Äiti, sä pilasit mun elämän ja katkaisin välit
Huono Äiti sai avautumisen aiheena vanhempien syyttäminen omista ongelmista, lapsuuden vaikutukset ja se, miltä tuntuu jäädä syytettyjen penkille.
”Oletteko törmänneet vaikkapa sosiaalisessa mediassa julkkikseen, joka purnaa huonoa lapsuuttaan? Oletteko kuunnelleet radiohaastattelussa julkkiksen selittelyä juomisesta tai mielenterveyshäiriöistä ja sitä, kuinka kaikki johtuu lapsuudesta?
Masennuksesta ja alkoholismista täytyy puhua. Siitä olen täysin samaa mieltä. Mutta täytyykö kaiken juurisyyn lähteä aina lapsuudesta?
En kiellä, etteikö niin voisi hyvinkin olla. Jokaisen lapsuudessa on asioita, jotka vaikuttavat myöhempään elämään.
Kun sairastuin masennukseen, lääkäri yritti kovasti kaivella syytä lapsuudestani. En löytänyt sieltä mitään, vaikka sitä tutkittiin niin psykoterapiassa kuin terapiassakin.
Jossain kohtaa papereissani luki, että lapsuuteni oli ollut liian turvattu. En alleviivaa.
Syyksi ei riittänyt, että minulla oli ollut kaksi väkivaltaista puolisoa. Miksi olin ajautunut sellaisiin suhteisiin? Se syy vain täytyi löytää lapsuudesta, olkoon se sitten se liian turvallinen lapsuus.
Äitinä olen yrittänyt parhaani. Halusin lapsilleni samanlaisen turvallisen, ihanan ja vapaan lapsuuden kuin itselläni oli. En onnistunut siinä, mutta niissä hetkissä tein parhaani.
Siksi minuun sattui suunnattomasti, kun yksi lapsistani kertoi jo vuosia sitten, että hänen ongelmansa johtuvat minusta. Sen enempää asiaa avaamatta hän katkaisi kaikki siteet.
Olen hyväksynyt sen. Olen myös antanut itselleni anteeksi sen, etten osannut olla hänelle juuri sellainen äiti kuin hän olisi tarvinnut.
Mutta tämä ei oikeastaan ollut asian ydin.
Minua mietityttää se, kuinka tavallista tämä nykyään tuntuu olevan. Pelkästään lähipiirissäni on useita vastaavia tapauksia. Some on täynnä tarinoita, ja radiossa tai televisiossa on jatkuvasti joku haastateltavana kertomassa, kuinka vanhemmat tai lapsuus ovat syynä tämän päivän ongelmiin.
Onko tämä jokin uusi trendi?
En halua vähätellä kenenkään kokemuksia. Niistä saa puhua, ja niistä on hyvä puhua.
Mutta minua surettaa olla syytettyjen penkillä, koska koko suku tietää, että minä epäonnistuin. Vaikka vain luoja tietää, kuinka kovasti yritin olla hyvä äiti.
Vai pitäisikö minun tässä kohtaa kertoa, etten osannut, koska lapsuuteni oli liian turvattu enkä saanut omilta vanhemmiltani tarpeeksi hyviä eväitä olla hyvä äiti?
Saako joku kiinni siitä, mitä yritän sanoa?”
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tietäisipä vain minkä surun tämä tällainen aiheuttaa y.muuta. Sanoja on maailma täynnä aina voi puhua
Helppoja ja yksinkertaisia vastauksia mäyttää taas näissä lapsikatkaisivälit jutuissa on. Vika löydetään äidistä tai vanhemmusta. Väitän että tämä yleinen esitetty syy on vain yksi syy välien katkaisuun ja joskus oikeasti näin onkin.
Meillä on nyt kuusi vuotta ja nuorin ei ole pitänyt yhteyttä enää sisaruksiinsa eikä isäänsä. Minut hän jätti ensimmäisenä huomiotta. Opiskelun yliopistossa aloittaessaan ilmoitti, ettei tarvitse meiltä mitää. Tasapuolisuuden vuoksi olisi tuettu kun oli tuettu myös sisaruksia. Mutkan kautta tiedän, että valmistunut on ja ”vaki”työssä on ja ostanut asunnon. Tyttöystäväkin taitaa olla mukana hänen elämässään. Olisi kiva jos joskus vielä tapaisimme ja voisi häneltä itseltään kysyä, että miksi oli valinnut näin. Voi olla, että oma aika taitaa tulla täällä töyteen ensin. Välimatka on pitkä, ei muutoinkin kun henkinen yhteys.
