”’Anteeksi äiti, anteeksi’ teinin itkuiset sanat herättää minut. Sydän lähtee laukalle ja valtava adrenaaliryöppy sinkauttaa minut sängystä. Unihiekat kaikkoaa silmänräpäyksessä, kun aivoni hälyttävät henkeä uhkaavasta tilanteesta. Valot päälle ja itkevä nuori syliin. ”Rakas, mitä nyt?” kysyn ja samassa silmieni edessä on hento käsi. Mun rakkaan käsi, jossa ihon on vielä niin sileä ja pehmeä. Käsi jota vuodet eivät ole vielä ehtineet parkita. Käsi jossa suonen suuntainen viilto ja auki ammottava haava, jonka keskellä sykkii kauniisti valtimosuoni.

Mun hengitys lamaantuu ja rinnan ympärille kiristyy rautavyö. Hyvä Jumala. Järki huutaa taustalla, ei hätää, ei verta, suoni on ehjä. Takerrun halaamaan lastani ja silittämään hänen hiuksiaan. ”Rakas, ei hätää, hengitä, äiti auttaa, kaikki järjestyy”. Ryhdistäytyminen, puhelin käteen ja lasten ja nuorten päivystyksen numero. Numerosta vastaa äänitetty viesti, jossa kehotetaan painelemaan valintanumeroita. Pidän toisella kädellä pakonomaisesti lapsestani kiinni, en pysty irroittamaan. En halua että lapseni viedään minulta pois. Kyyneleet kuumottaa silmäluomien takaa mutta eivät vapaudu. Järkiminä lukitsee tunteet taka-alalle, estää minua romahtamasta.

Puhelin hälyttää taustalla ja sama viesti valinnoista pyörii uudelleen ja uudelleen. Aika toimia. Huudan isoveljen hereille ja kehoitan heitä pukemaan. Ääni huutaa mielessä, haava ei vuoda, ei hengen hätää. Hengitä ja vie hänet lääkäriin. Puhelin soittaa edelleen eikä kukaan vastaa. Perkele.

Nuoret seisovat eteisessä täysin lamaantuneena odottaen ohjeita. ”Lähtekää autolle, tulen perässä”. Ovi sulkeutuu. Nojaan eteisen lipastoon ja huomaan koko kehoni tärisevän. Käännyn lapseni huoneen suuntaan ja pysähdyn ovelle. Verta lakanoissa, tyynyissä ja lattialla olevassa pyyhkeessä. Lattialla vaaleanpunainen kulmakarvaveitsi. Oksettaa ja vatsaa kouristaa.

Kuva Cristian Palmer. Ylin kuva Zhen Hu.

Ryhdistäydy. Mene autolle. Hengitän syvään ja lähden. Samaan aikaan kuuluu taustalla soittaneesta puhelimesta ”Haloo, lasten ja nuorten poliklinikka”. Vihdoin. Juostessani rappuja alas anna tympääntyneen kuuloiselle naiselle selvityksen, miksi olemme tulossa. Sydäntä riipaisee, kun ääni sanoo: ”Ai hän on niin ahdistunut, että teidän on pakko tulla?” Kyllä! Mun rakas on niin ahdistunut, että on yrittänyt helpottaa oloaan viiltämällä valtimosuonta. Luojan kiitos onnistumatta siinä. Äitiin sattuu, eikä tuo tympääntynyt naisihminen linjan toisessa päässä pysty kuvittelemaan tätä tuskaa.

Selviydymme sairaalaan, kaikki ovat hiljaa kun astumme sairaalan ovista sisään. Tuttu haju saa minut yökkäämään. Ohjaan lapseni poliklinikalle ja jäämme odottamaan. Silitän lapseni käsivartta, kun hän makaa sylissäni. Mun piiperöinen. Mun ihana älykäs lapseni. Minua pidempi nuori jonka murrosiän tuomalla viisaudella uskoo tietävänsä elämästä kaiken. Mutta joka kaikkien elämän paineiden alla on romahtanut niin pieneksi ja särkyväksi.

