Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset. Artikkelin pääkuva Austin Pacheco.

”Mitä sitten kun äiti ei enää jaksa? Kun arki yksin kahden lapsen kanssa on liikaa.

Meillä tapellaan aivan jatkuvasti, aivan kaikesta. Lapset ovat 7 vee ja 10 vee ja molemmilla on nepsytutkimukset kesken, mutta niissä tutkimuksisa vaan tuntuu menevän aikaa. Vuosi ei riitä mihinkään, hyvä jos kaksikaan ja apua ei saa mistään. Jos en pääsisi töihin lepäämään päiväksi, niin minulla lähtisi järki. Kauhulla odotan jo tulevaa hiihtolomaa, kun huutoralli pyörii nonstoppina.

Nuorempi nukkuu yöt tolkuttoman huonosti, heräilee, unissakävelee ja saa kauhukohtauksia monta kertaa yössä. Aamut alkavat viiden ja kuuden välissä. Vanhempi taas on jo murrosiän kynnyksellä ja valvoo iltaisin helposti yhteentoista. Kun se uni ei vaan tule. Aamut ovatkin sitten toinen juttu.

Kuva Annie Spratt.

Lapset ovat toistensa kimpussa jatkuvasti. Kaikesta tapellaan, ollaan kateellisia toiselle, koitetaan rikkoa toisen omaisuutta, jottei kaveri vaan saa pitää itsellään mitään mikä on hänelle tärkeää. Jatkuvaa fyysistä satuttamista. Perusarki-iltoina huuto alkaa heti kun tullaan nuoremman kanssa kotiin. Vanhempi on sillä aikaa keksinyt jonkun jäynän millä saa väsyneen eskarilaisen heti takajaloilleen. On sekoitettu huonetta, otettu jotain tärkeitä tavaroita tai tullaan ovelle vastaan tikkari suussa tai joku haluttu tavara kädessä. Siitä lähtee heti kiivas yhteenotto:

– ”Miksi siskolla on tuommoinen tikkari? Minä en ikinä saa mitään. Miksi sisko on taas käynyt minun huoneessa. Onko sillä ilmapallokin?” tässä vaiheessa eskarilainen huutaa jo naama punaisena. Koululainen tekee parhaansa että saa heitettyä lisää vettä myllyyn. Jos jollain onnen kantamoisella onnistun kaivamaan kaapista samanlaisen tikkarin tai ilmapallon mikä koululaisella on kädessä ja hiljentämään eskarilaisen, niin sitten tulistuu koululainen:

– ”Miksi veli sai tommoisen uuden. Mulla on vaan tämä vanha. mun pitää saada samanlainen uusi ja kymmenen muuta asiaa hyvityksenä.”

Kuva Luz Fuertes.

Sitten alkaa helvetinmoinen ajojahti kun koululainen koittaa kaikellansa rikkoa tai varastaa itselleen veljen saamaan tavaran. On aivan sama mistä esineestä on kyse. Vaikka se olisi pullonkorkki, niin siitäkin saadaan sota-aikaiseksi.

Jossain vaiheessa oma keskittyminen herpaantuu ja en pysty enää suojelemaan molempien hallussa olevia tavaroita vaan jompikumpi pääsee anastamaan toiselta ja rikkomaan sen. Siitä lähtee kostonkierre. Tavaransa menettänyt lähtee kostoretkelle toisen huoneeseen, kaikki tavarat myllätään. sitten minä taas luen lakia, koitan sovitella, saada sopua aikaiseksi että pääsisin edes aloittamaan ruuan laiton.

Ruokapöydässä koitan vaihtaa kuulumisia. Molemmat lapset huutavat asioitaan yhteen ääneen ja kun vaadin odottamaan vuoroaan niin tällöin se joka joutuu, suuttuu ja alkaa häiriköidä potkimalla, heiluttamalla pöytää tai vaikka hakkaamalla pöytää. Se jolla on puheenvuoro jaarittelee ja koittaa keksiä kaikellansa sanottavaa ettei toinen saa vuoroa. Jossain vaiheessa sitten keskeytän jaarittelun, että toinenkin pääsee ääneen ja tällöin suuttuu ensimmäisenä puhunut lapsi ja alkaa vuorostaan häiriköidä toista.

