Älä muutu pahaksi äitipuoleksi
Nimimerkki Minulla on paha äitipuoli muistuttaa Avaudu tästä -lomakkeella lähettämällään kirjoituksella meitä kaikkia, varsinkin uusperheen vanhempia, että pahoja äitipuolia todellakin on olemassa muuallakin kuin saduissa, mutta naiset eivät vaan tunnusta tilannetta itselleen, saati muille:
”Aina kuulee tarinoita pahoista äitipuolista, mutta olen vakuuttunut, että minulla todella on sellainen. Olen osa uusioperhettä, ainakin periaatteessa, joskin aikuinen jo. Haluaisin kertoa tarinani, jotta jokainen äiti- ja isäpuoli voi ajoissa katsoa toimintaansa.
Olen aina asunut siskoni kanssa äitini luona ja vierailleet isämme luona joka toinen viikonloppu. Vuosien ajan katselimme kuinka naiset vaihtuivat enemmän tai vähemmän tiuhaan tahtiin isämme luona. Opin olemaan kiintymättä kehenkään ja olemaan aluksi tarkoituksella hieman viileä naisia kohtaan. Läheskään kaikkia en tavannut muutamaa kertaa enempää. Matkan varrella isälleni siunaantui myös kolmas lapsi, jonka äidin kanssa suhde ei kestänyt. Naiset pitivät enemmän siskostani, sillä hän otti heidät paljon helpommin vastaan.
Eräänä päivänä kuvioihin ilmestyi uusi äitipuoleni. Alku sujui suhteellisen hyvin: äitipuoli oli mukava meille ja lahjoi herkuilla ja lahjoilla. Hän sai isämmekin tekemään enemmän kanssamme, mutta tiesin tuolloin, ettei tällainen voinut ikuisesti kestää. Aloin kuitenkin lämmetä äitipuolellemme. Vuoden sisään tapahtui kihlat ja yhteinen lapsi. He muuttivat lähemmäksi meitä ja pystyimme siskoni kanssa kulkemaan itsenäisesti viikonlopuksi heille.
Pikkuhiljaa alkoi syrjintä. Meille ostettiin isän luokse pehmoleluja, mutta seuraavalla viikolla ne eivät olleetkaan meidän, vaan äitipuoleni lapsen omia, joita saimme lainata siellä ollessamme. Herkkujen syöntiä alettiin rajoittaa ja lopulta moittimaan, että söimme heidän ostamiaan herkkuja. Uusia sääntöjä ilmeistyi joka kerta ja ne muuttuivat jatkuvasti. Puheet omasta huoneesta ja sängystä muuttuivat sohvalla nukkumiseen. Mukava asenne meitä kohtaan muuttui moittimiseksi ja vittuiluksi. Siskoni oppi elämään kaiken kanssa, minä en. Aloin käydä isäni luon vähemmän ja vähemmän, aina käydessäni kuulin vittuilua, kuinka pikkusisarukseni ei välttämättä muistaisi nimeäni ensi kerralla.
Vuosien kuluessa kaikki kehittyi siihen, etten äitipuoleni mukaan saanut enää käydä siellä. Siskoni asui muutaman vuoden heidän kanssaan ja äitipuoleni kielsi puhumasta minusta pikkusisaruksellemme. Minusta ei saanut näyttää hänelle kuvaa, eikä hänestä lähettää minulle kuvaa. Pian minusta ei saanut puhua heidän kotona ollenkaan. Tänäkin päivänä isäni joutuu tapaamaan minua kodin ulkopuolella ja pystyy soittamaan minulle vain ollessaan yksin autossa. Heidän kotona eletään, kuin minua ei olisi olemassakaan. Lopetin heillä käymisen ollessani noin 13 vuotias ja siitäkin on noin 10 vuotta.
En tietääkseni tehnyt hänelle mitään ja myöskään isäni ei ole varma mikä ongelma hänellä on suhteeni. En kuitenkaan ymmärrä mitä lapsi voisi edes tuon ikäisenä tehdä. Alhoholia, huumeita tai vastaava ei ollut kuvioissa, päin vastoin hoidin kouluni hyvin ja vietin suurimman osan ajastani kotona tai pihalla leikkien. Toivoisin tarinani ennaltaehkäisevän uusioperheissä tapahtuvaa syrjintää toisen lapsia kohtaan ja antavan kaikille muistutuksen, että aikuisen pitää aina olla se aikuinen. Älä muutu pahaksi äitipuoleksi.”
