Uusi perhe ja uusi vauva? Mutta jos ei jaksa edellisiäkään? Tilanne on nyt erittäin SOS! (Ei saa silti ottaa liian vakavasti, tarkoitus on saada just sut nauramaan…!)

Iästä viis, koska kukaan ei halua myöntää olevansa jo niin ja niin vanha, muuta jossain vaiheessa voi hyvinkin tulla tunne että vielä yksi pieni vauva voisi olla kiva. Ongelma on vaan siinä kun niillä ei ole taipumusta pysyä vauvoina kovinkaan pitkään. Lapsi on kuitenkin vauva vain noin viisi prosenttia kokonaishuoliajasta*.

Kun perheessä on jo neljä lasta, kaksi sun ja kaksi mun, mutta kaikki ovat jo kouluikäisiä, kolme alakoulussa ja yksi teinikin vielä. Olisi niin ihanaa saada lelliä pilalle vielä yksi pieni jälkeläinen. Sen voisi sitten kasvattaa paremmin, yhdessä, kun muiden kasvatuksiin yhtyy niin paljon muitakin henkilöitä. Lisäksi olisi varmasti jo tosi hyvä äiti, kun tietäisi mitä pitää välttää tällä kertaa, ettei lapsi kasva kieroon. Tarpeeksi vettä ja auringonvaloa? Siitä huolimatta meidän muratti kituu kuukausi hankkimisen jälkeen, mitä ihmettä me** tehdään väärin? Ehkä pitäisi miettiä ravinteitakin.

Ystäville tulee perheenlisäystä ja siinä pieniä päitä nuuhkiessa ajattelee helposti että tämmöisen minäkin haluan. Eikä ajatusta yhtään hälvennä se yöheräily ja valvominen ja erinäisten ulosteiden koostumuksiin yllättävän paljon keskittyminen. Olihan se vaikeaa, se pikkuvauva-aika, mutta kun sillä on niiiiin pienet suloiset varpaatkin ja se saa ne omaan suuhun asti, katso! Ei tässä muutenkaan kukaan ole nukkunut kunnolla vuosiin, samoilla silmillä menisi yksi lisää. Sitäpaitsi sittenhän uudella tulokkaalla olisi neljä innokasta sisarusta auttamaan vaipanvaihdoissa ja soseiden syöttämisessä. Melkein kirjoitin että valmistamisessa mutta kokeiltiin sitä esikoisen kanssa eikä taida olla vieläkään “meidän juttu”. Hurraa Piltti ja Bona ja Semper ja mitä niitä nyt on!

Järki sanoo että kyllä se vauva-aika menee heittämällä (ei sitten hei heitellä niitä vauvoja, se on sanonta vaan), mutta ongelmia tulee siinä vaiheessa kun ne oppivat kävelemään ja kiipeämään ja huutamaan äitiä ja vaatimaan Vansseja ja Dickies-huppareita (meni aika kauan että äiti ymmärsi että kysymyksessä ei ole jotkut internetistä löytyvät digihupparit, varmaan niihin digimoneihin liittyviä?). Kummasti katoaa vauvahaaveet, hetkeksi, kun käy väittelemässä että onko siihen matikan kokeeseen sittenkään harjoiteltu eilen niin kuin väitettiin, jos penaali on jäänyt kouluun ennen vapaita. Tai että onko edes väitetty harjoittelua, ihan varmasti oli kyse muista päivistä kuin eilisestä.

Mutta siis kun yhdessä tehdään ja kasvatetaan ja tiedetään ne sudenkuopat ja osataan niitä varoa, niin iltatähden kanssa näitä ongelmia ei tulisi? Maailman tasapainoisin lapsihan siitä kasvaisi, aina niin hyvin käyttäytyvä ja tottelevainen. Eiks je?

Eikös aina ollut haaveissa että kun lapset tekee ensin niin sitten on vielä aikaa vanhempana matkustella ja nähdä maailmaakin? Jos nyt pyöräyttää vielä uuden tenavan niin otetaanko se sitten niille reissuille aina mukaan? Sen verran tiedetään jo nyt että isovanhemmille ei oikein voi matkan ajaksi lykätä, sanotaan syyksi vaikka että alkavat olla jo vanhoja hekin.

Entäs ura sitten? Kun tuntuu ihan kivalle että voi ostaa mitä milloinkin kokee tarvitsevansa, ilman että pitää murehtia riittääkö se äitiyspäivärahan loppu sitten vaippoihin ja liivinsuojiin. Tai villanpesuaineeseen vaippahousuille ja korvikkeeseen, täällä ei tuomita. Kun sitä vihdoin on jotain ihan omaa, vuosien kotiäitiyden jälkeen, niin halutaanko me oikeasti luopua siitä?

