”Useampia vuosia sitten tapasin mieheni. Asuin isommalla paikkakunnalla ja vietin hyvin vilkasta nuoren sinkkunaisen elämää: vähän turhankin villiä, ehkäpä, sillä aiempi teinirakkaussuhteeni oli kestänyt seitsemän vuotta, ja uusi ja tuntematon vapaus ja epävarmuus sai minut todellakin touhuamaan ja tunaroimaan. En ollut kiinnostunut miehestäni vielä silloin, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän näki hyvät puoleni sekoiluni läpi, ja oli sinnikäs. Pikkuhiljaa aloin ymmärtämään mieheni hyviä puolia, joita en ollut aiemmin osannut nähdä. Elimme ensimmäisen vuoden kaukosuhteessa, jatkuvasti skypettäen ja toisiimme tutustuen ja mahdollisimman paljon yhdessä viikonloppuja viettäen.

Meillä on paljon yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja harrastuksia, olemme samanhenkisiä ja osaamme kommunikoida, tai olemme oppineet kommunikoimaan (ja myös riitelemään) avoimesti ja rakentavasti (olen jopa oppinut olemaan niin paljoa vetäytymättä ja mököttämättä hänen kanssaan, jota olen tähän asti aina käyttänyt puolustautumismekanisminani). Mies tietää kaikki kipeimmätkin salaisuuteni, ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen, ja on äärettömän luotettava ja turvallinen. Kommunikaatio on suhteemme avainsana, ja pitänyt meidät yksissä haastavistakin tilanteista huolimatta. No näinhän siinä sitten kävi, että rakastuttiin hullun palavasti ja kivi-sakset-paperilla päätettiin siitä, kumpi muuttaa kumman luokse. Hävisin.

Tähän astihan kaikki kuulostaa aivan ihastuttavalle ruusuntuoksuiselle prinsessatarinalle. Mutta olen tullut siihen tulokseen, että mikään ei ikinä voi olla täydellistä, etenkään parisuhteessa. Mutta ehkäpä tällä kerralla eroavaisuus aikaisempaan parisuhteeseeni oli se, että ongelmat tulivat vahvasti ulkopuolelta, ei suhteesta itsestään. Toki olin tietoinen siitä, että miehelläni oli pieni lapsi, joka asui vuoroviikoin äidillään. Sitä, mitä en osannut olettaa, oli se, että yhteenmuuttaessamme tämä lapsen äiti pakkaisi kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaisi satojen kilometrien päähän ja ilmoittaisi, ettei muuten otakaan lasta mukaansa. (Vaikka näin oli sellaisissa tilanteissa, että lapsen vanhemmat muuttaisivat eri kaupuinkeihin, sovittu.)

Kaikki kävi sellaisessa hujauksessa, etten oikein osannut muuta kuin toljottaa suu auki ja ihmetellä. Olin uskaltanut suhteeseen lähteä sillä ehdoin, ettei minusta tulisi äitipuolta, sillä en kokenut sellaiseen urbaanilta biletyselämältäni olevani valmis. Yhtäkkiä asuinkin pienellä paikkakunnalla mieheni lisäksi tämän pienen lapsen kanssa, ja elämä oli heittäytynyt päälaelleen. Siinä me tuijotimme toisiamme järkyttyneenä hämmästellen silmästä silmään, minä ja tuo pieni traumatisoitunut otus, joka heräsi keskellä yötä itkien ja isänsä syliin rynnäten, kysyen: ”Isä, et kai sinäkin hylkää minua?”.

Pyöriteltiin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, että erotaan ja minä palaan sinne mistä tulinkin. Mutta kaikki kävi ehkäpä niin nopeasti, että ei siinä paljoa aikaa ollut pysähtyä kunnolla ajattelemaan ja puntaroimaan. Ja myönnettäköön, että olin aivan hirvittävän sinisilmäinen. En osannut aavistaa, minkälaista kipuilua uusperhekuviot voisivat aiheuttaa kaikkine karkeuksineen, vaikka toki netti oli ollut näitä varoittavia tarinoita pullollaan. Olen itse perheestä, jossa ei riidellä (vaan mökötetään), tai jos riidellään, niin ne selvitetään puhumalla, järjellä ja logiikalla. Mitä en myöskään osannut olettaa, oli se, että minkälaisia puolia alkoi mieheni eksästä kuoriutua ja ajan kanssa paljastua, ja että hänen kanssaan tutut ja turvalliset kommunikaatio, järki ja logiikka eivät pelanneet.

En erityisesti haluaisi mieheni eksästä varta vasten paskaa puhua, mutta minun on avattava vaikeita välejämme. Lähinnä hän säälittää minua, mutta myös pelottaa aggressiivisuudellaan (hän on sellainen pelkällä tunneälyllä elävä nollasta-sataan tulistuja ja minä kaikennäköisten turhien konfliktien viimeiseen asti välttäjä). Hänellä on vaikeita mielenterveysongelmia ja mieheni kertoman mukaan hyvin kipeitä asioita omassa lapsuudessaan ja elämässään, jotka varmasti selittävät osalti hänen käytöksensä ja äkkinäiset päähänpistonsa. Tietenkään nämä asiat eivät minulle varsinaisesti kuulu, mutta totta kai olemme näitä asioita joutuneet mieheni kanssa läpi käymään, jotta pystyisin edes jollain tavalla ymmärtämään tätä ihmistä, ilman että pitäisin häntä maailman itsekeskeisimpänä lapsenhylkääjäkusipäänä.

Mutta todella vaikeaa on ollut tätä kuvaa päästäni karistaa; tuntuu, että koko homma on alkanutkin jo aivan surkeasti. Olen saanut kuulla pommeja raskausajan tupakoinnista, lapsen jättämisestä yksin hiekkalaatikolle, vaikeuksista osallistua lapsen hoitoon alusta lähtien, sellaisia tarinoita, että jos mieheni on joskus harvoin jonnekin lähtenyt, puolen tunnin päästä on tullut puhelua, ettei eksä pärjää yksin lapsen kanssa (mutta on itse viilettänyt viikonloput baareissa kavereidensa kanssa täysin surutta), pettämistä ja holtitonta rahankäyttöä, tarinoiden koko kirjo. Ja ehkäpä tässä kaikessa pahinta on, että lapsi ei edes tullut vahingossa!