Me emme voi tietää sinusta , mutta vanhemmuudessa voi katsoa myös itseään peiliin. Kyllä, minäkin yritin parhaani, mutta ymmärrän myös tehneeni virheitä ja aiheuttanut lapsille myös traumoja. Jos vanhempi ei näe itsessään mitään vikaa, niin turhaan sitten ihmetellä, kun välit katkeaa. Vaikka lapsuus olisi ollut ns normaali, niin siinäkin voi tapahtua asioita, mitkä jättää lapseen jälkiä. Ymmärrys on se, mitä lapsi haluaa, myös aikuisena. Se, että pesee kätensä asiasta rikkoo lisää. Kokemusta on. Katso ensin peiliin ja ole nöyrä.
Olen tytär, joka katkaisi välit äitiin.
Lapsuudessa alkanut fyysinen ja henkinen väkivalta jätti syvät arvet. Väkivaltaista käytöstä oli lähes joka päivä.
Jo muutettuani omilleni, koin henkistä ja taloudellista väkivaltaa. Äitini pakotti ottamaan lainaa tai muuten tappaisi itsensä.
Henkinen väkivalta jatkui ja jatkui lasteni syntymän jälkeen. Siinä vaiheessa ajattelin, että minun ei tarvitse kestää tätä eikä lasteni.
Uhkailu, haukkuminen jatkui viesteillä, kun en enää suostunut vastaamaan puheluihin. Jätin lopulta lukematta viestit suojellakseni mieltäni.
Yritin ennen välirikkoa kertoa kokemuksestani. Hän alkoi selittämään: mutta kuin, kaikkeni olen tehnyt, olet kiittämätön, samanlainen paska kuin isäsi, jne.
Nyt äitini on tullut kutsumatta lasteni syntymäpäiville. Tekisi mieli laittaa ovi kiinni. En juurikaan puhu, tuntuu että kutistun hänet kohdatessani.
Keskustella ei voi, koska hän ei näe omassa väkivataisuudessaan mitään vikaa.
Hyvin surullsita on,jos kaikesta elämän epäonnistumsta syytetään lapsuuttda
On liian raskas taakka elää syyllisen penkillä koko ikänsä, jos äitinä on yrittänyt parhaannsa, eikä pystynyt parempaan!
Asiat pitäisi ammattii ihmisten kanssa puhua rehellisesti, elämä on liian lyhyt elää tietämättömänä perussyistä, mistä kaikki johtuu, asiat vaikuttavat myös jälkipolviin, joutuvat elämään tietämättönänä ja oppivat salailun ja epärehellisyyden kulttuurin, että mistään asioista ei puhuta oikeilla nimillä, eikä edes saa puhua, jos jotain tietääkin!
En koe olevani mikään nykyajan pullamössöpuudeli, mutta olen se, joka katkaisi välit vanhempiinsa ja oma elämäni on ollut siitä lähtien todella paljon helpompaa.
Äitini alkoholismi ja narsismi väritti isoa osaa ”lapsuudestani”. Isääni taas ei ole koskaan kiinnostanut mikään, ei suhteen luominen lapsenlapseensa tai muukaan. Sain kypsässä yli 30v iässä tietää, ettei hän olekaan mahdollisesti isäni.
Koen, että olen saanut ”vanhemmiltani” niin paljon ylimääräistä lastia etten yksinkertaisesti vain kaipaa sitä elämääni. En äitini jatkuvaa narsismidraamaa ja mököttämisiä, en isäni hälläväliä asennetta ja omia itkuisia silmiäni, kun ei vaivaudu lapsenlapseensa edes tutustumaan.
En ole katkera. Koen syvää sielunrauhaa, että tein päätöksen ja olen pysynyt siinä. Äidilleni en ole puhunut kuuteentoista vuoteen enkä koe, että hänelle etenkään minulla olisi enää mitään sanottavaa. Parin vuoden päästä olen elänyt jo 18v ilman häntä, yhden aikuiselämän verran.
