Ehkä ero ei ollutkaan minun syyni?
”Tämä on todella radikaali ajatus kiltille tytölle, mutta ehkä avioeroni ja suhteeni epäonnistuminen ei ollutkaan minun vikani. Olen tätä ”terapiasukupolvea”, joka on tottunut analysoimaan käytöstään ja syyttämään itseään, joten mietin, että totta kai itse mokasin.
Tein kaikkeni. Olin lukenut Cosmopolitanista, kuinka mies pidetään tyytyväisenä. Olen paistanut pihvejä, olen ollut itsenäinen, olen pitänyt huolta lapsista, olen ottanut suihin.
En ole kytännyt. En vaatinut. En tiuskinut.
Olin toivonut arjen tasa-arvoista jakamista. Tasa-arvoista vanhemmuutta. Kahden aikuisen keskinäistä hauskanpitoa, henkisesti ja fyysisesti.
En ikinä ollut se vaikea akka. Enkä hankala vaimo. Tein ruokaa, hoidin yhteiset lapset. En kiukutellut, en vaatinut mahdottomia. En puuttunut rasistisiin vitseihin, hymähtelin tyhmille jutuille. Annoin miehen aina mennä, enkä kysellyt.
Silti, kun suhde loppui ja perhe hajosi, syytin itseäni. Minä en osannut olla. Perhe on naisen vastuulla. ”Itse työnnät miehen pois, kun olet takertuva ja vaativa”. Ja niin edelleen.
Tein aina kaiken ns. oikein. Kun suhde ei toiminut, menin terapiaan miettimään, mikä minussa on vialla. Koskaan kukaan ei sanonut että ehkäpä sinua itseäsi kohdellaan huonosti.
Olin niin tottunut siihen puheeseen, että emme me naiset osaa olla nätisti, kunhan rasitamme miehiä älyttömillä vaatimuksillamme. Vasta avioeroni jälkeen aloin miettiä, että ehkä minä en ole se pahis.
Nyt olen analysoinut käytöstäni ammattilaisen kanssa pitkään. Hän ei usko, että olisin erityisen vaativa tai hankala. Hänkin on nainen, ja ajattelee että ystävällinen kohtelu on normi. Mutta ei, monien miesten mielestä se on hankalan akan oikkuja.
Aloin miettiä, että mitä jos avioeroni ei joutunut siitä, että minä olen aivan mahdoton, vaan siitä, että mies ei osannut olla ihmisiksi? En ikinä tajunnut ajatella, että vika voisi olla myös puolisossani, eikä vain minussa. Jo ennen eroa syytin itseäni vuosien ajan.
Ajatus siitä, että kaikki virheet eivät johdu minusta, on hämmentävän radikaali. En tietenkään voi kiistää omaa osaani avioerossa. Kiltti tyttö syyttää aina itseään, oli syytä tai ei, mutta ehkä eroni ei sittenkään ollut minun vikani.
Ehkä minä en ole se itsekäs nainen. Voisiko olla näin?”
Nimim. Janika
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Sama juttu itsellä,kaikesta aina syytin itseäni. Lopulta aloin tajuta,että minuahan tässä on kohdeltu huonosti ja väärin.
Jotenkin vaan tottunut siihen 35:n vuoden aikana,ettei pidetä minkään arvoisena.
Ja kyllästyttää aivan totaalisesti tuo jatkuva yleistäminen,että naiset on aina niitä pihtaajia. Järkytys on melkoinen,kun itselle osuukin se pihtaajamies,joita ei pitäisi puheiden mukaan olla olemassakaan. Mielestäni pihtaaminen on henkistä väkivaltaa,on kyseessä sitten nainen tai mies. Kaiken muun olisin vielä voinut kestääkkin.
Mitäpä jo tekstin kirjoittaja ja muutamat kommentoijat harjoittelisivat olemaan itsekkäämpiä, ja ilmaisemaan omat tunteet ja toiveet. Terve itsekkyys on onnellisuuden avain. Aiheesta on paljon kirjallisuutta ja harjoitella voi joka päivä kysymällä itseltä ”mikä minut tekisi onnelliseksi juuri nyt.”
Niinpä niin.Kun aiknsa yrittää ja yrittää ja puhe,toiveet tunteet,ihan kaikki kaikuu monia vuosia täysin kuuroille korville.Olet pelkkä mitättömyys sen toisen ihmisen mielestä jolle olet yrittänyt saada itsesi kuuluviin.Toinen ottaa sinusta kaikien hyödyn irti antamatta mitään takaisin.Pakeneminen on ainut keino jotta säilyttää ihmisarvonsa ,mutta niin monesti sitä jää kuitenkin miettimään lapsia eikä lähde vaikka pärjäisi taloudelledellisesti hyvin ,muusta pärjäämisestä puhumattakaan.Kovan hinnan siinä maksaa naiseudestaan/ihmisyydestään.Senkin jälkeen mitätöinti exän taholta voi olla loputonta esim. lapsien kasvatuksen ym. taholta.