Nimim. Minulla on paha äitipuoli
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 27 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itse olin alkuun paha äitipuoli mutta tein paljon töitä oman pääkopan kanssa ja nykyisin olen hyvä ja välittävä äitipuoli. Olen pyytänyt lapsipuoleltani anteeksi ja ollaan paljon juteltu menneestä. Alun ongelmat johtui siitä, että en halunnut miestä jolla oli lapsi/lapsia, sitten menin kuitenkin rakastumaan mieheen jolla oli yksi lapsi. Olin todella mustasukkainen lapsesta ja olin hänelle ilkeä, ajattelin että jos olen hänelle riittävän ilkeä niin hän lakkaa käymästä meillä ja näin ongelma poistuu. Tästä koitui tietysti kauheat parisuhderiidat ja vaikka järjellä kyllä tajusin että toimin väärin niin en silti mahtanut itselleni mitään. Ajan mittaa saattin myös yhteinen lapsi ja ehkä tilanteen laukaisi osittain se kun näin miten tärkeä tuo miehen lapsi oli meidän yhteiselle lapselle, aloin pikkuhiljaa luoda häneen suhdetta ja nyt voin käsi sydämellä sanoa että välitän hänestä aidosti ja olen todella häpeissäni ja pahoillani miten typerä silloin alkuun olin. Toisaalta olen myös ylpeä itsestäni miten sain omaa päätä työstettyä ja nyt koen että tämä bonuslapsi on minulle ennemminkin lahja kuin taakka.
Joskus myös toisin…
Erosin n 10v sitten. Nuorin lapsista oli juuri syntynyt ja vanhin aloittanut koulun. Muutamaan vuoteen isä ei halunnut tavata lainkaan lapsiaan, eikä myöskään tavannut. Vähitellen tapaamiset kuitenkin vakiintuivat on 1x kk.
Muutama vuosi sitten ex- puolisoni aloitti uuden pysyvämmän parisuhteen. Tämä on ollut lasten kannalta myönteistä. Tapaamiset ovat muuttuneet säännöllisemmin su ja ehkä jopa hieman lisääntyneet. Lapset tuntuvat tasapainoisemmilta kotiin palattuaan. Vieläkään mikään muu lasten elämässä ei ex- puolisoa kiinnosta ei koulu, ei harrastukset eikä pitkäaikais-saieauden hoititilanne, mutta eteenpäin on menty ja lapset ovat kuitenkin omalla tavallaan saaneet muodostaa omanlaisensa suhteen isäänsä. Aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Juuri nyt on kuitenkin ihan hyvä. Omasta mielestäni lasten ympärillä on hyvä olla mahdollisimman monta riittävän turvallista aikuista. Eivät ne ole minulta pois.
Itse olen paha äitipuoli tahtomattani. Mieheni exä teki hyvin selväksi lapsilleen, että olen paha. Meillä on aina ollut säännöt ja tietyt käyttäytymisvaatimukset omien lasten kanssa. Noh, exä oli sitten sanonut että meillä ollessaan saa tehdä mitä haluaa ja minua ei tarvitse totella. Kyllä! Soitin exälle ja kysyin pitääkö tämä paikkansa. Kertoi saman lauseen myös minulle ja lisäsi että tekee kaikkensa etteivät lapset minusta tule koskaan pitämään. Ajattelin, että tämä on vaihe mikä menee ohi. Ei ollut. Lapset vihaavat minua, koska en anna pelata 4 tuntia arkipäivisin tai meillä on kotiintuloajat. Kuulen päivittäin olevani paska kyykyttäjä. Heidän isänsä/mieheni ei asettanut rajoja, koska olisi saanut saman kohtelun kuin minä, hän ei halunnut taistella exänsä kanssa. Päätin pitää pääni säännöistä ihan vain omien lapsieni takia. Kuulin päivittäin huorittelua ja muita solvauksia. Väsyin ja masennuin. Minusta tuli kylmä mieheni lapsia kohtaa. Jaksoin huomioida omia lapsiani. He sentään osaavat käyttäytyä. Kerroin, etten asu enää saman katon alla jollei meno muutu. Ei muuttunut, joten uusi asunto on ensiviikolla muuttamista vaille valmis. Ei tarvitse lasten kestää tätä pahaa äitipuolta enää kauaa. Toivottavasti ei jää traumoja.
