”En kestä taaperoimettäviä vegaaniäitejä, jotka nukkuvat perhepedissä – haluan töihin!!”
Minä haluan palata töihin. Haluan tehdä työtä johon olen kouluttautunut. Haluan hyödyntää vuosien saatossa kokoamaani ammattitaitoa ja tietämystä. Haluan tuntea nopeamman aikajänteen onnistumisia ja kehittää itseäni ammatillisesti. Haluan syödä jonkun muun valmistamaa lounasta työkavereideni kanssa, pitää kahvitaukoja ja käydä rauhassa vessassa. Haluan saada palkkaa joka kuukausi.
Esikoiseni ja näillä näkymin ainoa lapseni on nyt vuoden. Hän on ihana. En ehkä ole haaveillut koko elämääni tulevani äidiksi, mutta häntä parempaa lasta ei voi kukaan toivoa. Minä rakastan häntä ja rakastan olla hänen äitinsä. Haluan pitää huolta lapsestani, kasvaa hänen kanssaan ja tehdä kaikkeni hänen pärjäämisensä ja kehityksensä eteen. Mutta minä haluan myös palata jo töihin.
Kun mainitsen lapsemme saaneen hoitopaikan ja aloittavan siellä noin vuoden ikäisenä, saan vastaukseksi ymmärtäväisiä hymyjä. ”Onhan se hoitovapaa taloudellisesti raskasta” ja ”Eikös sinun töissäsi voisi tehdä osa-aikaistakin työtä?” Kummasti kukaan ei kysele isän mahdollisuuksista jäädä hoitovapaalle tai tehdä lyhyttä työpäivää. Ollaan kuitenkin kaikki samaa mieltä siitä, miten ikävää se on, kun minun naisena on nyt näin pian palattava töihin.
Totuushan on se, että minulla olisi varaa jäädä kotiin pidemmäksi aikaa ja voisin varmasti järjestää työni niin, että tekisin lyhyempää päivää. Mutta minä todella haluan palata jo töihin.
Tuntuu että juuri nyt minua ympäröisi joukko taaperoimettäviä vegaaniäitejä, jotka nukkuvat perhepedissä ja toteuttavat lastentahtista kaikkea. Ja hei, hyvät teille. Ihanaa että saatte toteuttaa oma kasvatufilosofiaanne. Saisinko minä rauhassa uskoa, että lapseni alkaa pian olemaan valmis päiväkotiin? Saanko olla vakuuttunut siitä, että olisin parempi äiti ja perheemme onnellisempi perhe, jos minäkin kävisin jo töissä? Saisinko minäkin olla aina välillä minä, ihan ihminen vaan, oman alani ammattilainen, enkä joka tilanteessa ÄITI?
Vaikka ihana taaperoni on elämäni tärkein ihminen (sori mies, oot säkin ihan tosi tärkeä) ja elämäni keskipiste, en voisi kuvitella että hän on elämäni ainoa sisältö enää pitkään. En halua tutusta itseeni lähemmin retriitissä, en ottaa omaa aikaa taiteen tai liikunnan parissa. En kaipaa uusia harrastuksia tai tyttöjen iltoja vanhojen kavereiden kanssa. Haluan viettää illat ja viikonloput perheeni kanssa, mutta..
Olen huono äiti ja haluan palata jo töihin.”
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella!
— Huono Äiti
Artikkelissa on 55 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kaksi ensimmäistä lastani syntyivät vuoden välein. Kokeilin mennä töihin kun olivat vajaa 2v ja 3v. 2kk jaksoin mutta palasin takaisin hoitovapaalle. Olin yksinhuoltaja ja pojanviikarit joutuivat vuorohoitoon kun tein vuorotyötä ja joutuivat olemaan usein yönkin tarhassa. Ei kivaa meille kenellekään. Lopulta aloitin opiskelun ja päiväkotoarki alkoi kun olivat 3v ja 4v. Ei ollut siis syynä mikään perheideoligia vaan siihen aikaan ainoa toimiva ratkaisu. Raha oli kyllä tiukalla.
Kolmas lapseni syntyi kun pojat olivat 5v ja 6v ja olen edelleen nuorimmaisen lapseni isän kanssa jo 24.ttä vuotta. Hänkin sai olla kotona kunnes täytti kolme mutta keikkailin säännöllisesti töissä äitiysrahan loppumisen jälkeen noin kolmena päivänä viikossa, vaihdettiin vaan miehen kanssa lapsia lennosta =). Oma pää pysyi kasassa, talous kunnossa ja parisuhde tuoreena. Tämä toimi meillä.
Mutta kukin taplaa tyylillään
Luulen että tässä on kyse siitä että nämä jokaisen lapsen kanssa 3 v kotona lapsentahtisesti perhepedissä lusivat ja lastaan kouluun asti imettävät äidit, vegaanit tai ei, eivät ole ennen lapsen saamista ja äidiksi tulemista ikinä ”saavuttaneet” elämässään mitään. Kun he vihdoin kokevat itsensä tärkeäksi ja onnistuvansa ”edes jossain” ja voivat nostaa itsensä muiden yläpuolelle he jatkavat suorittamista tämän ainoan asian kanssa, mistä he ylipäätään voivat saada tunnustusta.
Tutkimusten mukaan korkeasti koulutetut palaavat aiemmin töihin. Tukien varassa roikkuvat ne joilla ei ole työtä mihin palata tai työtä mihin he haluavat palata. Kuten nämä ”kasvatus- ja sosiaalialaa ammattilaiset”, jotka aina kärkkäästi tähän keskusteluun osallistuvat. Siinäpä näköalapaikka arvostella niiden päätöksiä, joiden elämään ei omat rahkeet riittäneet. Vähän kuin naapurin autoa katselisi…
Voin kertoa että lasten kanssa voi viettää oikein laadukasta elämää niin töissä, vapaa-ajalla kuin lomallakin kun palkka on kohdillaan, eikä talous huoleta. Jos joku haluaa kituuttaa 10 vuotta 40 vuoden työurasta kotona niin siitä vaan mutta lastenkin lapsuus on lyhyt. Miksei elää sitä vähän laadukkaammin?