Kuva Providence Doucet.

Kun poistan huonosti käyttäytyvät lapsen pöydästä, alkaa rimpuilu, lyöminen, vastaan haraaminen. Puheen voimalla mikään ei mene perille. Aina tarvitaan fyysinen puuttuminen asioihin. Esikoinen painaa yli 40 kiloa joten fyysisessä voimassa en enää kauan pärjää hänelle.

Jos illan ohjelmana on vuorossa vielä kauppareissu, niin siitä saadaan aina mukava huutokonsertti aikaiseksi. Molemmat haluavat auttaa, molemmilla pitää olla samanlaiset ostoskärryt ja molempien kärryyn pitää saada juurikin samat tuotteet. Harvoin minulla on varaa ostaa kaikkea tuplana kaupasta.

Kaikesta kilpaillaan, kaikesta saadaan riita-aikaiseksi. Molemmat lapset kuormittuvat päivän aikana koulussa jo niin paljon, ettei harrastuksia voi edes ajatella.

Kaikki illat ja viikonloput pyöritään kolmistaan, joka päivä koitan järjestää kahdenkeskistä aikaa molempien lasten kanssa. Kuopuksen kanssa se on usein aamuisin kun koululainen vielä nukkuu ja koululaisen kanssa iltaisin kun kuopus nukkuu. Milloin sitten itse nukun?! No onkin hyvä kysymys. Lapset saavat auttaa ja osallistua kotitöihin ja kaikkiin askareiseen vaikka nekin menevät vain kilpailuksi ja huutamiseksi.

Kuva Claudia Wolff.

Lapset myös piilottelevat toistensa tavaroita kiusatakseen sekä omia tavaroitaan siinä pelossa että toinen ottaa sen. Ja tietysti unohtavat aina mihin ovat tavarat kätkeneet. Käytän päivässä useita tunteja tavaroiden etsimiseen lasten karjuessa korvan juuressa hukassa olevien tavaroiden perään. Milloin on vanhemman koulutarvikkeet, kännykkä, laturit, kuulokkeet, avaimet löytyneet jostain saappaan sisältä tai jääkaapista. Milloin taas kuopuksen turvalelut on tungettu pesukoneen taakse tai viety roskiin.

Apuja ei löydy. Lasten isä kärsii pahoista mielenterveyshäiriöistä eikä lasten ole turvallista tavata häntä. Miehen mielenterveys ongelmat eskaloituvat kuopuksen odotusaikana, kun hän koki suuren trauman. Tämän jälkeen miehen mielenterveys ei ole kestänyt lapsiperheen arkea. Vanhempani ja sukulaiset ovat katkaisseet välit minuun ja lapsiin kun lasten isän mielenterveyshäiriöt tulivat heidän tietoonsa. Ilmeisesti mielenterveyshäiriöt voivat jotenkin tarttua, mikäli olisivat minun kanssani tekemisissä.

Perheessämme on häpeä, mikäli joku on erilainen tai käyttäytyy jotenkin muista poikkeavasti. Älä koskaan ole ensimmäinen, älä koskaan ole viimeinen, äläkä koskaan tee mitään erilaista, on aina ollut vanhempieni mottona.

Kuva Kristina Flour.

Ystävien puute on omaa syytäni. Minulla ei ole ollut enää vuosiin voimia pitää keneenkään yhteyttä. Päivät menee selviytymiseen. Kuopuksen syntyessä silloin kolmevuotias esikoinen keskitti kaiken tarmonsa pikkuveljen vihaamiseen ja vahingoittamiseen. Siitä lähtien vauhti on vain kiihtynyt.

Tiedän että lasten elämä pyörii liikaa kotona pienissä ympyröissä missä heillä on vain toisensa ja minut. Mutta kumpikaan ei ystävysty helposti eivätkä jaksa harrastuksia iltaisin. Lasten kaverit jotka joskus erehtyvät meille tulemaan kylään, haluavat yleensä melko nopeasti lähteä, kun mun lapset vain tappelevat keskenään siitä minkä värisen mukin, haarukan tai lusikan toinen on saanut.