Tämä edelleenkin herättää minussa vahvoja epäilyksiä erityisesti miestäni kohtaan: mitä helvettiä hän on ajatellut suostuessaan tekemään
lapsen noin holtittoman ja vastuuttoman ihmisen kanssa? Mieheni puolustautuu sillä, että hän on itsekin ollut silloin masentunut, naivin kiltti ja äärettömän sinisilmäinen, tietämätön ensimmäisessä oikeassa parisuhteessaan; ei ole tiennyt, mitä terve ja tasapainoinen parisuhde on. Hän on halunnut auttaa eksäänsä pääsemään jaloilleen (johon jotenkin maagisesti sormia napsauttaen lapsi auttaa??), ja myöntää, että jälkeenpäin heidän suhteensa on lähinnä vaikuttanut hoitaja-potilas -suhteelta. Mies ei kumminkaan kadu lastaan, vain sitä, että meni tekemään sen niin väärän ihmisen kanssa. On varmaankin sanomatta selvää, että mieheni on hurjan lapsirakas ja lapsensa suureksi onneksi ja pelastukseksi aivan mielettömän hyvä isä.

Vaikeinta eksän kanssa kommunikoinnissa on hänen äärettömän vahva uhriutumisensa. Hän onnistuu aina selittämään kaiken niin, että on itse uhrin asemassa, ja luulen, että hän aidosti uskoo asioiden laidan niin olevan itsekin. Hän ei suostu näkemään vikoja omissa teoissaan. Arvelisin tämän olevan hänelle jonkinnäköinen ehkäpä traumaperäinen suojelumekanismi. Jos mieheni on häntä jostain hänen edesvastuuttomuudestaan syyttänyt, eksä aina kääntää puheen jonnekin muualle, syytellen muita.

Minusta tuntuu, että hän on myös hyvin taitava manipuloija; hänellä on keinonsa saada hetkessä ihmiset kiertymään pikkusormensa ympärille ja tekemään mielensä mukaan. Hän on hurmaava ihminen, jatkuvasti uudessa parisuhteessa, muuttamassa yhteen muutaman seurustelukuukauden jälkeen. Minusta hieman tuntuu, että hän etsii itselleen hoitajaa ja elättäjää, eikä vain yksinkertaisesti pysty olemaan yksin itsensä kanssa ja kohtaamaan kaikkia elämänsä kauhuja. Kaiken kaikkiaan, hän on alusta asti saanut jollain tavoin niskakarvani pystyyn, minut varpaisilleni ja hälytyskellot soimaan; hän on sellainen ihminen, jonka kanssa en olisi halunnut olla lähemmin tekemissä, jos vaikka esimerkiksi olisimme sattuneet samalle koululuokalle, tai jotain muuta sen tyyppistä neutraalia. Toivon sydämeni pohjasta, että hän saa ammattiapua, ja osaa ottaa sitä vastaan, jo ihan oman lapsensakin kannalta.

Mutta nämä ovat vain minun keittiöpsykologin tutkintopapereilla tehdyt johtopäätökseni; totuus on tietysti jossain, ken tietää missä ja millainen.

On ehkä kumminkin ollut minun ja mieheni suhteen pelastus, että tämä eksä päätti niin radikaalisti muuttaa muille maille, ja yhteydenpito häneen on ollut mahdollisimman vähäistä. On toki ollut vaikeuksia; suhteemme alussa eksä oli tulossa sanomaan suoria sanoja miehelleni, joka ei enää antanut tarpeeksi huomiota hänelle minut tavattuaan, on ollut valitusta siitä, kuinka minä olen esimerkiksi laittanut hänen lapsestaan (lapsen luvalla) yhteisiä perhekuvia instagrammiin ja hän lapsen Oikeana Äitinä kieltää tämän minulta, syyttänyt minua siitä, että pyrin sabotoimaan hänen mahdollisuutensa nähdä omaa lastaan (tämä on mielestäni täysin absurdi tuulesta temmattu syytös; vaikka en hänestä itse henkilökohtaisesti pidäkään, mielestäni on aina lapselle parasta olla jonkinnäköinen äitisuhde), on kuulemma kateellinen meille, kun saamme olla niin paljon hänen lapsensa kanssaan, ja hän ei (itsepäs läksit?)… Olen jälkeenpäin miettinyt, että suhteemme ei olisi välttämättä kestänyt sitä, että eksä olisi arkeamme päähänpistoillaan ja arvaamattomuudellaan sekoittanut. Nykyäänkin ne harvat tapaamiset, mitä tällä äidillä ja hänen lapsellaan on, ovat hyvin vaikeita järjestää ja niiden paikkaansa pitävyyteen emme uskalla enää useampien pettymyksien jälkeen luottaa, sekä säännöllinen yhteydenpito lapseensa tuntuu tälle äidille olevan sula mahdottomuus. Jos olisin enemmän tuollaista ihmistä joutunut elämässäni roikottamaan mukana, olisin varmasti haistattanut kaikille paskat ja lähtenyt ovet paukkuen.

Aiemmin mietin sitä, että olisin yrittänyt nostaa kissaa pöydälle tämän ihmisen kanssa. Kohdata ja oikeasti keskustella vaikeista uusperhekuvioista, eivät ne varmasti ole helppoja hänellekään. Hän varmasti tuntee syyllisyyttä ja kokee itsensä ulkopuoliseksi lapsensa elämästä, mutta painiskelee niin vaikeiden mielenterveysongelmien kanssa, ettei pysty parempaan vanhemmuuteen ja yhteydenpitoon, ja tuntee itsensä voimattomaksi. Ainakin veikkaisin näin. Mutta sitten seurasin mieheni ja hänen välisiä keskusteluja, niiden raivokkuutta, syyttelyjä, tahallaan väärinymmärtämisiä ja uhriutumista, sitä kommunikaation järkyttävää mahdottomuutta, että suoraan sanoen minulta meni sisu kurkkuun, ja olen parhaimmaksi nähnyt vetäytyä mahdollisimman taka-alalle ja näkymättömäksi (tämäkin oli häntä provosoinut).