Tuijotan rumia oranssin ja keltaisen värisiä seinälaattoja ja mietin miten pinkit odotushuoneen penkit ikimaailmassa on laitettu samaan tilaan. Itkevien, hylkeen lailla yskivien vauvojen ääntä, hoitajien kiireisiä askeleita, kärpänen lampussa. Miksi kärpänen on tullut sairaalaan? Onkohan niillä oma vastaanotto. Älytöntä ajatuksen virtaa, yrittäen peittää koko kehossa tuntuvaa tuskaa. Pitkät minuutit ja ärsyttävästi raksahteleva seinäkello. Täysin hiljaa sylissä makaava lapseni. Ja mun päässä kaiken keskellä pyörii kysymys, montako kertaa voidaan selvitä säikähdyksellä.

Tässä aulassa olen kuunnellut piiperöiseni humalaista kirkumista ja riehumista. Rukoillut lapseni armollista sammumista ja henkiin jäämistä. Nyt jo tuttuja hoitajia, jotka ovat juosseet tuomaan lapselleni ranneketta hissille, kun ensihoitajat ovat tuoneet häntä teho-osastolle lääkeyliannostuksen vuoksi. Tässä aulassa minua ja lastani on tuijoteltu paheksuvasti. Tässä samassa paikassa olen itkenyt suruani, pelkoani ja ahdistusta. Montako kertaa voi selvitä säikähdyksellä?

Vihdoin lapseni vuoro. Pidän hänestä kiinni kun kävelemme. Olet rakas. Kaikki järjestyy. Äiti ei lähde minnekään. Tutkimushuoneessa meitä vastassa on tutun näköiset silmät maskin takana. Sama lääkäri on hoitanut nuortani aiemminkin. Itsetuhoisuuden seurausten vuoksi. Ystävällinen ääni ja lempeä katse rohkaisee, ei hätää, tästä selvitään. Tilanteen kartoitus, haavan puhdistus ja liimaus. Varmistus pärjäämisestä kotona ja ohjeita muuttuvien tilanteiden varalta. Lähdemme kotiin. Lääkäri taputtaa minua olalle ja sanoo: ”Meni läheltä, mutta selvisitte. Ja selviätte. Voimia.” Olen aivan turta. Lähden ajamaan kotiin.

Isoveli lupaa olla piiperöisen tukena, kun äiti menee töihin. Aivan. Aamuherätykseen neljä tuntia. Pääsemme kotiin, nuorelle nukahduttava lääke, peittely isoveljen viereen. Huokaisen syvää, mutta paino rinnan päältä ei häviä. Käperryn omaan sänkyyni, halaan tyynyä. Tekisi mieli itkeä. Mutta keho suojaa. Se on lukinnut tunteet syrjään. Nyt ei ole niiden aika. Nyt on selviydyttävä. Järjesteltävä piiperöisen asiat, hoidettava tukiverkoston kanssa hänen ympärilleen turva, mikä pitää hänet hengissä ja auttaa häntä kulkemaan kivinen kasvun tie kohti aikuisuutta. Äiti ei hylkää. Äiti rukoilee. Äiti rakastaa.

Kuva Isaac Quesada.

Vanhemman tuska ihmisten asenteiden edessä; mielenterveysongelmaiset ovat heikkoja yksilöitä. EI, he ovat taistelussa joka hetki, taistelussa jokaa vaatii valtavasti voimaa. Itsetuhoinen nuori koittaa selviytyä tuskasta, jota harva meistä ymmärtää. Hän ei ole huonosti kasvatettu tai lellitty piloille. Masennus tai muut mielenterveyden haasteet eivät ole oma valinta. Se voi osua kenen tahansa kohdalle.”

Nimim. Äippä

Nuoren itsetuhoisuus on hätähuuto

  • Hätätilanteessa soita 112
  • Tietoa nuoren itsetuhoisuudesta ja kuinka sinä voit auttaa löytyy esimerkiksi Nuorten Mielenterveystalon tai Nuortenlinkin sivuilta
  • MIELI ry:n Kriisipuhelin tarjoaa apua myös silloin kun olet huolissasi läheisestäsi, Kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä numerossa 09 2525 0111. Voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti.

