Äiti lähti ja vei lapset – mutta mitä tapahtui ennen sitä?

Huono Äiti sai avautumisen aiheena se, miten yksi lause voi kertoa tilanteesta aivan väärän tarinan.

”Huonon Äidin somessa silmiini osui vanha artikkeli ’Lasten biologinen äiti ei ollutkaan vieraannuttaja, vaan oikeassa’. Jotain liikahti sisälläni. Luin tämän kirjoituksen ja jäin miettimään lausetta, jonka olen oman eroni jälkeen oppinut näkemään aivan uudella tavalla:

’Äiti lähti ja vei lapset.’

Minä olen nimittäin nykyään se äiti. Se, joka lähti lasten kanssa. Vieläpä turvakotiin.

Tuollainen yhden lauseen versio tapahtumista kuulostaa aika pahalta. Siihen on helppo lisätä muutama sana: hankala exä, katkera äiti, vieraannuttaja. Kun tarina aloitetaan lähtöpäivästä, kaikki sitä edeltänyt katoaa.

Siksi haluan kertoa, mitä tapahtui ennen sitä, ja vähän myös sen jälkeen.

Meillä oli pitkä parisuhde ja iso perhe. Ulospäin varmasti varsin tavallinen. Vuosien mittaan olin alkanut kokea kotimme ilmapiirin sellaiseksi, että toisen aikuisen suuttumista ja reaktioita piti ennakoida. Kaikkein vaikeinta minulle oli nähdä voimakkaita suuttumisreaktioita myös lapsia kohtaan.

Yritin pitkään puhua niistä. Yritin selittää, ettei kyse ollut siitä, että pitäisin puolisoani huonona ihmisenä. Päinvastoin yritin paketoida viestini mahdollisimman ystävällisiksi: meillä on paljon hyvää, sinussa on paljon hyvää, mutta näiden tilanteiden ja purkausten täytyy muuttua.

Se ei kuitenkaan tuntunut menevän perille sellaisena. Kun yritin puhua tietystä käyttäytymisestä, hän kuuli minun sanovan, että hän on hänen omia sanojaan käyttäen ’paska ihminen’.

Keskustelut alkoivat tuntua yhä vaikeammilta ja tilanteet eskaloituivat. Lopulta tapahtui jotain, jonka ymmärsin kunnolla vasta jälkikäteen: minä hiljenin.

En siksi, ettei minulla olisi enää ollut mitään sanottavaa, vaan koska puhuminen ei tuntunut enää turvalliselta tai johtavan mihinkään hyvään. Aloin siirtää vaikeita asioita kirjalliseen viestintään. Kirjoittaminen antoi minulle mahdollisuuden miettiä sanani rauhassa, perustella ja yrittää muotoilla asiani niin ystävällisesti, ettei keskustelu lähtisi jälleen sivuraiteelle.

Minusta tuli aika taitava paketoimaan vaikeita asioita pumpuliin.

Sisältö saattoi olla: lasten ei pitäisi joutua tällaisten suuttumisen purkausten kohteeksi. Paketointi oli suunnilleen: olet hyvä ihminen, meillä on paljon hyvää, en tarkoita tällä, että olisit huono puoliso tai isä, ymmärrän että olet kuormittunut, mutta voisimmeko ehkä kuitenkin puhua tästä yhdestä pienestä asiasta…

Ja se ’yksi pieni asia’ oli lopulta yksi suurimmista syistä siihen, miksi lähdin.

Lopulta päätin erota. Siitä ei seurannut sellaista rakentavaa keskustelua kahden kodin järjestämisestä kuin olin toivonut. Keskusteluyhteys käytännössä katkesi. Nukuin sohvalla. Toinen aikuinen vetäytyi makuuhuoneeseen suljetun oven taakse. Minä näin lasten voivan huonosti ja koin kodin ilmapiirin jatkuvasti jännittyneeksi.

Olin löytänyt meille uuden kodin, mutta lasten muutosta emme lopulta saaneet yhdessä sovittua. Minulta kysyttiin, mihin minulla oli kiire. Voisimme kuulemma asua saman katon alla ja ’arvioida tilannetta’.

Minä arvioin. Päädyin lasten kanssa turvakotiin.

Minulle on myöhemmin esitetty, että olisin voinut lähteä yksin ja jättää lapset isälleen. Siinä oli minun näkökulmastani yksi pieni looginen ongelma: yksi keskeisistä syistä lähtööni oli nimenomaan huoleni lasten tilanteesta ja voinnista.

