”Elämä, täältä minä toivottavasti tulen!”

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Olen vuosia käynyt terapiassa ja tätä on minulle väläytelty että olisin läheisriippuvainen. Etsitty syntyä lapsuuden läheisyyden puutteesta. Olen kapinoinut kovasti sitä vastaan kun lapsuudestani minulla ei ole pahaa sanottavaa, ja se oli mielestäni oikein ihana. Ja toisakseen minulla ei ole vaikeuksia olla yksin, rakastan yksinoloa. Joten tämä diagnoosi oli vain vaikea niellä. Kapinoin sitä vastaan.

Olen oikeastaan nyt herännyt asiaan että olenkin sairastunut tähän vasta lasteni isästä erottua. Olimme lähes 20 vuotta yhdessä ja saimme yhteisiä lapsia useamman. Hän ei ollut ihmisenä sellainen että olisi halannut tai pussannut. Kertonut rakastavan. Emme tehneet oikeastaan koskaan yhdessä mitään. Emme yhdessä emmekä perheenä. Hän lyttäsi minua vuosien saatossa etten ikinä pärjäisi yksin tai lasten kanssa koska olen sellainen tossu. Ruma saamaton ja osaamaton tossu.

Eromme jälkeen minulle tuli pakonomainen tarve pärjätä. En halunnut suhteeseen kenenkään kanssa. Halusin vain saada asiamme järjestykseen. Lapset sai harrastaa ja hommasin niihin rahat hinnalla millä hyvänsä. Remontoin meidän koko kodin youtube-oppien kautta. Opettelin pitämään talosta huolta. Opettelin pitämään autosta huolta. Huoltamaan lasten polkupyörät. Huoltamaan ruohonleikkurit tekemään lumihommat. Kaiken ja mielelellään ilman avunpyyntiä.

Tein kahta työtä ja halusin ehdottomasti olla hyvä ja luotettava työntekijä joka teki sielläkin enemmän mitä olisi ollut tarve. Ja töihin mentiin vaikka oli kuin kipeä. Harvoin edes olin.

Löysin kusipäämiehen joka hakkasi minua. Mutta annoin kaiken anteeksi. Uudelleen ja uudelleen. Uskoin että pystyn parantamaan hänet hänen narsisimistaan. Sehän oli selvää jopa minulle heti alkuaikoina että sitä hän oli. No enhän minä todellakaan häntä pystynyt parantamaan ja suhteemme päätyi eroon. Sen suhteen tiimoilta aloitin terapian. Lisäksi huolta aiheutti lapseni joka sairastui jo alakoulussa. Minulle ei koskaan ole ollut ongelma että tekisin ja auttaisin lapsiani yli tarpeen vaan olen halunnut aina että heistä tulisi vahvoja, rohkeita ja itsenäisiä. Ei tossuja kuten äitinsä. En ole palvellut ja hyyssäänyt heitä. En koskaan.

Sitten menin ja rakastuin narkomaaniin. Ja kun lopulta sain hänet irtaantumaan aineista niin minulle tuli tietynlainen tyhjyys. Koin sen toki valtavan helpottavana mutta yhtäkkiä myös tunsin oloni hirvittävän tyhjäksi. Lapset oli jo aikaa sitten lentäneet pesästä, remontoitu koti oli myyty ja töistäkin olin pois. Ja yhtäkkiä minulla ei ollut mitään.

Edelleen meni hetki että ymmärsin että todella olen läheisriippuvainen, toipuva sellainen ehkä?

Olen kovasti yrittänyt nyt antaa aikaa itselleni. Mitä nyt? Mitä haluan elämältäni? Rakastanko miestäni? Toisaalta minua pelottaa että hukkaanko taas elämäni? Itseni? Sairastunko vahvuuteen? Se mustana ammottava aukko edessäni on pelottava kun minulla ei ole suunnitelmaa elämälläni, mitä teen huomenna? Toisaalta se on hirmuisen vapauttavaa. Voin oikeasti tehdä melkein mitä vain.

Elämä, täältä minä toivottavasti tulen!”

Nimim. M

Artikkelikuva Sage Friedman.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.