Perheneuvolassa ja lastensuojelussa meillä on asiakkuus, samoin koulun kuraattori ja psykologi tapaavat lapsia säännöllisesti, mutta mitään konkreettista apua ei ole saatavilla. Kaikki tunnistavat ongelmat ja päivittelevät raskasta arkea, mutta asiat jäävät puheen tasolle.

Häpeän sitä kuinka paljon vihaan lapsiani. Kuinka paljon odotan sitä hetkeä että lapset alkaisivat luuhata kaupungilla kavereiden kanssa sen sijaan että ovat kotona aiheuttamassa sekasortoa. Haluaisin joskus istua sohvalla ja katsoa telkkaria ilman että taustalla kuuluu hirveä huutokonsertti tai tappelevat lapset peittävät ruudun. Olen kuullut monesti: ”lapset ovat pieniä vain hetken.” Se ei lohduta tässä kohtaa yhtään. 10 vuotta on mennyt ja toiset vielä edessä, jos vaan mun oma mielenterveys riittää.”

Nimim. Väsynyt äiti

Nepsy on nykyisin käytetty lyhenne neuropsykiatrisille haasteille. Neuropsykiatrisia haasteita ovat mm. autismikirjon häiriö, ADHD, ja nykimishäiriöt. Lue lisää lasten kehityksellisistä poikkeavuuksista Terveyskylän Lastentalon sivuilta.

Huonon Äidin ja huippukokin uutuuskirja Kokkauksia on ilmestynyt, osta omasi tästä!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

10 vastausta artikkeliin “Arki nepsy-perheessä väsyttää”

  • Väsynyt äiti sanoo:

    Aloittaja jatkaa: Miehen lapsuuden kodissa vakavasti autistinen perheenjäsen tappoi omaishoitajana toimineen toisen perheenjäsenen, jonka jälkeen kaikki lapsuuden kotiin liittyvät asiat (hautajaiset, omaisuuden myynti yms) ja autistisen perheen jäsenen oikeustoimet kaatuivat mieheni niskaan. Miehen mielenterveyshäiriöt periytyvät noin 50% mahdollisuudella myös lapsillemme.

    Syvästi uskonnollinen perheeni ei halunnut olla kuoleman johdosta meidän kanssa missään tekemisissä koska pienessä kaupungissa jutut liikkuvat nopeasti ja vanhempani sekä sukulaiset pelkäävät maineensa puolesta.

    Mieheni kuormittui liikaa paineen alla ja on ollut pakkohoidossa että vapaaehtoisesti hoidettavana psykiatrisen suljetulla osastolla viimeiset 7 vuotta. Välillä hän koittaa pärjätä omillaan.

    Lapsille on haettu apua jo heti isän hoitoon joutumisen jälkeen, mutta esim. esikoinen sai 5 kertaa toimintaterapiaa kiukun hallintaan, kun katsottiin että hän on niin pieni että hän selviää vielä isän pois lähdöstä. Tämän jälkeen toimintaterapeutti suositteli että päivähoidossa saatava varhaiskasvatus on riittävä tuki meidän perheelle. Molemmat lapset ovat olleet lasun asiakkaita isän pakkohoitoon joutumisesta lähtien, mutta ei sieltäkään saa mitään konkreettista apua. Psykologin käynneillä kirjataan mekaanisesti paperille:
    ”äiti sanoo olevansa väsynyt ja miettii junan alle hyppäämistä.” ja jos ei ole muuta tällä kertaa niin nähdään sitten 2 kuukauden päästä uudestaan.

    Meille on tehty palveluntarpeen arviointi useasti ja koko tämän ajan meidän perheemme on ollut yhteiskunnan rattaiden pyöriteltävänä ja papereita on heitelty pöydältä toiselle ilman mitään konkreettista apua. Meille on tarjottu mm. perhetyöntekijää 2 h kuukaudessa. Käytännössä korona-aikana perhetyöntekijä ei ole käynyt kertaakaan, koska aina ollut joko altistumisia tai karanteeneja koronasta johtuen.