Iso halaus sinulle ja molemmat peukut ylös, koska huolehdit itsestäsi ja lapsistasi <3 Äitipuolen ei tarvitse sietää loputtomasti paskaa. Voimia sinulle <3
Ymmärrän todella hyvin tuntemuksesi. Niissä lapsissa ikävä kyllä näkee vain sen vihollisen, bion. Voimia. Sitä toivotan ihan jokaiselle bonusäidille joilla on ilkeä bioäiti elämässä.
Meilläkin samanmoinen historia, kaikkeni olen yrittäny miehen lasten eteen ja maksanut pitkät pennit käräjillä, pitänyt ku omia ja nyt teini iän kynnyksellä olenkin se pahis ja kaikki tahot lasten ympärillä (mukana myös lasu) haukkuvat ja ovat tuhonneet kaikki välit isän perheeseen, edes sisarukset eivät enää näitä lapsia kiinnosta, koska heille on tehty selväksi että isän perhettä ei saa rakastaa😔 Olemme täysin normaali perhe, nyt lapset ovat täysin ilman tasapainosta perhettä, koska äidillä pahoja elämänhallinnan ongelmia, mutta minkäs teet kun sosiaalitoimi tekee kaikkensa, ettei lapsi saisi olla tasapainoisten ihmisten tukema, toivon että teini iän jälkeen lapset muistavat että oli niitä hyviäkin hetkiä ja että rajat olivatkin rakkautta, surullista nähdä miten taas kerran suomen lastensuojelu tuhoaa yhden perheen dynamiikan ja äitipuolesta ja isästä tehdään hirviöitä lasten silmissä. Näitä tapauksia on näen työssäni lastensuojelussa erittäin paljon, yleensä se on isä joka on lapsesta vieroitettu ja sieltä löytyy monesti se ”paha” äitipuoli
Tiedän tunteen. Olen kokenut äitipuolen saman. Sanoin että meillä on omat säännöt ja äidillä omat säännöt. Meillä mennään silleen että yhdessä syödään ja kotiin tuloajat. Ja hyvin sopeutuivat lapset. Ja tykkäsit meidän säännöistä.
Aiemmin olikin jo kommenttia, mutta kyllä mä melko syyttävästi katsoisin myös biovanhempaa joka bonukselta sallii lasten eriarvoistamista tai ilkeilyä.
Toki tarinoilla on aina kaksi puolta ja mikä olisi tuon kirjoittajan bonusäidin kertomus tästä, onko herkut olleet jälkiruoaksi ja toiset vetäny ennen ruokaa jo oman osansa ja kielletty syömään enempää kun taas nuorin saanut sitten ruoan jälkeen -> isommilla kokemus että vain pienin saanut herkkuja. En tiedä ja en sinällään ota kantaa yksipuoliseen kertomukseen, mutta toisinaan lapsen kokemus ja tunne on ”vääristynyt” sillä tilanne tuntuu epäreilulta vaikka siihen olisikin järkevä syy.
Näitä kommentteja lukiessa tulen yhä vakuuttuneemmaksi, että jos nykyinen liittoni joskus karahtaa karille, niin uusperhettä en tule perustamaan…
Näyttää olevan varma resepti katkeroitumiseen
Tällä palstalla kyllä rakastetaan paskantaa bonusäitien niskaan! Onko teillä superetevillä bioäideillä koskaan käynyt mielessä, että ne teidän pikku-kullannuppuset saattavat kertoa teille aivan jäätäviä valheita siitä, mitä ”iskän luona” tapahtuu? Luuletteko, että lapset eivät osaa valehdella ja värittää asiat niin, että se hyödyttää heitä itseään parhaiten? Lisäksi kannattaa huomioda se, että lapsi saattaa keksiä aivan höpöjuttuja ”toisesta kodista”, koska uskoo vakaasti sen olevan se asia, jonka SINÄ bioäiti haluat kuulla. Älkää kusko niiden bonusäitien kengille, jotka ottivat ”koko paketin” ja huolehtivat nyt sinun lapsistasi – ehkä jopa paremmin kuin sinä bioäiti itse!
Siis niin tämä!!!
