Apua, minulla on ihan ihmeellinen mies!!
”Hyvät siskot. Minulla on ihan hirveä ongelma mieheni kanssa. En kerta kaikkiaan tiedä mitä tehdä. Tuntuu, että kukaan ei koskaan ole ollut tässä samassa tilanteessa, ja joudun kantamaan kaikki nämä tunteet yksinäni.
Mutta nyt on pakko avautua jonnekin.
Olemme olleet mieheni kanssa jo jonkin aikaa yhdessä. Epäilin heti ensitapaamisesta alkaen, että hänessä on jotain erikoista. Kun tutustuimme paremmin tämä tunne vahvistui. En kuitenkaan halunnut erota, sillä jokin miehen toiminnassa vetosi minuun…
En uskaltanut kertoa siitä kenellekään. Joskus ohimennen mainitsin kavereilleni, mutta he suhtautuivat niin oudosti että en viitsinyt jatkaa. Kukaan ei tainnut uskoa, että puhun totta. He väittivät myös että mies on kiero ja hänellä on taka-ajatuksia.
Sellaista ei kuitenkaan ole ilmennyt. Ehkä minä olen vain niin sinisilmäinen. Olen tottunut miehen tapoihin ja siksi hyväksyn ne, vaikka kieltämättä välillä mietin että onko tämä ihan normaalia.
Miehen käytös ei ole tässä vuosien aikana muuttunut, enkä usko että tulee muuttumaankaan. Hän on tuollainen ihminen, enkä minä mahda sille asialle mitään. Pakko vain hyväksyä.
Mies saattaa esimerkiksi tehdä ruoan valmiiksi ja hoitaa tiskitkin. Hän käy oma-aloitteisesti kaupassa ja tuo joskus jonkun pienen yllätyksenkin.
Kotona hän siivoaa omat jälkensä ja tarttuu mukisematta imuriin.
Mies hoitaa lapsiaan ja muistaa heidän asioitaan. Hän varaa neuvola-ajat ja hammaslääkärit ja kuittaa Wilma-viestit.
Voin luottaa häneen. Hän keskustelee asioista avoimesti ja kuuntelee minun juttujani. Hän myös vähintäänkin esittää kiinnostunutta niistä!
Hänellä on omia harrastuksia ja menoja, mutta neuvottelemme niistä etukäteen ja meillä molemmilla on vapaus tehdä asioita.
Mies myös pitää huolta hygieniastaan ja pukeutuu siististi. Lisäksi hän kehuu että näytän hänen mielestään nätiltä. Sängyssäkin meillä molemmilla on kivaa!
Sellaista…voitteko kuvitella. Tämä on ihan hirveä tilanne. Kaipaan vertaistukea! Minun aviomieheni on hyvä eikä hänessä ei ole vikoja. Minä en ollenkaan pysty osallistumaan naisten iltojen keskusteluun! Mitä ihmettä voin tehdä?!”
Tämä kirjoitus on fiktiivinen kertomus Huonon Äidin lukijan ehdotuksen pohjalta. Ehkä sullakin on siellä kotona tai kainalossa hyvä kumppani. Mutta huomaatko sitä millainen hän on, vai juututko valittamaan pikkuasioista?
Miehistä valittaminen on monille meistä naisista enemmänkin harrastus kuin aito huolenaihe. Se voi olla hauskaa ja terapeuttista. Mutta kummasta on suhteen kannalta enemmän hyötyä, siitä että keskittyy negatiiviseen vai siitä että keskittyy positiiviseen?
Jokainen voi miettiä itse, kannattaako huonoon suhteeseen jäädä. Mutta jos suhteessa ja kumppanissa ei ole mitään oikeaa, ratkaisevaa vikaa, ei ehkä kannata valittaa pelkästään tavan vuoksi!
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 54 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Minä samaistun. Ei olla naimisissa, mutta meillä on hyvä suhde, jossa ollaan tasavertaisia. Molemmilla on sopivasti omia juttuja yhteisten lisäksi. Kuviossa on mukana teini-ikäisiä lapsia ja iäkäs äiti. Kaikki on saatu sovitettua. Ei ole moittimista. Kehumista senkin edestä, mutta osoitan ne suoraan kohteelle.
Kiva lukea valitusten vastapainoksi myös kehuja 🙂
Itse en usko ”täydellisyyteen”. Ihmiset, jotka kokee tarvetta hehkuttaa täydellisyyttä missä tahansa asiassa, yleensä kompensoivat sillä jotain.