Tämä kirjoitus on nyt käsitellyt suurimmissa määrin mieheni eksää ja suhdettani häneen, hyvinkin negatiivisella sävyllä. En silti väitä, että olisin itse jotenkin parempi ihminen ja tässä kiillottelen sädekehää pääni päällä, kuinka olen yhtäkkiä maailman paras ja pullantuoksuisin äitipuoli, en todellakaan; minulla on ollut hyvin vahvat haasteeni löytää itselleni roolia ja paikkaa aivottomasta bailaajasta pienen lapsen keinoemoksi. Olen itkenyt, raivonnut, masentunut, vihannut, kokenut sellaisia tunteita, etten olisi ikinä osannut kuvitellakaan ja löytänyt itsestäni niin halpamaisia, pikkumaisia, pimeitä, pahoja ja likaisia puolia, etten enää edes tunnistanut itseäni. Enkä usko, että sitä näin vuosienkaan jälkeen ole täydellisesti löytänyt, mutta helpottanut onneksi on (erityisesti ehkä sen jälkeen, kun kaikkien sukulaiset ovat luopuneet epäluuloistansa, kun ovat huomanneet, etten ole lähdössä minnekään). Mihin päätökseen olen tullut: minun ei tarvitse olla äiti tälle lapselle. Tästä johtopäätöksestä useat voivat nyt näkemyksensä mukaan kutsua minua paskaksi äitipuoleksi, tai sitten taputella olalle, että hyvä, riittää, kun olet turvallinen ja tasapainoinen aikuinen. Välimme lapsen kanssa ovat hyvät, hän haluaa usein halailla ja vietämme silloin tällöin laatuaikaa perheenä ja kaksisteen esimerkiksi leffassa käyden tai lautapelejä pelaillen. Ja se riittää. Vielä toistaiseksi.

Tulevaisuus pelottaa minua. Kuinka lapsen vaikea äitisuhde ja repaleinen lapsuus tulee vaikuttamaan (tai on jo vaikuttanut?) hänen kasvuunsa ja kehitykseensä? Kuinka tuollainen hylätyksitulemisen kokemus varhaislapsuudessa vaikuttaa lapsen henkiseen kehitykseen? Olenko minä sitten se, joka on tulevaisuudessa tulilinjalla, kun näitä vaikeita asioita lähdetään selvittämään? Onko minulla voimia ja tarpeeksi rakkautta jaksaa sellaista? Välillä jo nyt lapsi vituttaa minua aivan suunnattomasti, ja toivoisin, ettei häntä olisi olemassa. Onneksi vähenevissä määrin. En saa haavetta ydinperheestä karistettua päästäni, miksi se on minulle niin tärkeää? Miksi uusperheen mukana tulevat ulkopuoliset hiertävät minua niin kovasti, että välistä huomaan olevani sietämätön hiekkapillu? Toki pyrin toitottamaan itselleni sitä mantraa, että lapsi on tilanteeseensa syytön, ja hänelle on mahdollistettava mahdollisimman turvallinen ja ehyt lapsuus kaiken tämän hullunmyllyn jälkeen. Konflikteista selvitään rakkaudella ja pitkäpinnaisuudella, epäitsekkyydellä, mutta entä jos nämä ainekset minulta puuttuvat? Ja toki voisi mieltää olevan kunnia olla niin tärkeä ja läheinen tälle lapselle, että hän uskaltaa purkaa ikävimmätkin tunteensa minuun. Mutta jaksanko minä sitä itse, sillä en koe oikeaa vanhempi-lapsi -välistä rakkautta häneen? Riittääkö vain rakkaus mieheeni jaksamaan vaikeissa tilanteissa?

Vertaistukea ja hyviä neuvoja kuinka pärjätä miehen eksän kanssa ja yleisesti uusioperheessä otetaan mielellään vastaan, kiitos.”

Nimim. Paska äitipuoli

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia. 

Jutun editoi:

— Huono Äiti

Artikkelissa on 23 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Tästä et voi kommentoida vaan avata uuden aiheen

Haluatko kertoa oman tarinasi? Jonkun hyvän tai jonkun vähemmän hyvän?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

23 vastausta artikkeliin “”Olen paska äitipuoli, mutta on exäkin vaikea””

  • #samaistun sanoo:

    Ihan kun olisi lukenut oman kertomukseni. Helpoimmalla pääsee pysymällä riittävän etäällä konflikteista, mutta olemalla läsnä ja tukena tarvittaessa. Lapsi voisi varmasti paljon huonommin ilman sinua. Muista, että niillä vanhemmillakin menee välillä hermo. Älä ole itsellesi liian ankara. Taisin kirjoittaa tämän myös itselleni😄 Tsemppiä !!

  • ET ole paska sanoo:

    Wau, mikä teksti. Ensiksi tsemppiä sinulle!

    Meillä miehen exä piti lähivanhemmuuden (nimellisen, koska lapset asuivat viikko-viikko) ja rahat (yksinhuoltajalisät, lapsilisät, elatusrahat) ja minä ja mieheni (lasten isä) maksettiin KAIKKI kulut lapsista; vaatteet, harrastukset, matkat, vakuutukset, myöhemmin mopot, mopokortit. Exä opetti heidät hokemaan mantraa: Äidillä ei ole rahaa. Exällä on hyväpalkkainen työ, ja tuntui käsittämättömältä hyväksikäytöltä, että hän jätti minulle lasten aineellisista tarpeista huolehtimisen. En kuitenkaan hennonnut esim. lähettää lapsia kouluun ilman asiallisia vaatteita tai matkustaa lomilla ilman heitä, vaan tietenkin huolehdimme kaikesta mieheni kanssa. Exä oli lähtiessään sanonut haluavansa elämältään muutakin kuin lapsiperheen elämää. Ehkä säälistäkin puolustin lapsia kaikessa.