Surullista 😞. Kyllähän siinä suhteessa jokin klikki on, jos siltä tuntuu. Minulla on oman äitini kanssa haasteellinen suhde, mutta olen kyllä hyvin pitkään näin aikuisena yrittänyt äitini kanssa keskustella, ainakin 20 vuotta, sillä seurauksella, että kaikki on kääntynyt minua vastaan. Äitini ja siskoni ovat mm lapselleni väittäneet, että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö (pitkä juttu). Meillä on lähisuvun kesken muitakin haasteita eikä edellinen sukupolvi oikein ollut halukas antamaan tilaa seuraaville sukupolville. Lapsuudesta en voi syyttää ketään, mutta kieltämättä on ollut surua, pettymystä, turhautumista jne.näin aikuisena koska tässä elämässä koko meidän porukalla olisi ollut mahdollisuus parempaan. Niin tässä nyt vaan on käynyt, että enpä minä ole tekemisissä juurikaan enää sukulaisten kanssa – eivätkä he ole olleet minun kanssa.
On minullakin narsistinen isä ja väkivaltainen lapsuus silti jokainen on vastuussa omista teoistaan ja tekemisistään, huono lapsuus ei ole tekosyy esim rikoksille.
Tätä samaa olen miettinyt. Eräs läheinen haukkuu aina äitiään. Ihan mitä hyvänsä vaikeuksia, äiti on syypää, koska aikoinaan jätti jotain tekemättä. Sisaruksensa taas on aina suunnannut katseensa eteenpäin. Korjannut itse, mitä on halunnut ja voinut.
Onko tässä sitten kyse asenteesta? Toista helpompi syyttää kuin itseään? Varsinkin äitiä. Ymmärrän kyllä, että lapsuus on se pohja. Sinne ei kuitenkaan pidä jäädä jumiin. Itse pystyy vaikuttamaan paljon asioihin.
Huono äiti vai ei.
En oikein tiedä
Väliin tyttäreni on niin niin hyvällä päällä.
Nauraa ja juttelee.
Joskus tosikko ja en saa edes puhua mitään.
Jos yritän jotenkin isovanhemman roolissa neuvoa häntä niin aina tulee vettä niskaan ja ottaa herneen nenäänsä.
Yritän mahdollisimman vähän puuttua hänen lastensa asioihin vaikka joskus olisi niin aihettakin
Kun puutun niin ehtii hän kokee olevansa huono äiti vaikka varsin hyvin tietää että vain hyvää tarkoitan
Koskaan en ole pahaa puhunut hänestä lapsillensa vaan vanhempana ja kokeneena yrittänyt asiat parhain päin selvittää.
Itse olen kokenut olevani huono äiti koko sen ajan kun lapset olivat pieniä.
En saanut omaa lastani edes pukea ( en kuulemma osannut) niinkuin olisin halunnut vaan anoppi osti kaikki vaatteet.
Oma äitini ei onneksi näin toiminut .
Hän oli paras mitä maa päällään kantoi ♥️
En ota kantaa sinun tilanteeseesi, sillä en tunne perhettämme. Toivon sinulle ja lapsillesi kaikkea hyvää.
Kirjoituksesi herätti minussa kuitenkin omat muistoni. Olen perheestä, jossa kolmesta lapsesta yksi on katkaissut välit molempiin vanhempiinsa, toinen toiseen vanhempaan ja minä, perheen kolmas lapsi, pidän yhteyttä äitiini ja sanon isälleni, sopii, jos hän pyytää tapaamiseen, mutta en itse pidä isääni yhteyttä.
Tiedän, että äitini yritti parhaansa. Ja muistan mukavia hetkiä. Meillä oli turvallista ja oli ruokaa ja puhtaat vaatteet. Mutta äidin omat haasteet heijastuivat silti hänen ja meidän lapsien suhteeseen. Ei hän sitä itse ymmärrä. Hän näkee vain sen, kuinka itse teki parhaansa (niin kuin tekikin). Hänen haasteensa liittyivät niin hänen omaan lapsuuteensa kuin huonoon parisuhteeseen (jossa oli väkivaltaa ja alkoholia). Hänellä oli paljon sisäistä surua ja käsittelemättömiä asioita.