Ihmiset on erilaisia, ei kannata verrata itseään muihin. Toiselle tasainen, rauhallinen arki on unelmien täyttymys, toiset kaipaa suuria tunteita ja näyttäviä eleitä.
Me ollaan miehen kanssa monessa suhteessa toistemme vastakohtia. Pääosin täydennetään toisiamme, mutta se vaatii välillä paljon keskustelua, että ymmärretään toisiamme. Nautin erilaisuudesta ja siitä, että tulee vielä 20v jälkeenkin yllätyksiä: ”ai, noinkin voi ajatella tai asian kokea”.
Ollaan myös erilaisia siinä, että olen yksinhuoltajaäidin kasvatti, joten mun mentaliteetti on ”hoidan itse” ja ”jos et osaa niin opettele”. Miehen kasvatus on ollut ”mies on perheen pää” -tyyppiä, joten on ottanut oma aikansa löytää sopiva tasapaino.
Meillä arjen työt kasaantuu enemmän mulle ja lapsille. Mies on se, joka on opettanut lapset pienestä lähtien ”auttamaan äitiä”. Ja hän huomioi arkiset askareet ääneen ja kiittää niistä minua ja lapsia joka kerta. Mä puolestani en yritä tehdä kaikkea itse vaan annan lasten osallistua ja jätän hommia myös miehelle ja pyydän apua.
Hän myös soittaa mulle usein jutellakseen niitä näitä työmatkoilla, ”koska halusin kuulla äänesi”, tuo ilman syytä kukkia ”koska ajattelin sinua kun näin nämä” ja antaa yllätyksiä ”olet puhunut tästä”.
Arvostan tämän tyyppistä pienissä arkisissa asioissa arvostuksen osoittamista, kuuntelua ja huomioimista. Teen arkiaskareita enemmän, mutta koen saavani siitä arvostusta eikä sitä pidetä itsestäänselvyytenä.
Jos mä teen enemmän arjen askareista, niin mies on se, joka järjestää enemmän arjen aktiviteetteja: ehdottelee ja sopii yhteisiä ajanviettoja kaveriperheiden ja -pariskuntien kanssa, mutta kysyy niistä aina ensin. Kannustaa minua tapaamaan omia kavereita ”et oo nähnyt sitä hetkeen, tehkää jotain kivaa yhdessä”, tukee harrastuksissa ”otin vapaapäivän sun juoksukisaan”, ”mennään pelaan tennistä”, hemmottelee ”varasin sulle ajan hierontaan lauantaille kun sun niskat on jumissa” ja ehdottelee yhteistä katseltavaa ”kiinnostaisiko tämmöinen leffa/ sarja”.
Nallekarkit ei jakaudu tasan, ei ole täydellinen puoliso eikä täydellinen parisuhde ja on hetkiä jolloin arki ottaa päähän, joskus lujaakin. Mut jos saisin valita että vaihtaisinko puolisoon, joka tekisi tasan puolet arkiaskareista, mutta vastaavasti myös puolet vähemmän huomioimista ja arjen piristyksiä, niin en vaihtaisi.
Voin samaistua tuohon, että en osaa osallistua naisteniltojen valitusrinkiin. Olen eronnut, mutta naimisissa ollessamme kuuntelin muiden valitusta enkä osannut keksiä valitettavaa omasta miehestäni. Ei hän ollut mitenkään täydellinen ja tietyt asiat jäivät minun kontolleni, mutta en kokenut sitä ongelmaksi, ja jos jostain asiasta olikin jotain valitettavaa, niin voitiin keskustella niistä miehen kanssa keskenään ja koittaa löytää ratkaisu. En siis tuntenut tarvetta valittaa muille. Nytkin eron jälkeen kun muut valittavat existään, en pysty osallistumaan, sillä meillä on exän kanssa loistavat välit ja olemme yhä osa yhteistä perhettä joka joskus asui samassa taloudessa. Ei kaikki edelleenkään suju kaikilta osin täydellisesti, mutta olen oikein tyytyväinen tilanteeseen kuitenkin, enkä koe mitään tarvetta haukkua ex miestäni.
Apua osoitteesta ( solution temple info ) oli ihanaa, minä ja vaimoni olemme taas yhdessä kahden vuoden eron jälkeen, Herra siunatkoon sinua ja temppeliäsi.