    Minä olin alusta asti sillä kannalla, että olen aikuisen vastuussa perheessäni olevista lapsista, mutta en äiti. Exälle minä en ollut olemassa. Ihan samoin kuin kirjoitit, minäkin olin tottunut kaikissa aiemmissa ihmissuhteissani, että asiat selvitetään puhumalla, järjellä ja logiikalla. Tilanne oli tosi outo, kun nämä eivät toimineet ja esim. todella rankasti oireilevan lapsen asioista ei voitu keskustella yhdessä. Siihen ei koskaan tottunut. Ei myöskään viikko-viikko -lapsiin. Lapset katosivat aina viikoksi ja tulivat takaisin ilman, että minä tiesin mitään heidän elämästään äidillä. Heille itselleen se oli varmasti vähintään yhtä tuskallista.

    Arki oireilevan lapsen ja piittaamattoman, parisuhdettamme piinaavan exän kanssa oli selviämistaistelu. Päivät selviydyimme lapsiarjesta ja yöt pohdimme rakentavia keinoja erityislapsen kasvatukseen. Puolet viikoista odotimme uupuneina tulevaa viikkoa ja mietimme, miten selvitä jatkuvasta rajojen kokeilemisesta ja kaikista tarpeista, jotka äiti-viikon aikana olivat kasaantuneet ja odottivat toteutumistaan meillä tai sitä, että me torppaamme niistä suurimman osan.

    Exä sytytteli tulipaloja ja valtakunnansovittelijan tyyneydellä toimiva mieheni sammutteli niitä. Kehuin hänen asennettaan ja taitoaan olla provosoitumatta exän hyökkäyksistä. TÄSSÄ ainakin tein virheen, josta kannattaisi muiden ottaa opikseen! En ollut oikeasti sitä mieltä, että mieheni toimi oikein. En tiedä, miksi kannustin häntä käyttäytymään sovittelevasti. Miksi en vaatinut häntä vetämään rajat suojellakseen meidän perhettämme. Ehkä ajattelin, että hän osaa olla minua aikuisempi ja minun tunteeni asiasta on väärä. Nyt kun lapset ovat täysi-ikäisiä, minua edelleen vaivaa se, ettei mieheni puolustanut täysillä meidän parisuhdettamme ja perhettämme, vetänyt rajaa mm.siihen, mitä minulle tai minusta saa sanoa. En tahdo millään päästä yli siitä katkeruudesta, joka koko uusperheajasta jäi käteen.
    Me teimme kaikkemme miehen lasten eteen, mutta emme jaksaneet tai tajunneet tehdä mitään parisuhteemme eteen. Lasten kanssa oli sellainen ajatus, että lopussa kiitos seisoo. Rankinta on oppia elämään sen asian kanssa, että niin ei ole. Exä kaivoi murroikäisen erityislapsen oireillessa hyvä-äiti -kortin esille ja päätti pelastaa lapsen meiltä itselleen. Lapsi oli riemuissaan, koska 15-vuotias pääsi kotiin, jossa ei välitetty kotiintuloajoista tai siitä, missä lapsi vapaa-aikaansa viettää. Huomatessaan hyvin pian, kuinka vaikeaksi ja kalliiksi arki lapsen kanssa tuli, exän selviytymiskeino oli kirjoittaa historia uusiksi. Meistä tehtiin tarinan pahiksia ja poikakin saatiin käännettyä isäänsä vastaan.
    Mitä jäi käteen? Kymmenen vuotta hyvin rankkaa lapsiperhearkea vieraiden lasten kanssa. Tietysti on hyviäkin muistoja. Arkisia juttuja ja ihania lomia. Kaikkea kuitenkin varjostaa ahdistus omasta tyhmyydestäni, kun suostuin moiseen. Miksi annoin niin monta vuotta elämästäni ja kaikki voimavarani sellaisen naisen lapsille, joka haluaa vetää minut täysin lokaan? Sen saman naisen, jonka piittaamattomuuden pidin visusti lapsilta salassa. Sen naisen, jonka lapsia suojelin ja varjelin, vaatetin ja kuljetin lomille ympäri palloa, ostin ekat rintaliivit ja soitin opettajalle, kun kiusattiin.
    Neuvo kymmenen vuoden takaiselle itselleni: vedä rajasi, ja jos ei onnistu, juokse! Ne lapset kyllä selviävät, sinä et.

  • Lisääsamaistuviaäitipuolia sanoo:

    Täällä myös eräs, joka samaistuu tilanteeseesi ja tuntee samoja tunteita! Ainoa ero että en edes kovin hyvin tule toimeen tämän bonuslapseni kanssa, sillä minä tykkään että asioista otetaan vastuuta, minun(meidän) kodissamme siivotaan omat jäljet ja osallistutaan kotitöihin jne, tästä tulee konflikteja harvase kerta kun häntä ”ei huvita”. Mielestäni olet sikäli onnellisessa asemassa, jos lapsi on hyväksynyt sinut turvalliseksi aikuiseksi ja eksän kanssa ei juurikaan tarvitse olla tekemisissä, me nimittäin asumme parin kilometrin etäisyydellä! Ja hän sabotoi lapsen elämää jatkuvalla syötöllä meidän koettaessa epätoivoisesti pitää jotain kuria ja järjestystä hänen elämässään.