Niin totta, väkisinkin alkaa kiristämään kun oikeasti et tiedä, mitä nämä bonuslapset antavat ymmärtää. Jos edes soittaisivat sille viikonloppuvanhemmalle niin tietäisi vähän minkä sävyistä keskustelu on, mutta kun kaikki viestitellään, mikä jo sinällään auttaa asioiden ”vääristymisen”. Jos olisi mahdollisuus etävanhemman kanssa keskustella lapsista, mutta kun pidetään visusti erossa. Saattaisi minunkin käsitykseni hänestä muuttua
Ihanaa että joku sanoo tämän ääneen. Mulla 12v bonuslapsi, joka pyörii meidän nurkissa lähes joka vkl. Mitään muuta ei saa aikaan, ku makaa sängyssään tai sohvalla kännykkä kourassa. Mitkään perusasiat ei ole kunnossa: vessassa käynnin jälkeen ei pese käsiä (ellei joku käske), vaatteita ei tajua laittaa pyykkikoriin, jos esim ruokaa tippuu syliin syödessään niin tiputtaa sylistä lattialle, jos lattialle tippuu jotain niin se jää just siihen paikkaan.. ja lista on loputon. Äitinsä ei kannusta mihinkään muuhun, kun laitteiden ääreen. Äitinsä ei opeta kakaralle mitään, eikä vaadi mitään. Lapsi saa tehdä mitä lystää, miten lystää, milloin lystää.
Itellä ahdistus nousee jo torstaina, kun tietää, että taas yks helvetillinen vkl tulossa. Katsotaan kauan jaksan, ennen ku ilmoitan, että nyt riittää!
Teineille pitää valitettavasti jaksaa koko ajan muistuttaa joka asiasta sataviiskymmentä kertaa ja kännykkä on kasvanut niiden kaikkien käsiin ja kuulokkeet korviin eikä niitä irti saa, jos ne ei haluu, ja niitten missio on haastaa kaikki ympärillään ja se on ihan normaalia, pitää luoda oma suhde ja vetää omat rajat ja silti jotenkin jaksaa tykätä, vaikka helpommin sanottu kuin tehty. 12-v on kuitenkin vielä ihan lapsi ja kotinsa (kotiensa) peili. Haastetta riittää, mutta onneksi voi välillä purkautua täällä, tsemppiä!
Minun äitipuoleni on aina käyttäytynyt hyvin lapsellisesti minua ja sisartani kohtaan. Olen suurimman osan ajasta ollut niin nuori että en ole kyennyt puolustautumaan passiivis-agressiiviselta käytökseltä ja kyräilyltä (mm- pidetään herkkuja esillä mutta ne eivät ole erolapsille, rajataan tuore lämmin ruoka vain äitipuolen lapsille ja edellisten päivien rippeet lämmitetään erolapsille, paiskotaan ovia kun exän muksut pitikin ottaa mukaan eläintarhaan, isällä ollessa puettiin rikkinäiset ja likaiset vaatteet tahallaan vaikka puhtaita oli mukana yllin kyllin, kaupassa ostetaan puolisisaruksille leluja ja pelejä erolasten nenän edessä jne jne).
Koska kasvoin tilanteeseen, jossa olen toisen luokan kansalainen, en osannut pitää tilannetta edes epäkummallisena ja opin sietämään sitä. Olen aina ollut erittäin hiljainen ja vetäytyvä, ja näin muistaa myös muut elämässäni olleet aikuiset sanoa. Näkymätön tyttö oli kuvaus ekaluokan opettajaltanikin, johon törmäsin muutama vuosi sitten spontaanisti kaupassa. Olen aina ollut opinnoissa hyvin menestyvä, ja jatkoin aina yliopistoon asti. Olin koulukiusattu koko peruskoulun ja lukion ajan, joka ei varsinaisesti ollut mitään uutta koska olihan minua jo taaperoiästä asti sorsittu kotona. Lapsuuden traumat äitipuolen käytöksestä heijastuvat edelleen päivittäiseen elämääni vaikka olen jo perustamassa omaa perhettä näin 30v kynnyksellä. Ahdistun ajatuksesta että joutuisin jokupäivä viemään syntymättömän lapseni tämän hirviön lähelle, jos haluan lapsella olevan ukkia.
Meillä on hyvin lämpimät välit isäni kanssa, ja käyn terapiassa jotta pääsisin lapsuuden tilanteesta yli. En koe että elämäni olisi jotenkin pilalla, päinvastoin koen olevani selviytyjä ja vahvempi kokemusteni takia. Isäni on sukupolvea joka ei pysty tällaisista asioista puhumaan, ja keskusteluyritykset hänen kanssaan yleensä tyssäävätkin heti hiljaisuuteen vastapuolelta.
Kaikesta huolimatta en pysty olemaan olematta katkera, että millainen persoona olisin jos en olisi elänyt äitipuolen ikeen alla alistettuna ja henkisesti pahoinpideltynä – Äitipuolet, katsokaa erolapsia ja miettikää mitä teette heille. Paha äitipuoli ei ole pelkästään myytti.