Lähtöhetkestä itsestäänkin syntyi myöhemmin kaksi hyvin erilaista kertomusta. Minun muistoni siitä on, että toinen lapsista pelkäsi ja itki. Pyysin hänen isäänsä antamaan hänelle tilaa. Lapsi kävi nopeasti halaamassa isäänsä ja alkoi tilanteen jälkeen voida fyysisesti niin pahoin, että ohjasin hänet vessaan oksentamaan.

Kun lähdön hetki tuli, minun ei tarvinnut käskeä lapsia pakkaamaan tai pukemaan. He keräsivät pehmolelujaan, pukivat ulkovaatteensa, hakeutuivat lähelleni ja lähtivät mukaani.

Samaan aikaan lasten isä käynnisti omat yhteydenottonsa viranomaisiin. Hän teki lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen sekä soitti hätäkeskukseen. Minuun hän ei ollut ennen hätäkeskuspuhelua yhteydessä.

Hänen viranomaisille antamassaan kuvauksessa sama lähtötilanne näyttäytyi aivan toisenlaisena: sen mukaan lapsi olisi halunnut jäädä hänen luokseen ja minä olisin vienyt lapset vastoin heidän tahtoaan.

Siinä konkretisoitui ensimmäistä kertaa asia, johon olen eron jälkeen törmännyt uudestaan ja uudestaan: sama tapahtuma voidaan kertoa niin eri tavalla, että lukija luulisi kyseessä olevan kaksi eri iltaa.

Minä tiesin, mitä olin itse nähnyt ja kokenut. Mutta yhtäkkiä minun piti myös alkaa dokumentoida sitä.

Turvakodista ei muuten seurannut sellaista elokuvakohtausta, jossa sankaritar astuu ulos auringonnousuun ja taustalla soi voimaannuttava musiikki. Seurasi viranomaisia. Paljon viranomaisia.

Lukuisat ilmoitukset ja lausumat eri viranomaiskanaviin vaativat vastauksia. Minua syytettiin muun muassa siitä, että estän lasten ja heidän isänsä yhteydenpitoa.

Tässä kohtaa tarina muuttuu hieman absurdiksi. Koska minä mahdollistin yhteydenpidon.

Aluksi lasten ja isän välillä oli jopa useita puheluita päivässä. Myöhemmin niitä rajattiin lasten tarpeiden mukaan. Tapaamiset alkoivat tuettuina lastensuojelun ohjauksen mukaisesti, siis saman lastensuojelun, johon perheestämme oli tehty ilmoituksia ja jossa tilannettamme oli selvitetty.

Sen jälkeen tapaamisia laajennettiin asteittain: tuetuista tapaamisista vapaisiin tapaamisiin, kokonaisiin viikonloppuihin ja pidempiin jaksoihin. Lopulta suostuin jopa vuoroviikkokokeiluihin.

Olen siis ilmeisesti ollut poikkeuksellisen huono yhteydenpidon estäjä.

Yksi henkilökohtaisista suosikeistani tässä tragikomediassa on se, että lasten isä toimitti poliisille lasten yhteydenpitoa koskevia nauhoituksia ja tallenteita oman näkemyksensä tueksi. Poliisi kävi päätöksensä mukaan aineiston läpi. Päätökseen kirjattiin, että yhteydenpitoa oli ollut runsaasti.

Joskus elämä kirjoittaa vitsin loppuun ihan ilman apua.

Minusta on tullut eron jälkeen myös vastentahtoinen arkistointiharrastaja. En voi varsinaisesti suositella lajia.

Viestit talteen. Päivämäärät talteen. Tapahtumat muistiin. Lasten vointi muistiin. Viranomaispäätökset kansioon.

Olen oppinut, että joskus oman kokemuksensa tietäminen ei riitä. Jos siitä syntyy riita, pitäisi mielellään löytyä myös viesti, päivämäärä tai asiakirja.

Ja kaiken tämän keskellä olen yrittänyt tehdä jotain, mikä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta: tukea lasten suhdetta heidän isäänsä.

En halua lapsiltani isää pois. Olen halunnut heille turvallisen, ennakoitavan ja lapsilähtöisen suhteen kumpaankin vanhempaansa.

Juuri siksi olen suostunut etenemään askel kerrallaan paljon pidemmälle kuin turvakotiin lähtiessäni olisin ehkä uskonut: tuetuista tapaamisista vapaisiin tapaamisiin, viikonloppuihin, pidempiin jaksoihin ja lopulta vuoroviikkoihin.

Mutta kokeilemisen tarkoitus ei voi olla todistaa hinnalla millä hyvänsä, että jokin järjestely toimii. Kokeilemisen tarkoitus on myös saada tietoa siitä, mikä toimii, ja kuunnella sitä, mitä lapset itse siitä kertovat.