    Mutta kuten joku aiemmin totesi, ehkä sinun kannattaa vakavasti silti vielä harkita onko tuo kaikki sen arvoista, että jaksat. Jos on mahdollista perääntyä. Meillä on yhteinen lapsi ja mieheni hänelle hyvä isä, mutta jos olisin tiennyt muutama vuosi sitten mikä tilanne on nyt eksän ja bonuslapsen kanssa, en olisi ehkä tähän ryhtynyt. Kuvittelin että eksä jättää meidät rauhaan jne, mutta sama sota jatkuu vaikka heidän erostaan on 8 vuotta!

    Kun olet päätöksen tehnyt, pysy siinä! Uskon kyllä että teillä on vakaat mahdollisuudet onnistua 🙂

  • Sirpukka sanoo:

    En siis olekaan ainoa! Minunkin miehelläni on lapsi edellisestä suhteesta naisen kanssa, joka on niin hankala ja itsekäs ihminen, etten tajua, miten mies on sellaisen kanssa lapsen tehnyt. Tässäkään tapauksessa lapsi ei ollut vahinko. Olen ihmetellyt, miksi minua niin loukkaa ja ärsyttää se, että mieheni on tämän naisen kanssa tietoisesti tehnyt lapsen. Miksi he menivät naimisiin, vaikkei mies rakastanut häntä? Heillä oli vaikea suhde alusta asti, mutta siihen mies jäi. Hän on kertonut minulle, että voi itsekin silloin henkisesti huonosti. Hän halusi vakautta, perheen ja rakkauden, ja jotenkin vain päätti, että tässä se nyt on. Nainen käytti mieheen henkistä väkivaltaa, hänkin tykkäsi uhriutua. Lopulta erosivat, lapsi asuu yhä äidillään. Kuten sinä, minäkin tiedän, että lapsi on tähän syytön. Mutta en pysty häntä rakastamaan, hyvä jos pitämään hänestä, kun hänen äitinsä on sellainen kuin on. Mieheni pitäisi edelleen olla tämän exän ”puolisona”, hypätä, kun exä sormeaan koukistaa. Eihän se niin voi mennä. Minut ja minun lapsenikin on haukuttu. Ja aina välillä hän onnistuu piinaamaan meitä jollakin. Miksi mieheni halusi lapsen sen naisen kanssa? Miksi hän meni tämänkin naisen kanssa naimisiin? Kun me olemme niin erilaisia!
    Minäkin inhoan sitä, että ajattelen välillä aivan kamalia. Ja olen toivonut, ettei tätä kyseistä lasta olisi olemassakaan. Miten minä voin toimia näin? Miksi tämä on niin vaikeaa? Minua helpotti kuitenkin se, että luin uusperheiden vaiheista. Tämä on oikeastaan aika luonnollinen vaihe. Toki se varmasti olisi helpompi, jos miehen exän kanssa olisi helpompaa. Mutta uskon, että ajan kanssa helpottaa. Rakastan miestäni ja hän minua. Ja uskon, että opin pitämään mieheni lapsestakin taas. Ei minun tarvitse rakastaa häntä, sillä eihän hänestä minun romaani koskaan tule. Hänellä on sitä varten isä ja äiti. Kunhan olen reilu ja turvallinen aikuinen.
    Jatkakaa tekin siis keskinäisen suhteen ne vahvistamista. Mitä tiiviimpi tiimi te olette, sitä vähemmän exä pystyy asioita hankaloittamaan. Koska vaikka onkin tärkeää toimia lapsen parhaaksi, on myös tärkeää kaikkien osapuolten nähdä, että sinä ja miehesi olette tiimi. Te pidätte yhtä, te teette yhdessä teidän elämäänne koskevia päätöksiä.

  • Lapsipuoli sanoo:

    Äitipuolen tunteista en niinkään tiedä, mutta olen kolmen äitipuolen lapsipuoli… Isälläni oli siis äitini jälkeen 3 vaimoa. Isä piti myös suhteensa exiinsä kunnossa, joten meillä oli astetta erilaisemmat perhekuviot.

    Lapsena en oikein osannut olla äitipuoliini kiintynyt, arvostin toki heidän ruuanlaittotaitoaan yms, mutta koin, että muuten he olivat vain tyhmiä ja eivät olleet minulle minkäänlaisia auktoriteetteja. Tunsin myös vahvasti, että vaikka äitipuoleni minut hyväksyivät osana isäni juttuja, en koskaan tietenkään saanut heiltä yhtä paljon huomiota, kuin sisarpuolen, tai vaikka iskä. No, nyt toki tiedän että ei ollut tarkoituskaan. Silloin se säänteli vähän omaakin käyttäytymistä heitä kohtaan.

    Nykyään olen hyvin läheinen yhden äitipuolen kanssa, melko läheinen toisen kanssa, ja en missään tekemisissä kolmannen kanssa, ei tosin mistään erinäisistä syistä. Osaan jo nauraa (nyt nelikymppisenä) sille, kuinka äitipuoli nro 1 naureskelee pyyhkineensä pyllyäni kun olin 3v, osaan painaa villasella äitipuoli kakkosen piikittelyt siitä, kuinka kamalan näsäviisas tyyppi olin alakouluikäisenä, ja todeta vain että no kiitos kun kestit mua, tulihan mustakin vihdoin kunnon kansalainen.

    Pointtina tässä on se, että kukaan ei kai oleta että rakastat palavasti lapsipuoltasi. Siinä on jo henkilökemiat pelissä, joten se suhde muodostuu kai vasta, kun se lapsikin on jo vähän kasvanut. Eli älä nyt koe itseäsi huonoksi äitipuoleksi! Ihan varmasti teet lapsenkin mielestä parhaasi, ja hän tulee olemaan kiitollinen sinusta vielä joskus.

    Tsemppiä! 😊

  • Puoliäiti sanoo:

    Ai että. Meinas itku tulla kun luin tämän, niin koskettaa tämän hetken elämäntilannettani. Paljon samoja kysymyksiä olen pyöritellyt ja miettinyt onko minusta tähän kun kuuden vuoden jälkeenkään en ole suhdetta tuohon vieraaseen lapseen saanut rakennettua. Samoin tuntuu, että minusta kuoriutuu aika ajoin ilkeä ja paha äitipuoli, vaikka kahdelle omalleni olen ymmärtäväinen. Usein tulee mieleen, että elämä olisi paljon yksinkertaisempaa yh:na kolmestaan omien lasteni kanssa.