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 16 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

16 vastausta artikkeliin “”Anteeksi äiti, anteeksi””

  • Puhalluskukka sanoo:

    Tähän jos mihin tarvitaan lisää resursseja. Nyt heti! Jokainen noin huonosti voiva nuori on liikaa.

    Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville! Niin nuorille, vanhemmille ja sisaruksille

  • saara sanoo:

    koskettava teksti.voimia

  • Pahoinvointiyhteiskunta sanoo:

    Että kotiin vaan kun on valtimosuontaan yrittäny viiltää. Niin suomalaista nuortenpsykiatriaa. Mikään määrä uhreja ei tunnu riittävän suunnan ja asenteiden muuttamiseen.

    Voimia kirjoittajalle. Yhden lapsen olen systeemin toimimattomuuden vuoksi menettänyt, toisten puolesta taistelen. Isoveljen elämän ja kuoleman trauma ymmärrettävästi painaa heitä. Ja heitä hoidetaan nykyään keskivertoa paremmin, juurikin taustan vuoksi, mutta hoito ei silti kiitettävää ole. Toivottoman pitkät jonot, heti voinnin parannuttua ulos polin asiakkuudesta, ja kun taas tulee notkahdus, jonon hännille vain. Mutta osastopaikka sentään on järjestetty tarvittaessa, vaikka joskus äidin onkin pitänyt vetää itkupotkuraivarit, vedota lakiin, kysyä ikäviä kysymyksiä vastuunkannosta jne. Monen kohdalla tämäkään ei riitä. Ja sitten ihmetellään, miten huonosti nuoriso voi.

  • Taina sanoo:

    9 vuotta nyt taisteltu että tytär pysyy hengissä ja loppua ei näy. Nyt jo aikuinen tytär tarvitsee paljon tukea arjessaan psykoosisairaudet johtuen. Tätä ei yhteiskunta tue tarpeeksi. Perhe jää usein yksin ja on hukassa. Meille vertaistukea olen saanut moniperheryhmästä jossa ihmisiä jotka oikeesti ymmärtävät, mutta sielläkään ei voi loputtomasti käydä vaikka hätä jatkuu koko ajan.

  • Noran sanoo:

    Tämä on arkipäivää valitettavasti niin monelle. Se miten tällä hetkellä saa apua on ala arvoista.Ja jos nyt nuorena sitä apua ei ole saatavilla niin miten kun katsotaan pitkällä tähtäimellä. Apua tarvitsee nuori, apua tarvitsee koko perhe.
    Se kuinka mielenterveys ongelmat edelleen luokitellaan tavallaan itse aiheutetuiksi on niin tietämätöntä, ilkeää, kapeakatseista ja vaikka mitä. Kunnes se osuu jonkun läheisen kohdalle ja sitten se ymmärretään mutta miten sillä mielipiteellä ehtii satuttamaan toista. Eli lyö lyötyä.

  • Äitien itekkii sanoo:

    Voimahaleja, muuhun ei pysty❤Järkyttävän koskettava teksti 😭😭

  • Ikuiset arvet sanoo:

    Tämä oli kuin ote omasta elämästäni ♡ Paitsi että me emme lähteneet yhdessä kotiin. Minun lapseni vietiin ensin suljetulle nuorisopsykiatrisella osastolle, jonka jälkeen hänet lähetettiin lastenkotiin sadan kilometrin päähän kodistaan ja perheestään. Siellä, missä hänen oli tarkoitus olla turvassa, missä piti olla ympärivuorokautinen valvonta, hän viilteli itseään aina vain enemmän, yritti hirttäytyä ja aloitti käyttämään huumeita.

    Minun lapseni olisi tarvinnut psykiatrista apua, mutta sen sijaan hänet eristettiin laitokseen neljäksi vuodeksi. Niitä arpia paikkaillaan vielä tänäkin päivänä, viiden vuoden päästä vapautumisesta.