Tää kuulostaa tutulta.ero pohdinnassa.olen itse ihan sekaisin,kun mies käyttäytti huonosti 4 vuoden ajan,jonka aikana kaksi lasta.sit tilanne kärjistyi ja päätin että haluan erota.ei väkivaltaa tms mutta ei siinä ollut enää vaihtoehtoa.mies pelästyi,haki apua itselleen,ja on nyt läsnäolevampi isä eikä kaada pahaa oloaan mun niskaan.mut mun tunteet on täysin kuolleet tuon usean vuoden aikana.ja tuntuu että yritin kaikkeni niin kauan että en enää jaksa yhtään mitään.oishan se kiva olla perhe ja nyt se ehkä ois mahdollista mutta mistä taas voimaa yrittää 😞
Itseä on aina hirmusti mietityttänyt semmoinen, että jos parisuhteen seksielämä alkaa kuivua – on nainen pihtari tai seksuaalisesti kylmä – ja niinpä miehellä on suurinpiirtein oikeutus käydä vieraissa.
Jopa naiset naljailee tästä toisillee, että kun et ”Se ei ukollee antanu ni mikäs ihme se on et seksii pitää ettii muualta.”
ENTÄPÄ – siis ihan vaan ENTÄPÄ, jos seksi onkin suhteessa huonoa?
Miehelle tekninen navanalus-suoritus eikä henkistä yhteyttä saati toisen miellyttämistä teoin(tai sanoin) enää ole makuukamarin puolella?
Entäpä jos nainen on esittänyt toiveita asian suhteen, mutta mies ei niitä jostain syystä joko tajua tai halua toteuttaa?
Entäpä jos nainen ei saa enää parisuhteen seksistä tyydytystä, vaikka itse yrittää parantaa asioita ja näin myös parisuhdetta – ja saa huonoimmassa tapauksessa palkaksi vieraissa käyvän miehen?
Onko siis ihme, jos seksihalut vähenee?
Miksi pelkästään nainen olisi vastuussa myös parisuhteen seksielämästä?
Hyvä Maisa juuri näin. Toisaalta aina vain ei kemiatkaan enää kohtaan eikä siinä syyttelyt auta puolin ja toisin.
Seksissä tärkeää on myös se henkinen yhteys ja tunne että saan rakastaa, ja tulen rakastetuksi. Läheisyyttä pitää olla muutakin kuin tissistä puristaminen ennen seksiä. Ymmärrän ja tajuan että seksi on miehelle tärkeää, mutta toisaalta minunkin tunteillani ja toiveillani on merkitystä.
Kuka haluaisi seksiä ihmisen kanssa, jonka koet halveksivan sinua? Pelkkä mekaaninen suoritus ei tosiaankaan riitä.
Alkuperäinen kirjoitus voisi olla minun kirjoittamani. Miehen mielestä pihtasin seksiä, mutta toisaalta jos kumpikaan ei tee aloitteita niin onkohan se aivan totuus? Hyvin harvoin olen sanonut ei.
Mekaanista seksiä saa ilman parisuhdettakin, mutta tunnetta läheisyydestä ei. Jos tuo puuttuu parisuhteesta niin miksi jakaa elämä ihmisen kanssa joka ei halua sinulle hyvää?
Aina puhutaan seksi sitä ja tätä ja siitä maailma ,okei avioliitto, joko kaatuu tai pysyy pystyssä.Itse elin tosi pitkään liitossa pelkkänä masturbointialustana , mieluiten usein.Ei mitään muuta yhteyttä puolisoon koska työ ja kaikki ”mielenkiintoisempi” vei miestä 6-0 perheeltä.Kyse yli 30-vuoden suhteesta.Silti koitin tyytyä siihenkin osaan avioliitossa jotta lapsilla olisi isä.Vasta kun lopulta ymmärsin ettei niin voinut jatkua ja lähdin kotona olevan lapsen kanssa,ex heräsi ,mutta tunteeni ja kaikki muukin olivat tulleet mitätöidyiksi jo niiiin pitkään ettei mitään ollut tehtävissä.Kuinka rikki ihmisen kuuluukaan mennä yrittäessään avioliitossa missä ei saa mitään vastakaikua ? Useimmiten liian kauan.Sirpaleista on raskasta alkaa itseään ihmisenä ja naisena kerätä !
”Läheisyyttä pitää olla muutakin kuin tissistä puristaminen ennen seksiä. ”
Tämä lause osui niin hyvin suhteessa exääni!! Tissistä puristaminen oli kuin ilmoitus että nyt olisi tarve saada. Tai sitten saattoi tokaista ”no eikö voi jotain tehdä”? Onpa kumma kun nainen ei siinä hetkessä heti lämpiä ajatukselle… Loppuvaiheessa suhdetta olin tunteeton ja haluton, mutta yritin jotenkin väkisin innostua seksistä kun oli joku tällainen ajatus että pitää pitää mies tyytyväisenä… Sitten opettelin sanomaan EI. Ihan sama vaikka loukkaantuu, en ole enää kenenkään kynnysmatto. Eikä se ole ihme jos suhteessa tunteet kuolee sellaista ihmistä kohtaan, joka vain arvostelee ja mitätöi jatkuvasti. Heti kun pääsin kierukasta ja miehestä eroon niin halut ja tunteet palasivat… Olen niin paljon onnellisenpi nyt eronneena.