  • Antsa sanoo:

    Paljon voin samaistua. Minä satuin vaan saamaan kolme lasta tuolla tavoin. Minä yritin parhaani hoitaa äidin roolia. Ja se ei ollut helppoa. Mieheni exän kanssa en voinut jutella. En luottanut häneen ja aikuismaista keskustelua ei syntynyt. Yritin parhaani mukaan tukea lapsia, heidän kehitystään ja elämää. Kuten sanoit, eihän se lapsen vika ole. Jokainen kolmesta lapsesta oireili menneisyyttä ja äiti suhdetta eritavoin… Osan kanssa oli helppoa olla ja joku haastoi todella paljon. Nyt ovat jo aikuisia, asuvat kukin omillaan. Ovat omat taistelunsa käyneet ja elämän haasteet kohdanneet. Täydellistä vanhemmuutta ei ole ja kaikkea et voi muuttaa tai kaikelta suojella, etenkään uusperheen äitinä. Mutta kyllä se oli minulle kasvattavaa ja silmiä avaavaa. Nyt olen jo isovanhemman roolissa. Näen paljon hyvää tapahtuneen, vaikka välissä oli todella vaikeita vuosia, niin minulla kuin noilla lapsillakin. Kipua on sinulla, mutta niin on noilla lapsillakin ja puolisoilla ja exilläkin… Katso hyviä asioita, ammenna niistä voimaa. Älä yritä olla täydellinen, siihen ei meistä ole edes biologisten lasten kanssa. Ole oma itsesi, ja rakasta rohkeasti, rakkaus parantaa lapsen ikäviä kokemuksia. Ihmisellä on tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi, arvokkaaksi, rakastetuksi. Tämä mahdollisuus sinulla on. Ei väkisin puristaen, mutta tietoisesti lasta arvostaen. Voimia!

  • Vissiin se kolmas paska äitipuoli sanoo:

    Musta kun kuulostaa, ettet Paska äitipuoli ei ole ollenkaan paskempi. Tuotahan se on se hyvä (uusperhe)vanhemmuus, huolta siitä, satuttamisen tämä lasta ja kuinka suojaan lasta suuremmilta vaurioilta. Musta sun suhde lapseen ei kuulostanut lainkaan huonolle. Ylläripaljastus, ihan ite tehnytkin lapset ärsyttää välillä sen verran, että mielessä käy kysymys oliko tuokin pakko synnyttää…

    Eksien kanssa pärjäämiseen meillä on auttanut se, että kumpikin hoitaa kommukoinnin oman eksänsä kanssa ja asiattomat viestit jätetään huomiotta. Rankkaa se kyllä on ja vaatii tahdonvoimaa olla vastaamatta kun toinen syytää kilometritolkulla paskaa niskaan viesteissään kerta toisensa jälkeen.

    Mutta siis se mun pointti. Ihan hyvin sä vedät ja riität just sellaisena kuin oot. Ei tarvii olla yhtään ton enempää, eikä aina tuotakaan vertaa, jos ei jaksa. Ja laita mies hoitamaan asiointi eksänsä kanssa asenteella ”kuulen toiveesi ja voin ottaa toiveesi harkintaan, mutta kuinka meidän perheessä toimitaan, päättää meidän taloudessa asuvat aikuiset.”

  • Toinen paska äitipuoli täällä sanoo:

    Voisi varmaan sellaiset jättää kommentoimatta jotka eivät ole kyseisessä tilanteessa olleet. Ajatukset ja ajatuksen toiminnan tasolle vienti on kaksi eri asiaa. Itsekin välillä koen syvää vihan tunnetta bonuksia kohtaan ja välillä toivon etteivät he tulisi meille ollenkaan, mutta en siirrä tätä ajatusta ja tunnetta toimintaani. En rakasta heitä, mutta koen jotta minulla on paikalla olevana aikuisena myös velvollisuuskin hoitaa heitä ja heidän asioitaan niiltä osin kuin pystyn jaksamiseni mukaan ja kodin ulkopuolisia asioita en hoida. Välillä olen miettinyt oman asunnon hankkimistakin, että voisin olla sitten siellä bonusten ollessa meillä. Mutta sekin on aina ohi menevä ajatus todella huonoina päivinä. En tiedä olisiko tilanne toinen jos bonukset olosi helpompia, minun kohdalle sattui ”läpi harmaan kiven” temperamentin omaavat jotka eivät kunnioita aikuisia (muitakin todella haastavia piirteitä on, mutten viitsi nyt luetella). Itse olen myös konflikteja välttelevä ja nyxän exä marttyyri, aivan sama mitä hälle sanoo ja kuinka varovasti, niin aina jotenkin hän saa väännettyä sen vittuiluksi häntä kohtaan.

    • Yksi paska äitipuoli lisää sanoo:

      Tämähän oli ihan kuin mun kirjoittamaa! Mä monesti jupisen hiljaa mielessäni ketutustani ja kyllä, jopa vihaani miehen aiempaa lasta kohtaan. Niin kamalaa kuin se onkin.
      Lapsen äiti on kaikin keinoin pyrkinyt tekemään meidän elämästä helvettiä alusta asti. Milloin ollaan mitäkin tehty tai sanottu. Lapsi kertoo valheellisia asioita, kun äitinsä tenttaa häntä kotiin mennessä. Näistä tulee meille paskaryöppy niskaan.
      Oon myös monesti miettinyt ja jopa ehdottanut miehelleni, että menisin meidän yhteisten lasten kanssa mun vanhemmille, kun hänen lapsensa on täällä.
      Jos omatkin lapset on joskus rasittavia, niin toisten ne vasta onkin!!
      Hoidan toki miehen lapsen pyykinpesun, vaatteiden ja kalusteiden hankinnan, ruokinnan yms. Mutta en silti tunne valitettavasti rakkautta häntä kohtaan.