  • Santukka sanoo:

    Olet vahva äiti. Mun tyttö nappas ison annoksen lääkkeitä, panadolia ja vanhentuneita rautatabletteja. Tuli sanomaan että tarvii apua. Ambulanssin ja teholla pari päivää. Osastolla vajaa pari viikkoa ja kotona pääsi käymään. Juteltiin ja sano että sää äiti ymmärrät, terapeutteja ei halunnu. Sai masennus lääkkeet, jotka oli aloitettu sairaalassa ilman vanhempien lupaa. Tästä en tykänny mutta kun tyttö sano että kokeillaan vaan, niin tottakai. Kesällä kun yksiltä oli päästy, tyttö nautti elämästä. Syksyllä toinen isoveljistä kuoli, tyttö halusi vaihtaa koulua…isoveljen alalle. Nyt tilanne hyvä, toki huoli aina on lapsesta.Sinulle iso voimahalaus.

  • Äppänä sanoo:

    Itku tuli, niin tuttua. Onneksi jo taaksejäänyttä. Ja me selvittiin!

  • Ymmärrän tympeitä sanoo:

    Itse en ole masentunut mutta kaverini on ollut ja niin paljon kadun hänen tukemista ja auttamista, niin paljon pahaa hän minulle myöhemmin aiheutti, en usko että kerran masentunut hulluihin tekoihin pystynyt ihminen on enää ikinä hyvä, oman kokemukseni perusteella en voi suhtautua kuin tympeesti tollaisiin tyyppeihin, mutta enpä niitä missään kohtaakkaan

    • Olli sanoo:

      Toivon että joku päivä ymmärrät miten kapeekatseinen tää sun tapa ajatella on. Ja toivon myös että haet ite apua niihin asioihin joihin sitä tarvitset.

      • Likilaskuinen tiikeritorttu sanoo:

        Olen eri mieltä kanssasi. Joskus on viisainta luovuttaa ja pelastaa itsensä. Varsinkin, jos suhde on yksipuolinen, toinen kaataa pahaa oloaan toisen niskaan, eikä saa suhteesta mitään hyvää itselleen, niin on lupa luovuttaa. Ei saa antaa toisen ongelmien hukuttaa.

  • Raastavaa sanoo:

    Luin ja itkin. Kunpa kohdalle sattuisi osaava ja ymmärtävä ihminen. Kunpa vaikeat vuodet olisivat pian ohi. Rakkautta tiellenne.

  • Omenainen sanoo:

    Valitettavasti terveydenhuoltoon mahtuu juuri noita tympääntyneitä (omaan elämäänsä kyllästyneitä), mutta onneksi löytyy myös se toinen ääripää. Ja joskus se ei tarvita, kuin se yksi, joka jostain syystä kolahtaakin niin hyvin, että kaikki alkaakin järjestymään ja se joku pääsi nuoren kuoren läpi ja aikakin teki tehtävänsä. Se joka uskaltaa ja jaksaa kerta toisensa jälkeen, kaikkien huonojenkin kokemusten jälkeen lähteä hakemaan apua, se on vahva. Voimia jaksamiseen ja uskoa, että joku päivä aurinko paistaa lämpimämmin ja on helpompi hengittää.

  • Psyk.sh sanoo:

    Olen samaa mieltä ettei ole nuoren vika. Kukaan ei tilaa itselleen mielenterveysongelmia. Suomessa hoito on pahasti retuperällä.
    Taustalla on aina joku syy, miksi nuorta ahdistaa niin paljon. Jotain on tapahtunut aiemmin. Toivoisin enemmän tukea varhaiskasvatuksesta lähtien, tukea perheille ja vanhemmille itselleen.

    Toivottavasti tämä nuori saa apua ja ahdistus väistyy👍🏻Ja läheiset voivat viimein huokaista helpotuksesta.

  • Kauris -72 sanoo:

    Olipa hyvin kirjoitettu. Ihan kun omasta elämästä. Se ihmisten ymmärtämättömyys on kaikista pahinta ja se että saat taistella ,että sitä apua saa. Toivotan paljon voimia! ♥️ Iso voimahali tyttärelle ja äidille! ♥️