    Tukiperhe jonossa olemme olleet myös koko tämän ajan, vielä ei ole perhettä löytynyt. Silloin kun lapset olivat ihan pieniä niin he kävivät muutaman kerran yhdessä perheessä, mutta tapaamiset lopetettiin koska molemmat itkivät käytännössä koko vierailun ajan eivätkä suostuneet nukkumaan koko aikana. Päätettiin odotella että lapset kasvavat hiukan. Nepsyperheessä kun kaikki muutokset ovat aina todella hankalia.

    Ja kyllä vanhemman lapsen raivoaminen vaikuttaa koko meidän arkeen. mutta meillä mennään sotilaallisella päivärytmillä ja tehdään kaikki asiat aina samaan aikaan ja käydään asiat hoitamassa samoissa paikoissa ettei tule liikaa muutoksia. siitä huolimatta meillä hajoilee kodin irtaimisto ja usein myös kiinteä omaisuus. Kuinkahan monta kertaa vanhempi lapsista on tullut mm. ovesta läpi raivopäissään. en edes tiedä lukumäärää. aina raivoamisella on sanktiot. mm. lapset keräsivät 2 vuotta pullorahoilla meille uuden telkkarin kun rikkoivat edellisen. koko sen ajan olimme ilman telkkaria. ei ole tabletteja, ei pleikkaa eikä mitään muitakaan viihdykkeitä. molemmilla kello ranteessa jolla voi soittaa.

    Että jokainen joka luulee tekevänsä asiat paremmin niin tervetuloa meille viikoksi, mä jätän ihan mielelläni lapset teille. Väitän että ette kestä päivääkään.

  • Lumikko sanoo:

    Oletko yrittänyt saada tukiperhettä? Kummallekin lapselle oma perhe, jonne menisivät esim. kerran kuussa.
    https://www.pelastakaalapset.fi/tukea-lapsille-ja-perheille/tukiperheet/hae-tukiperhetta/

  • Riitta sanoo:

    Soitto oman kunnan perhetyöhön ja sosiaalitoimeen, jotta saatte apua ja tukea!
    Kuulostaa siltä, että tarvitset apua sekä yh-vanhemman jaksamiseen että sitä kautta lasten kasvatukseen ja rajojen asettamiseen.
    Vaihtoehtoja löytyy, mm. perhetyö, omaishoidon vapaapäivät, tukihenkilöt, perhehoitojärjestelyt, toimintaterapia jne.
    Nepsy-arki on sujuessaankin kuormittavaa, joten toivottavasti jaksat hakea apua ja tarvittaessa vaatia sitä. Jaksamista!!

  • jumankauta sanoo:

    Kerroit että perheen isän mielenterveys järkkyi trauman seurauksena kun odotit kuopusta. Esikoisen kannalta katsottuna isä ”hävisi jonnekin” ja vauva tuli taloon. Entä sinä? Miten selvisit? Jaksoitko olla esikoisen tukena? Kukaan ei voi sinua siitä syyttää. Jotain isoa härdelliä teillä oli, kun läheisetkin käänsivät selkänsä. On ihan selvää, että esikoinen oireilee ja purkaa pahaa oloaan kuopukseen, joka syntyi erittäin huonon aikaan. Ja tottakai kuopus vinkuu kun sitä vingutetaan.
    Perheenne on kokenut kovia ja tarvtsevat apua ja terapiaa. Mutta sinä keskityt itseesi ja siihen, että vihaat lapsiasi. Syyttömiä he ovat. Niin myös miehesi ja sinä. Näin ainakin oletan.
    Voi olla, että tuossa ei ole mitään tekkemistä nepsyn kanssa, vaikka se hienolle kuulostaisikin ja antaisi oikeuden iskeä hanskat tiskiin.
    Nyt käärit hihasi ja rupeat etsimään pikaisesti apua lapsillesi! Esikoisesi on kärsinyt jo seitsemän vuotta! Eikö se jo riitä?