Kylläpä helpotti kertoa tämä kaikki tänne. Huh.
Kuulostaa valitettavan tutulta, näin kävi myös omille pojilleni isän uudessa liitossa. Samoja elementtejä, kuten herkkujen ja viihdykkeiden varaaminen vain äitipuolen biologiselle lapselle. Toinen pojista tapaa aikuisena yhä isäänsä, toinen ei. Tällä nuoremmalla on myös koulunkäyntivaikeuksia ja ahdistusta, veikkaan juurisyyksi kokemusta isä hylkäämisestä, kun poika oli 10 v. Silloin tuli tämä äitipuoli kuvioihin ja isä alkoi perua tapaamisia.
Tää oli ihan kuin mun omien lasteni elämästä. Biologisena äitinä tähän ei pysty juurikaan puuttumaan. Jos on jollain vinkkejä niin otan vastaan. Oon pahoillani, että tämmöistä tapahtuu. Ja yllättävän paljon.
En tiedä rakastatetaanko tällä palstalla mollata (pahoja )äitipuolia, kun sellaisia juttuja on vähän väliä. On tavattoman harmi, etteivät aikuiset ihmiset kykene kommunikoimaan vaan aina syytellään jotain yhtä henkilöä. Sen verran olen näitä uusperheitä nähnyt, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Se harmi, jos perheessä ei ole vuorovaikutuksen kulttuuria tai vastassa on manipuloinnin mestari. Traumoja tulee yhdelle jos toiselle. Mutta onneksi traumoja voi käsitellä vaikka aikuisena. Toki helpompaa on aina syytellä toisia. En usko, että tässäkään jutussa on koko totuus.
Tämä! Olisi mielenkiintoista kuulla äitipuolen tarinaa…
No totanoin. Ethän sä mikään uusperheen lapsi enää ole, vaikka ilmeisesti sinne tasolle oot jääny. Sinäkin käsittääkseni olet aikuinen, miksi et pyytäisi kaikkia sinun luo vaikka syömään ja yritä muuttaa asioita. Vai edelleenkö naiivisti kuvittelet että vain isäsi ja äitipuoli voi asioille tehdä jotain? Ryömiä edessä ja pyydellä anteeksi? Mitä?
Empaattinen elämänkatsomus pursuaa tästä kommentista. Lapsena koetut hylkäämisen tunteet ovat tiukassa nuorena aikuisena ja vaikka ihan vanhuudessakin. Toki sen ensimmäisen askeleen viisi yrittää ottaa tämä jo aikuistunut lapsi, mutta miten jos yhteydenpito ei ole edes isään ”sallittua”. Kirjallinen kutsu postiin ja pettymystä odottamaan. Minusta AP:n viimeinen lause oli hyvä, vastuullinen aikuinen ottaa vastuun lapsen kanssa kommunikointiin, silloinkin kun haasteita on.
Olen pahoillani kokemastasi. Monelta osin tämä voisi olla myös minun lapsuudesta ja nuoruudesta. Itsekin olen jo aikuinen ja nyt olen sitä mieltä että isäni hyväksyi ko käytöksen jollain tasolla. Syyt voivat olla moninaiset mutta ei hän ainakaan taistellut meidän lasten puolesta.
Täytyy kommentoida äitipuolen kannalta tätä asiaa. Ajauduin tilanteeseen, jossa mieheni ei puuttunut lastensa tappeluun, aikuisille rumasti puhumiseen ym käytökseen mikä ei minun luonani ole sallittua. Mies ei pyynnöistäni huolimatta nähnyt syytä rajoittaa lapsiaan ettei heille tule paha mieli tai etteivät ala hankalaksi. Olisiko pitänyt sallia myös omille lapsilleni huono käytös? Eri oikeudet miehen lapsille meillä? Päätin puuttua huonoon käytökseen ja vuosien jälkeen lopputulos on, että näillä nyt teini-ikäisillä on ongelmia koulussa, lastensuojelun kanssa eikä äiti oikein pärjää. Isäänsä tapaavat harvakseltaan jos isä vie heidät esim syömään. Meille toinen ei suostu tulemaan ollenkaan, toinen käy harvoin.