Lapset ovat itse ilmaisseet toiveitaan lyhyemmistä tapaamisista. Olen havainnut ennen vaihtoja muun muassa levottomuutta, vatsakipuja, nukahtamisvaikeuksia ja vastustelua sekä tapaamisten jälkeen itkuisuutta, riitaisuutta ja pahoinvointia. Lapset ovat myös kertoneet isän suuttumiseen liittyvistä tilanteista, jotka kuulostavat minulle hyvin tutuilta omasta parisuhteestamme.

En voi tietää, mikä yksittäisen oireen aiheuttaa. Voin vanhempana kuitenkin nähdä sen, kirjata sen ja ottaa vakavasti sen, mitä lapseni minulle kertovat.

Ja siinä kohtaa äiti joutuu kummalliseen ansaan. Jos sanon olevani huolissani, olenko hankala exä? Jos lapsi ei halua lähteä ja kuuntelen häntä, vieraannutanko? Jos taas sivuutan lapsen kertoman tai oireilun vain siksi, ettei kukaan voisi syyttää minua yhteistyökyvyttömyydestä, olenko silloin hyvä yhteistyövanhempi? Vai olenko unohtanut, kuka tässä kaikessa on lapsi ja kuka aikuinen?

Minulle tämä on ollut ehkä eron suurimpia oppitunteja. Kun kuulemme, että ’äiti vei lapset’, ’äiti ei anna tavata’ tai ’äiti hankaloittaa’, kuulemme yhden tiivistelmän valtavan monimutkaisesta tilanteesta.

Jos ulkopuolinen olisi lähtöhetkellä kuullut minusta vain tämän: Äiti lähti lasten kanssa turvakotiin. Isä halusi lapset luokseen. Äiti vei heidät. Isä soitti hätäkeskukseen sekä teki lastensuojelu- ja rikosilmoituksen. Millaisen kuvan hän olisi saanut minusta? Aika vakuuttavan.

Mutta hän ei olisi tiennyt, mitä tapahtui sitä ennen. Montako keskustelua käytiin. Montako kertaa pyydettiin muutosta. Tai että jossain vaiheessa keskustelujen määrä väheni siksi, että olin alkanut pelätä niiden eskaloitumista. Mitä minä näin lasten voinnissa. Mitä lähtöhetkellä tapahtui minun kokemukseni mukaan.

Eikä hän olisi tiennyt, mitä tapahtui sen jälkeen. Että mahdollistin yhteydenpidon. Että tapaamiset aloitettiin lastensuojelun ohjauksen mukaisesti tuettuina ja niitä laajennettiin asteittain. Että lapset viettivät kokonaisia viikonloppuja ja pidempiä jaksoja isällään. Että lopulta kokeilimme jopa vuoroviikkoja.

Ja juuri siinä piilee mielestäni yksi vieraannuttamispuheen vaikeimmista puolista. Lause ’hän estää minua tapaamasta lapsiani’ on helppo sanoa ja helppo ymmärtää. Sen kumoaminen saattaa vaatia puolen vuoden viestihistorian.

En väitä olevani täydellinen äiti. Enkä tarvitse internetiä julistamaan lasten isää pahaksi ihmiseksi. Parisuhteessa ja erossa on kaksi aikuista, ja omia virheitänikin varmasti löytyy enemmän kuin yksi.

Mutta tiedän, miksi lähdin. Kun kotona oli huonosti voivia lapsia, yksi aikuinen nukkui sohvalla, keskusteluyhteys oli kadonnut ja minä koin ilmapiirin jatkuvasti ahdistavaksi, minun tehtäväni vanhempana oli tehdä jotakin.

Minä tein. Otin lapset mukaani ja menin turvakotiin.

Sen jälkeen olen joutunut perustelemaan päätöstäni sosiaalityöntekijöille, poliisille, juristeille ja oikeudessa. Olen säilyttänyt viestejä, kirjannut tapahtumia ja opetellut elämään maailmassa, jossa tavallisestakin vanhemmuuden ratkaisusta voi yhtäkkiä tulla todistusaineistoa.

Mutta jos voisin palata siihen hetkeen, jolloin istuin sohvalla ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, tekisinkö toisin? En.

Koska joskus äiti ei vie lapsia toiselta vanhemmalta. Joskus äiti vie lapset pois tilanteesta, jossa he eivät voi hyvin. Niiden kahden asian välillä on valtava ero. Ja joskus sen eron ymmärtämiseen tarvitaan koko tarina, ei yhtä lausetta.”

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.