  • Pirre sanoo:

    Hankala tilanne, tosin jokainen teistä varmasti oppii tästä elämänkokemuksesta paljon. Kutsut itseäsi aivottomiksi bailaajaksi ennen muuttoa miehesi luo; olet tullut kohtaan elämässäsi, jossa myös sinun on alettava kantaa vastuu tekemisistäsi. Mihin voit keskittyä nyt on omaan hyvinvointiin ja kasvuun sekä siihen, että käsittelet esim. lasta ja eksää kohtaan nousevia hankalia tunteitasi esim. ammattilaisen kanssa.

  • Äit85 sanoo:

    Voi kauhee kun oli niin semmonen kirjoitus kun itekin miettinyt. Mulla ylivilkas mielikuvitus mutta tiedän ettei miehen exä oo narsisti. Yrittää parhaansa mut väsyneenä lyö. On katkera ja kun kaukaa päättelen keittiöpsykologina miehen exää niin ahdistun. Tässä oltu kymmenen vuotta. En halua kotiini hyökkäilyjä. Temmataan muksu isältä kun halutaan. Teini kyl ihan sekaisin ja traumatisoitunut mutta rakas.. Ja ei ole äitinsä traumatisoinut vaan tää koko kirottu uusperhe meininki jossa sekoaa yhtesetkin lapset. Tärkeintä et itte tekee parhaansa. Exiin ei voi vaikuttaa jos tulehtuneet välit kun siellä kumminkin toinen keittiöpsykologi joka ratkasee asiat toisin päin. Äitipuolena on siitä mukavaa et kunnon isä ottaa lapsista enempi vastuuta. Ja miksei ottas ei kai vastuunpakoilijaäidit ottais kun isän joka kykenee vastuuseen. Mistä taas tullaan siihen kysymykseen että oonko valinnut miehen omaa laiskuuttani. Kyllä oon. Jostain kumman syystä mies ottaa enempi vastuuta kun hällä yksinhuollettavia lapsia. Silti äitipuolet joutuu usein tekemään enempi kotitöitä ja lastenhoitoa verrattuna isäpuoliin.

  • empuska sanoo:

    Huomaa kyllä joistakin kommenteista että ei ole bonuslapsia. Äitipuolelta usein odotetaan samanlaisia tunteita ja hoivaa bonuslasta kohtaan, jota tuntisi omaa kohtaan koska pyhä äitiys muka ulottuu siihenkin. Pyh ja pah. Pitää sitä omaakin lasta välillä ihan kusipäänä, miks ei sitten bonuslasta. Sieltä ei kuitenkaan saa takaisin sitä ylitsevuotavaa rakkautta ja sitä tunnetta että on se tärkein. Siksi äitipuolena olo on niin raastavaa ja kaikki mahdolliset tunteet (huom tunteet, ei teot tai sanat) ovat mahdollisia ja sallittuja.

  • Epä-äitipuoli sanoo:

    Moi. Huokasin kirjoitusta lukiessa. Olen ollut epä-äitipuoli nyt 15 vuotta. Mieheni ei halunnut lapsen ollessa pieni, osallistua tämän elämään, koska pienet on niin vaikeita. (Itse en tuolloin lapsista mitään välittänyt, olin nuori ja juuri aikuistunut)

    No, eipä hän osannut osallistua sen lapsen elämään isompanakaan. Välillä syynä lapsi, välillä sen äiti. Mitä tuohon voi sanoa, eksillä on varmaan syynsä olla katkeria, vaikka pitäisi osata silti käyttäytyä. Mies tapaili lasta, mutten itse kuin pintapuolisesti kohdannut tämän, aikaa oli aina niin vähän.

    Nyt ollaan tilanteessa, jossa häntä, eli miestä, ainoana vanhempana kaivataan nuoren elämään, ja on kuin joku hiertäisi hiekkaa silmämuniini kun seuraan tätä yhteistaivalta. Kumpikaan ei luota toiseen (ymmärrän lapsen kannan en miehen) kumpikaan ei osaa puhua toiselle, niin että edes jotenkin ymmärtäisivät toisiaan. Päätin aikanaan ettei tuo suhde ole minun asiani, vaan otan sellaisena kuin on. Koen sen vuoksi suurta tuskaa, johon en voi saada anteeksiantoa. Lapsella on mielenterveysongelmia ja isällä asenneongelmia. Lapsen pään sisään en pääse, vaikka yritän osoittaa etten aio olla haitaksi vaan olla turvallinen aikuinen. Mies ei edes yritä, on pettynyt lapsen olemukseen eikä ymmärrä että mtongelmat siinä on päällä, lapsi itse on aivan mukiinmenevä, hauska, kiltti, vaatii hiljaisuutta ja aikaa. Minulla ei ole mitään oikeuksia tämän lapsen elämään ja silti hän saa kävellä omaani mielivaltaisesti. Silloin kun kokee että voi osallistua, ollaan siis aina saatavilla, vaikka itse haluaisin myös asettaa jtn rajoja. Hänen temppunsa tulevat minun korjattavikseni ( asioita jää hoitamatta tai niistä puhuminen ja setviminen jää minulle) ja itse jään ilman omaa osuuttani miehen tuesta koska hän stressailee lapsen tekemisiä.
    Olenkin päättänyt että hoidan oman lapsivastuuni (kyllä, meillä on myös yhteisiä lapsia) ja varmistan että ainakin he selviävät uppoavassa laivassa, jos näin voi sanoa. Mitä jää jäljelle, yritän positiivisena ohjata lapsipuolelle, vaikka koen olevani ilmaa hänelle. Olisin onnellinen, jos voisin saada tuon lapsen lapsuuden itselleni, osaksi omaa menneisyyttäni, voisin olla tarpeeksi lähellä ollut, jotta nyt voisin luotsata häntäkin. Älä siis äitipuoli pelkää tulevia mahdollisia mielenterveysongelmia ja sitä että ne purkautuisivat sinuun. Olet silloin ainakin kyvykäs vaikuttamaan tähän nuoreen koska olet hänen ihminen. Itse näen vain hukassa olevan nuoren, joka selkeästi tarvitsisi lääkityksen yms jotta voisi olla itsensä. Mutta jolle en voi näitä varmistaa, kas kun aikanaan luotin sen aidon äidin huolehtivan omastaan, eikä minulla ole minkään valtakunnan statusta lapsen maailmassa. Mahdollistan paljon mutta kädettömäksi jään. Olen epä-äitipuoli.

