”Äitini eli meidän mummo katosi eikä pidä yhteyttä”
”Äitini, kahden tyttäreni mummo asui paikkakunnalla X. Kesän aikana kuulin alaikäiseltä sisarelta, että he ovat muuttamassa paikkakunnalle Y. Ennen tämä mummo oli muuttamassa samalle paikkakunnalle, että voisi osallistua enempi lastensa ja lastenlastensa elämään.
Tämä äiti/ mummo on aiemminkin muuttanut toiselle paikkakunnalle kertomatta meille. Sen jälkeen suhde äitiini katosi kokonaan. Vuosia myöhemmin saimme luotua jonkinlaisen yhteyden uudelleen. Tämän jälkeen syntyi omat tyttöni.
Katkenneesta ja omasta mielestäni olemattomasta suhteesta huolimatta päätin, että äitini saa olla mummo tyttärilleni. Yllätysmuuttoon asti kaikki sujuikin hyvin. Muutosta alkaa olla jo puolisen vuotta.
Vanhempi tyttäreni kyselee mummon perään, piirtelee mummolle ja suunnittelee esimerkiksi yökyläilyä mummon luona.
Minulla on vaikeuksia kertoa lapselle ikätasoon sopivalla tavalla, että mummo on nyt muuttanut, enkä tiedä, milloin näemme hänet. Mummo ei ole soittanutkaan minulle tai lapsilleni. Me olemme soittaneet saamatta vastausta. Haluaisin vain kertoa vanhemmalle tytölle, ettei mummoa enää ole eikä tulla enää ikinä näkemäänkään. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole oikein, jos mummo haluaakin joskus olla yhteyksissä. En tiedä, kestääkö oma pääni enää kolmatta äidin ”hylkäämistä”.
Saako tämmöiselle ihmiselle vain sanoa hyvää loppuelämää, ei todellakaan ollut muuta kuin pettymys tuntea?”
Nimim. Tytär
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 38 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kiinnostavaa nähdä jo jonkin aikaa sitten kirjoittamani artikkeli ja lukea ihmisten kommentteja sekä fb:n puolella että täällä sivuilla.
Omaa yhteydenpitoa tosiaan haittasi äitini haluttomuus vastata puheluihin, eikä uutta osoitettakaan ollut tiedossa. Omana toiveenani ei ole ollut ilmainen lastenhoitaja, kuten jotkut ajattelevat ja äidillä on oikeus valita missä asuu. Kuitenkin ällistyttää se, että suunnittelee muuttoa samalle paikkakunnalle lasten kanssa, mutta muuttaakin ihan muualle kertomatta osoitetta, eikä vastaa lapsenlapsen yhteydenottoihin.
Aiemmalla paikkakunnalla asuessaan äidillä ei ollut vaikeuksia pitää yhteyttä meihin, vaikka välimatkaa uuden ja vanhan paikkakunnan välillä on aika lailla saman verran. Lasteni mummi on yhä tuntematon varsinkin nuoremmalle lapselleni. Vanhempi tytär on myös aika pitkälti unohtanut tämän mummin.
Onneksi lapsilla on muita turvallisia aikuisia elämässään ja tämä mummi saa elää omassa rauhassaan. Minä en ole ikävöinyt äitiäni eikä tyttäreni juuri muista mummia. Vanhempi lapsi ei tunnista mummiaan valokuvista.
Minä en tiedä miksi äitini ei koskaan pitänyt minusta. Hänen mielipuuhiaan oli minun nolaamiseni ja latistamiseni kun olin lapsi. Hän syytti meitä, perhettään, elämänsä pilaamisesta, ja erityisesti minua: syypää kaikkeen olin aina minä, joka olin kaikin puolin vaikea, epäonnistunut, liian laiha, liian lihava, liian sitä ja tätä enkä tarpeeksi mitään. Muutin hyvin nuorena pois, pois etäisen ja torjuvan äidin vaikutuspiiristä, itsetunto tuhottuna.
Olen nyt jo päälle nelikymppinen, eivätkä vanhempani vieraile luonani juuri koskaan. Oppivuodet on eletty, itsetunnottomana etsin hyväksyntää ja annoin kumppaneiden alistaa käyttää hyväksi – olinhan aina syypää kaikkeen, vian oli oltava minussa. Nyt olen lopultakin suhteessa, jossa minusta välitetään aidosti, lämpimästi ja avoimesti, ja se on äidilleni kova paikka. Hän on kateellinen siitä, mitä koen ja saan.
Lapsiani haluavat nähdä kun se heille sopii, epäsuorasti selväksi tekevät, että minun läsnäoloni ei ole olennaista saati toivottavaa. Eivät pidä mitään yhteyttä, eivät soittele, ellei joku ole kuollut, jos silloinkaan. Lapsilleni kertovat asioitaan, ja minulle ei kuulemma saa kertoa. Puolisoni perhettä eivät ole vuosien aikana tavanneet kutsuista huolimatta koskaan.
Tämä kaikki siksi, kun lopulta menin ja avauduin heille tunteistani lapsuuden kokemuksistanu ja niiden aiheuttamista aikuisiän ongelmista. Kai jonkinlaista validaatiota toivoen. Turha toivohan se oli, ja minusta leivottiin taas syyllinen.
Kyllä se edelleen painaa, ja tunnen vieläkin sen pienen tytön surua, että mitä minussa oli vikana, kun en ansainnut rakkautta, tai edes yhtä kaunista sanaa.
Suosittelen etäisyyden ottamista. Se helpottaa, vaikka raskasta onkin.
Minulla kyllä viimeistään tuossa vaiheessa rasahtais rusinat ja laittaisin omalta osaltani myös ajatus tasolla välit poikki. Eli ilmoittaisin oletettuun mummon numeroon viestillä että jos että viikon sisällä ole edelleenkään kiinnostunut oman lapsen ja lastenlasten elämästä, niin sinä olet nyt tässä perheessä kuollut ja kuopattu. Takaisin ei ole tulemista missään muodossa.