Puoliso kysyi jos tehtäisiinkin jouluvauva. Sehän on kehittänyt huumorintajuaan, varmaan allekirjoittaneelta tarttunut. Kuitenkin ajatus jää välillä kummittelemaan mieleen. Voisi hankkia ultrasöpöjä pieniä vaatteita ja kaivaa kaappien kätköistä ne edellisten säästetyt ultrasöpöt haalarit. Saisi kulkea ympäriinsä semmoinen pieni tiukasti pakattu jokelteleva nyytti mukanaan. Saisi purra huulta kun joku puree nänniä. Voisi olla ihan paras äiti. Tai vaikka ihan hyvä. Sitäpaitsi autokin on seitsemän hengen ja meitä on vasta kuusi. Tosin tätä kirjoittaessa on äiti keskeytetty lasten taholta jo viitisentoista kertaa, osa ihan paikan päällä ja osa whatsappviesteillä. Siihen vielä päälle taaperon vaatimukset, ja vasta äsken on päästy siihen pisteeseeen että voi käydä pissalla rauhassa. No välillä joutuu yhä huutamaan vastaukseksi että “äiti on nyt kulta vessassa!”

Kuinkahan kauan sitä pystyy itselle vielä vakuuttamaan että ehkäisyn käyttö on ihan positiivinen juttu. Tai takaa sen ettei positiivisia tuloksia ainakaan tule!!

*Ajasta jolloin sinä vanhempana kannat huolta lapsen elämästä. Syntymästä jomman kumman kuolemaan saakka, tai sen jälkeenkin jos haluat jatkaa huolehtimista esim. pilven reunalta, tai olet hyvä kummittelemaan.

**Minä, ehdottomasti minä. Kaikki muutkin kasvit on aina tuomittu kuolemaan kun minun kynnykseni yli astuvat. Vaikka eiväthän kasvit astele itse, ei niillä jalkoja sentään ole. Vaikka olisipas se näky. Ihan Taru Sormusten Herrasta Enttien tyyliin.

Nimim. Jos yksi ihan pieni vauva vielä…

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

2 vastausta artikkeliin “Eikö tämä lasten tekeminen jo riitä?!”

  • Nyyti-81 sanoo:

    Hep! Tänne saapui 7kk sitten pitkään haaveiltu (mutta ei niin vakaasti harkittu) iltatähti. Miehen lapset jo teinejä, omat koululaisia ja nyt yhteinen vaavi. Voin kertoa että arki läiskäytti tiskirättiä päin naamaa. Tämäkään vauva ei nuku öitään, tuli taas synnytyksen jälkeinen masennus, tämäkin isä tekee pitkää työpäivää ja vielä iltatöitä. Mikä oma aika? Ei sitä ennenkään ollut, mutta kouluikäiset pystyi edes jättää päinsä kaupassakäynnin tai pääntuuletuslenkin ajaksi. Nyt on vauva joka paikassa mukana kuin pallo jalassa. Olisi voinut vielä harkita kahteen kertaan. Mutta kun se vauvakuume oli kestänyt 7v ja lopulta mieskin suostui. Tässä sitä nyt ollaan taas seuraavat 18v jumissa, kuskataan hoitoon ja luetaan wilmaa. En kadu mitään, mutta haaveilen hotelliyöstä yksin, omasta rauhasta lukea kirjaa ja käydä yksin vessassa.

  • Mymmeli sanoo:

    Oi, tuttua, niin tuttua..
    Samoja aatoksia ja pohdintoja pyöritin uuden kumppanin kanssa suhteemme aika alkuvaiheesta asti. Vielä yksi vauva.. edellisetkin ovat olleet helppoja, miksei tämäkin olisi.. isommat varmaan leikittävät (edes joskus)… kyllähän sitä yhden kanssa matkustaa helposti (kun ei niitä hoitajia ole jonoksi asti) jne jne…

    Lopulta haaveet muuttuivat todeksi ja saimme haaveilemamme vauvan. Ihanaa ja ihmeellistä, mutta myös haastavaa ja uuvuttavaa. Kuopus on nyt 4v ja täytyy sanoa, että haaveet on haaveita ja totuus aina jotain muuta 🙂 Iltatähtemme on vauvasta asti ollut tulisella temperamentilla varustettu ja haastanut vanhempiaan (ja koko perhettä) tavalla, jota en olisi osannut kuvitella. Voin sanoa, etten tiennyt vanhemmuuden haasteista tuon taivaallista ennen kuin minusta tuli tämän poikasen äiti. Tämä on ollut siinä mielessä myös silmiä avaava ja opettavainen matka. Kuopuksemme on hurmaava ja iloinen pakkaus, mutta tulisen luonteensa myötä arki on välillä myös todella hermoja raastavaa ja väsyttävää. Suhteemme on myös saanut kolhuja yhteisen haastavan vanhemmuuden myötä. Toisesta ja itsestä löytyy ihan uusia ulottuvuuksia rättiväsyneenä. On myös eri asia kasvattaa yhteistä lasta, kuin sukkuloida bonuslapsien ja exien maailmassa. Hyvässä ja pahassa. Yhteinen lapsi ja nimenomaan riidat ja erimielisyydet yhteisen lapsen asioista menevät ihon alle eri tavalla.

    Mutta on elämämme myös eri tavalla rikasta ja täyttä kuin mitä se oli ennen kuopustamme. Sisaret ovat puolin ja toisin toisilleen tärkeitä ja rakkaita. Poikanen ikävöi siskojaan kun he ovat isällään -ja toisin päin. Ja onhan se nyt suloista, kun sänkyymme möngertää aamuyöstä pieni lämmin tuhisija, joka kaivautuu kainaloon ja ottaa kädestä kiinni. Tai kun hän halii ja pusii ja sanoo ”äiti, oot mulle rakas” <3