Olen puhunut miehelleni, että aikooko hänen lapsensa aikuisinakin tavata vain isäänsä? Entä kun heillä on lapsia? Minua ja lapsiani ei ole mieheni lapsille olemassakaan. Koen että vanhemmat eivät tässä kohtaa hoitaneet omaa tonttiaan kyvyttömyydestä tai mukavuudenhalusta johtuen. Lasten äiti puuttui jatkuvasti perheemme asioihin. Nyt hän sitten ei pärjää ja tarvitsee mm lastensuojelun apua kasvatusasioissa, mutta oli sitä mieltä että minun sääntöni on liian tiukkoja.
Omat lapseni eivät näytä kärsivän seurastani eikä heillä ole käytösongelmia.
Ikävä kuulla tällaisia kokemuksia mutta ettekö tosiaan koe, että se teidän biologinen vanhempanne on vähintään yhtä syypää? Miksi hän on sallinut tällaisen?
Aivan naulan kantaan. Isän olisi pitänyt nostaa kissa pöydälle, heti kun huomasi, että hänen lapsiaan sorsitaan. Tuollainen hylkääminen kantaa kauas aikuisuuteen. Oma lapsuuteni on ollut suhteellisen onnellinen, mutta yhden ilkeän kommentin isoäitini suusta muistan ikuisesti ja edelleen se tekee kipeää. Olin tuolloin 12 vuotias. Voin vain aavistella, miten pahalta kirjoittajasta tuntuu vielä aikuisenakin oman isän saamattomuus ja äitipuolen ilkeys. Voimia sinulle. Ehdottaisin, että kirjoitat pahan olon kirjeeksi, jonka ehkä jonain päivänä pystyt antamaan isäsi ja äitipuolesi luettavaksi.
Näin juuri. Ei ole kummoinenkaan mies, jos jonkun uuden naisen ottaessaan jättää lapsensa tämän kasvatettaviksi ja ruokittaviksi.
Jos olisin uusioäiti, jättäisin ukon samantien nähdessäni, ettei löydy ”munaa” omiansa hoitaa (kieltää/rajoittaa/ruokkia/rakastaa).
Toisaalta näin pitkässä ja välillä tylsässä liitossa elävälle herää kysyy, että mikä tarve niitä miehiä tai naisia on koko ajan vaihtaa? Jos ei pysty sitoutumaan (kyllä sen jo kolmannen kohdalla voi aavistaa), #kaalimatonen hoitaa äärimmäisen hädän.
Täältä löytyy myös kokemusta ”pahasta äitipuolesta”, ja olen pahoillani että olet myös joutunut kokemaan tämän. Oma Paha Äitipuoleni aloitti isäni kanssa seurustelun kun isälläni oli hyvin toimiva yritys ja oli vielä naimisissa äitini kanssa, liitto tosin veteli jo viimeisiään. Asuin vanhempieni eron jälkeen isäni ja äitipuoleni luona. Mielikuvani äitipuoleni elämän päätöksistä ovat aina liittyneet rahaan. Rahaa oli pakko saada jotta sitä voisi myös käyttää, kuten oman (silloin n. 5v) tyttärensä hotelli-synttäreihin. En ole sitten varma kumman syyn vuoksi äitipuoleni alkoi syrjimään minua kun olin pieni lapsi, sekö että olen lievästi kehitysvammainen, vaiko se että lapsena tarvitsin maksullista fysioterapiaa vammani vuoksi. Joka tapauksessa isosiskoni otettiin lämpimästi uusioperheeseen, hän ja siskopuoleni olivat kuin paita ja peppu, minä olin vain tyhmä pikkusisko jota härnättiin ja jätettiin ulos leikeistä. Muistan että äitipuoleni jopa yllytti sisaruksiani tekemään näin. Minun olisi pitänyt käyttäytyä ja osata asioita kuin aikuinen ollessani alle kouluikäinen, ja sain moitteita todella herkästi.
Oli myös yksi lomareissu ulkomaille uusioperheessä, ja vain minut jätettiin ottamatta mukaan ja jätettiin äidin luo itkemään että miksei minua otettu mukaan.
Pari vuotta koulussa aloittamiseni jälkeen isäni ja äitipuoleni erosivat, mutta olivat kuitenkin tekemisissä yhteisen lapsen vuoksi. Äitipuoleni suhtautuminen minuun alkoi lämmetä muutenkin pikkuhiljaa jo hieman ennen eroa, ehkä huomasi etten olekaan niin muista riippuvainen kehitysvammainen vaan hyvin omillaan pärjäävä, en ole varma oliko tämä syy vai mikä. Nykyään meillä on ihan tuttavalliset välit, enkä halua kaivella menneitä hänen kanssaan, vaikka olen hieman katkera hänelle lapsuudestani.