  • Herätys sanoo:

    Miunustakin kuulostaa vaan väärältä tavalla kasvattaa, on paljon vaihtoehtoja toimia toisin, tässä perheessä lapset kärsii ja on niitä esimerkki perheitä jossa lapset loppujen lopuksi huostaanotetaan.

  • 2 erityislapsen äiti sanoo:

    Kuullostaa siltä, että rajoja ei ole. Tiedän omasta kokemuksesta vaikka kuinka on kurjaa ja lapsi oireilee jos rajoja ei aseteta elämä on yhtä kaaosta.
    Nyt rajat käyttöön tiukasti, kyllä 10 vuotiaalta sekä 7 vuotiaalta voi vastia sisaruksen kunnioittamista. Riidat poikki heti ennen kuin ne ehtivät yltyä. Vaatii kärsivällisyyttä selittää miksi näin toimitaan mutta kannattaa jo ennakkoon kertoa, että näin toimit jatkossa.
    Oletko tarkastellut omaa käytöstäsi? Minusta on hiukan provosoivaa myös se, että molempien pitää saada kaikki haluamansa. Se ei tule koskaan päättymän vaan aina vaaditaan jotain lisää.
    Diakonialta voi myös pyytää perhetyö apua.
    Tsemppiä, voimia rajojen asettamiselle ja toivottavasti saat jostakin edes pienen hengähdystauon itsellesi, että jaksat.

  • Mannis sanoo:

    Voi miten rankka tilanne. Mäkään en osaa neuvoa muuta kuin avun anomista sosiaalitoimen puolelta ja sinne rehellistä avautumista siitä miten väsynyt olet. Mä olen myös melko yksin kolmen teinin kanssa, heistä yksi on erityisnuori. Lastensuojeluväeltä olen saanut paljon apua aikanaan, nyt meillä jo helpompi tilanne. Etärutistus!

  • Nimetön sanoo:

    Voi kamala!
    Ikävää, että perheesi hylkäsi teidät. Se saattoi olla vaistonvarainen itsesuojelureaktio.
    Lasten isällä on mielenterveysongelma. Asuuko hän silti kotona?
    Voiko isän sairaus olla periytyvää?
    Olette joutuneet negatiiviseen kehään. Kymmenenvuotiaalta voi jo odottaa, että hän antaa välillä periksi pienemmälleen. Mutta hän vaikuttaa olevan moottori tässä kriisissä. Tuo kierre pitäisi saada jotenkin poikki. Ota esikoiselle isot sanktiot käyttöön. Vaikkapa puhelin pois tietyksi ajaksi (=riittävän pitkäksi ajaksi) Toki hän huutaa ja raivoaa mutta kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Suojaa nuorimmainen ja itsesi. Varoita etukäteen naapureita. Jos alkaa vaikuttaa, että hän hajoaa ihan kunnolla, soita 112. Saatte nopeammin apua.
    En nyt osaa toivottaa edes tsemppiä. Mutta sitähän sinä tarvitset. Ja apua!

  • Hemppa sanoo:

    Onhan sinulle tarjottu sosiaalitoimen palvelutarpeen arviointia? Jos ei, niin pikimmiten! Sanaa sosiaalitoimi ei pidä säikähtää. Se ei tarkoita automaattisesti lastensuojelutoimenpiteitä, vaan voisitte saada mahdollisuuden tukihenkilöihin ( jotka viettäisi aikaa lasten kanssa niin että saisit itse huokaista), tukiperheeseen tms.

    Nepsy-lasten kanssa työskentelevänä tiedän, että kuormitus on hurja. Etenkin, jos tukiverkosto on pettänyt. Sinulla on takuulla tiedossa ja käytössä ennakoinnin keinot, kuvatuet, palkitsemisjärjestelmät sun muut, mutta jos voimavarat on itseltä loppu niin vaikea on viedä tietoa käytäntöön. Jaksamista, toivon vilpittömästi että nepsy-tutkimukset etenevät sutjakasti! Ja vielä: jos lapsilla todetaan adhd, lääkitys ei suinkaan ole aina huono vaihtoehto.