lopetukseen pieni ei lopulta reagoinut mitenkään. Lapseni on terve ja hyvin nukkuva taapero ja äidistä riippumattomista syistä pinnasänkypoika ja imetyksestä vähät välittänyt taapero. Eli ei me kaikki urakeskeisyyttämme näihin valintoihimme päädytä.
Kiitos, kun kirjoitit mun ajatukseni.
Tein juuri, kuten sinä ja kannustan todellakin jokaista tekemään oman ajatuksensa mukaan.
En ole hyvä äiti, jos toimin itseäni vastaan siksi, että se on jonkun muun mielestä oikea tapa.
Tässä asiassa ei ole oikeaa tai väärää tapaa, huonompaa tai parempaa. Minusta tärkeintä on, että oli valinta kumpi tahansa, se on tietoinen valinta, joka perustuu itsetuntemukseen sekä oman lapsen tuntemiseen. Me olemme erilaisia ja siksi me saamme toimia eri tavoilla. Toiset kokevat äitinä olon olevan ainoa elämäntehtävä ja toiset kokevat olevansa muutakin kuin äiti. Molemmat äidit ovat hyviä äitejä, vaikka toteuttavat äitiyttään eri tavalla.
Ole rohkeasti sinä ja nauti siitä!
2,5v voimakastahtoisen lapsen äitinä ymmärrän täydellisesti miksi joku haluaa töihin mahdollisimman pian. Arki kotona on joskus erittäin kuluttavaa. Itse olen onnekseni viihtynyt kotona ja nyt perheeseen kuuluu vielä puolivuotias. Aion imettää pitkään jos se vain onnistuu, esikoinen kun lopetti jo vähän ennen vuoden ikää omatoimisesti. Itseäni suututtaa kovin kun nyt on ollut tapetilla se, että äitien kotona olo on epätasa-arvoista ja tukia pitäisi vähentää ja lakkauttaa. Koen että olisi erittäin epätasa-arvoista jos minulla ei olisi mahdollisuutta olla kotona lasteni kanssa. En minäkään tahdo viedä keneltäkään oikeutta mennä töihin, enkä edes ihmettele miksi joku haluaa kotoa pois.
Minä olen taaperoimettävä, perhepedissä nukkuva vegaaniäiti. Miten se tarkoittaa, että sinä et voisi laittaa lastasi vuoden ikäisenä päiväkotiin? Minunkin lapseni meni, juuri vuoden täytettyään.
Mä inhosin äitiyslomaa, vanhempainvapaata ja muutaman kuukauden hoitovapaata. Koko sen ajan, kun olin kotona, siis n. 1,5 vuotta, inhosin sitä ja päivät oli selviytymistä. Odotin vaan millon mies tulee töistä ja saan puhua aikuiselle, tehdä jotain itsekseni tai muuten vaan rauhassa. Paluu töihin oli parasta koskaan, tuntui siltä kuin olisi taas hyödyksi yhteiskunnalle.
Aina, kun joku kysyi jotain kotona olosta, vastasin rehellisesti, että inhoan sitä. Suurin osa luuli mun vitsailevan.
Voin siis ysin allekirjoittaa kaiken tuon, mitä sanotaan töihin paluusta. Se oli parasta ikinä!
Miksi hankit lapsia, anteeksi tökerö kysymys mutta etkö siis tiennyt ennen lasten hankintaa että vauva on täysin riippuvainen äidistä silloin toki eri asia ja voi tulla yllätyksenä 🤔 puhuitko neuvolassa näistä fiiliksistä, sieltä saa kyllä apua jos siltä tuntuu 👍 yritin muotilla kysymystä ettei se oli syyttävä mutta se kuulostaa siltä, pahoittelut se ei ole tarkoitus 🙈
Miksen hankkisi lapsia? Olihan tuo kotona olo ihan perseestä, mutta lapsi kasvaa ja en malta oottaa, että pääsen auttamaan läksyissä muutaman vuoden päästä. Se kotona oleminen ei vaan sopinu mulle. Sitä paitsi, lapsella on onneksi isäkin, joten pääsin esim. viikoittain kotoa edes muutamaksi tunniksi poiskin. Neuvolassa kun jotain sanoin kotona olosta, niin vastaus oli hymähtelyä. Olis kai pitäny vetää jotku itkut neuvolassa, niin ehkä sit olisivat ottaneet tosissaan…
Olin kotona lapsen kanssa, kunnes hän täytti 3 vuotta. Sitten palasin töihin ja lapsi meni päiväkotiin. Kaikki ympärillä iloitsivat kun lapsi sai ikäistään seuraa, monikaan ei iloinnut kanssa siitä, että minäkin sain ikäistäni seuraa. 😉 Tykkään käydä töissä, tykkään saada palkkaa, tykkään puhua aikuisten asioita, tykkään välillä olla muutakin kuin äiti tai vaimo. Ihan vaa minä. Rakastan lastani, rakastan perhettäni. Olen kuitenkin parempi äiti, vaimo, kumppani, kun saan käydä töissä ja tehdä omaa juttuani. Kukin tehköön niin kuin katsoo itselleen ja perheelleen parhaaksi. 🙂
Taaperoimettänyt, perhepedissä pitkään nukkunut, vegaaniäiti tässä moi, menin töihin kun lapseni oli vuoden. Mies jäi kotiin. Oli meille oikein hyvä päätös, samoin kuin veganismi, taaperoimetys ja perhepedissä nukkuminenkin. Huomaatko, että tuomitset esimerkiksi minut ja päätökseni täysin? Saisinko myös minä olla sellainen äiti kuin olen? Itselläni kun ei myöskään ole mitään sinun tekemiäsi päätöksiä vastaan.
Minä en menisi ikinä töihin, jos rahat riittäisivät reilusti ilmankin. En tajua, kuka vapaaehtoisesti haluaa siihen oravanpyörään, jossa ei millekään ole riittävästi aikaa. Enkä keksi yhtään ammattia, jossa tilanne olisi yhtään mitään muuta.
Osaan harrastaakin haasteellisesti, joten haasteitakaan varten en töitä tarvitse. Haastavia harrastuksia löytyisi varmasti pidemmäksi ajaksi kuin ihmisellä on elinvuosia. Pakko on kuitenkin käydä töissä, muuten jää asuntolaina maksamatta ja pöydässä ei ole ruokaa. Yhhhh.
Liha maistuu hyvältä, maitoa minulta ei valitettavasti tule ja perhepedissä nukumme, jotta minun ei tarvitse nousta jalkeille öisin monta kertaa tarkistaakseni astmaatikkolasteni hengitykset.