Isäni on sanonut itse, että hän oli huono isä. Olen siitä samaa mieltä. Hänen huonoutensa ei silti satuttanut minua kovinkaan paljoa, vaikka olisin tietysti halunnut läsnäolevan ja kivan isän. Sain kuitenkin isän jolla oli alkoholinhuuruinen ja väkivaltainen historia. Äitini kertoman mukaan isäni kohdisti äitiini julmaa väkivaltaa ennen heidän eroaan. Minulle isä oli kaukainen niin tunnetasolla kuin muutenkin. Näimme harvoin ja kun näimme, hän halusi tehdä kanssamme jotain erityistä. Niinpä sitä käytiin lähes vieraan ihmisen kassa kerran lintsillä, toisen kerran Serenassa, kolmannen kerran jossakin muussa kohteessa. Koin voimakkaasti ristiriitaisena sen, että minun piti mennä lintsille miehen kanssa, joka on pahoinpidellyt muita ihmisiä, ja pitää hauskaa. Siinä sitä sitten yritti esittää normaalia lasta samalla, kun päässä liikkui kaikenlaista.
Ymmärrän kyllä, että isäni ei edes yrittänyt olla isä (paitsi kun oikein tsemppasi ja vei lintsille) ja äitini teki parhaansa, mutta silti kipuilin nuorempana lähinnä äitisuhdettani. Äitisuhteessa meidän lasten tunteille ei jäänyt tilaa, sillä äidin tunteet veivät kaiken tilan. Meidän kuului olla hyvätapaisia ja hyviä koulussa ja niin me olimmekin. Meidän ei kuulunut olla kiittämättömiä, pettyneitä, surullisia, vihaisia, niinpä me peitimme ne tunteet. Minulla negatiiviset tunteet kääntyivät itseäni kohtaan ja vasta lähes keski-ikäisenä opin käsittelemään negatiiviset tunteet ”järkevästi” (eli ilman itseen kohdistuvaa rankaisua). Koska äitisuhteeseen ei mahtunut meidän lasten tunnemaailmaa kokonaisena jäi äitisuhde vajavaiseksi, vaikka ulkoisesti kaikki oli hyvin.
Pidän yhteyttä äitiini ja rakastan häntä. Mutta suruistani en hänelle vieläkään kerro. Nykyisin olen asian kanssa sujut. Olisin silti halunnut lapsuuden, jossa itkupotkuraivarit, teini angsti ja ylilyönnit olisivat mahtuneet purkautumaan ulospäin.
Mielestäni yleinen trendi ja tämä että on helpompi syyttää muita kuin ottaa vastuuta omista valinnoistaan. Jokaisella on hyviä ja huonoja kokemuksia lapsuudesta lähtien. Jollei mitään väkivaltaa/pelkoa/uhkailua ym oikeasti kamalaa ole tapahtunut on se hakemalla haettua.
Jos tietää itse että ei johdu lapsuudesta niin mitä väliä mitä joku lääkäri tai psykologi ym. On mieltä! Tiedät itse mistä johtui ja mitä milloinkin tapahtui, sen pitäisi riittää. Ehkä kannattaa antaa olla ja jatkaa elämää. En ymmärrä miksi niin moni ihmisistä jää velloo menneisyyteen
Olen surullisena kuunnellut kirjoja joissa kerrotaan kuinka omat ongelmat tulevat lapsuudesta.
Olen varma että on kyllä paljon kehityskulkuja jotka johtuvat lapsuudesta. Silti Olen sitä mieltä etteivät nekään johdu vanhemmista suoraan, vaan moni asia on lähtenyt vinksalleen hyvin varhain.
Nämä ”äitihaavaa” kärsivät eivät kuitenkaan ole heitä.
Olen näitä ”kohtaloita” lukiessa miettinyt kuinka itse voisin hyvin kärsiä lapsuuden traumoista, jos niin valitsisin.
Vanhempani olivat sota-ajan kokeneita, ja isä taisi kärsiä siitä.
Sitä taustaa vasten voisin perustella…
Mutta ei, kaikki omassa elämässäni on kyllä omia ongelmiani.
Minunkin lapsistani yksi, on katkaissut välit minuun. Se sattuu mutta on ihan ok. Minä en ole katkaissut välejäni häneen. Hän saa ” tulla takaisin” milloin tahansa ja kun välillä on ollut hautajaisia tai juhlia, olemme asiallisesti. Kysyn jos haluan halata häntä ja hän kuuluu wa- ryhmään josta saa kaikki perheen tiedotettavat jos haluaa.