  • Hmmmh sanoo:

    Nyt en ymmärtänyt tämän jutun pointtia. Kirjoittaja antaa ymmärtää lapsen olevan lähes tuuliajoilla ilman hänen suurenmoista panostaan, vaikka lapsella on vastuullinen isä. Jos sukupuolet olisivat toisinpäin eli kamala lapsenhylkääjäeksä olisi mies, niin ei hänestä saisi tällaista romaania aikaiseksi.

  • N sanoo:

    Pää pystyyn! Kaikki järjestyy, usko pois. Ainoa mitä tarvitaan, on vähän rakkautta. Tai tosi paljon. Olen ollut samassa tilanteessa 20 v takaperin. Nyt minulla on sekä hänen että omat lapset, kiitos upeasta lahjasta! Ja ollaan edelleen naimisissa saman miehen kanssa.

  • Äitipuoli täällä hei! sanoo:

    87% tämä teksti voisi olla minun kirjoittamani. Äitipuolen rooli ei todellakaan ole kaiken helpoin, on päiviä jolloin miettii mihin soppaan sitä on lusikkansa iskenyt ja päiviä kun miettii että tuossahan ne menee, aivan kuin omia ovat. Itse olen ottanut linjan, että en ole lapsille äiti. Heillä on jo äiti ja se rooli jätettäköön hänelle. Mutta sellainen aikuinen olen ja haluan olla, jolle lapset uskaltaa huutaa, kertoa murheensa ja johon he voivat luottaa aina ja kaikessa. Lapsia pidän kuin ominani ja sen mukaan heitä kotona kohtelen.
    Ei se eksä helppo ole, lukemani mukaan harvoilla on… Mutta sen kanssa sinun ei vain tarvitse tulla juttuun. Mies voi hoitaa asiat hänen kanssaan, katsele sinä vierestä ja pyörittele silmiäsi! Muista, että sinä olet valinnut itsellesi pakettiratkaisuna miehen ja lapsen, et sitä eksää!
    Tulevaisuudessa varmaan tulet kuulemaan ”sä et oo mun äiti” kommentteja, anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jos et nyt mikään täydellinen v****pää lapselle ole, uskon että teillä tulee olemaan lämmin äitipuoli-lapsi- suhde ♥️
    Etsi esim. FB.sta bonusäideille tarkoitettu vertaistukiryhmä, huomaat ettet ole yksin!

  • Ei ikinä enää sanoo:

    Äitipuolen asema on viheliäinen, eikä kiitosta tule, aiemmin eikä myöhemminkään. Ei edes lopussa kiitos seiso ;). Eli puhtaasti hyvää hyvyyttään siinä asemassa ollaan, antavana osapuolena mitään saamatta. Itse sanoisin, että jos ei teillä edes yhteistä lasta ole, niin muutapa omillesi. Voihan sitä miestä joskus tavata halutessaan. Ei parisuhde ole eloonjäämisen edellytys nykypäivänä, ei naisillekaan. Eikä varsinkaan yhteinen koti – siitähän ne ongelmat yleensä räjähtää ;).

  • The sanoo:

    Toivottavasti tajuat lähteä suhteesta ennen kuin teet lapselle lisää vahinkoa. Asenteesi sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Jos äiti onkin mielestäsi hankala, ei se ole tuon lapsen vika. Kasva aikuiseksi.

  • Veri vettä sakeampaa sanoo:

    Niin kumpi teistä nyt onkaan ydinperheen ulkopuolelta, sinä vai lapsi?

    • Justiinsa sanoo:

      Nimen-omaan. Ydinperhettä on isä ja lapsi, kirjoittaja on se ulkopuolinen. Mua suututtaa todella tämänkaltaiset ihmiset. Mies kelpaa, mutta miehen lapsi ei. Ehkä Ei olisi kannattanut lähteä ollenkaan tuohon leikkiin. Lapsi on viaton ja kaipaa turvaa.

    • T sanoo:

      Juurikin näin! Kannattaa miettiä kahdesti, ennen kuin lähtee suhteeseen miehen kanssa, jolla on lapsia. Lapset menee aina edelle ja näin kuuluukin mennä. Tosin se voi olla todella raskasta. Ja ulkopuolisuuden tunteet nostavat päätään helposti

      • Se hankala exä sanoo:

        Samaa itse mietin, että miksi pitää lähteä sitten ehdoin tahdoin tuollaiseen kuvioon jos ei ole valmis/halukas alkamaan ”äitipuoleksi”. Voihan se lapsen äiti vaikka menehtyä tai sairastua niin pahasti ettei pysty lapsesta huolehtimaan ja tällöin lapsi muuttaa isälleen asumaan.
        Itselläni tilanne jossa ilmeisesti olen se hankala exä mutta tilannetta ei helpota se että tämä uusi ”äitipuoli” työntää nenänsä asioihin jotka pitäisi kuulua vain minun ja ex mieheni välillä selvitettäväksi. Eli lapsemme liittyvät asiat. Mutta se että nainen alkaa sanelemaan ex miehelleni miten lapsen asiat tulisi hoitaa ja ex mieheni sitten noudattaa tätä ohjeistusta ja minun pitää vain hyväksyä ehdotukset niin voi olla että minusta silloin saa hankalan maineen.