Äiti lähti ja vei lapset – mutta mitä tapahtui ennen sitä?
Huono Äiti sai avautumisen aiheena se, miten yksi lause voi kertoa tilanteesta aivan väärän tarinan.
”Huonon Äidin somessa silmiini osui vanha artikkeli ’Lasten biologinen äiti ei ollutkaan vieraannuttaja, vaan oikeassa’. Jotain liikahti sisälläni. Luin tämän kirjoituksen ja jäin miettimään lausetta, jonka olen oman eroni jälkeen oppinut näkemään aivan uudella tavalla:
’Äiti lähti ja vei lapset.’
Minä olen nimittäin nykyään se äiti. Se, joka lähti lasten kanssa. Vieläpä turvakotiin.
Tuollainen yhden lauseen versio tapahtumista kuulostaa aika pahalta. Siihen on helppo lisätä muutama sana: hankala exä, katkera äiti, vieraannuttaja. Kun tarina aloitetaan lähtöpäivästä, kaikki sitä edeltänyt katoaa.
Siksi haluan kertoa, mitä tapahtui ennen sitä, ja vähän myös sen jälkeen.
Annie Spratt
Meillä oli pitkä parisuhde ja iso perhe. Ulospäin varmasti varsin tavallinen. Vuosien mittaan olin alkanut kokea kotimme ilmapiirin sellaiseksi, että toisen aikuisen suuttumista ja reaktioita piti ennakoida. Kaikkein vaikeinta minulle oli nähdä voimakkaita suuttumisreaktioita myös lapsia kohtaan.
Yritin pitkään puhua niistä. Yritin selittää, ettei kyse ollut siitä, että pitäisin puolisoani huonona ihmisenä. Päinvastoin yritin paketoida viestini mahdollisimman ystävällisiksi: meillä on paljon hyvää, sinussa on paljon hyvää, mutta näiden tilanteiden ja purkausten täytyy muuttua.
Se ei kuitenkaan tuntunut menevän perille sellaisena. Kun yritin puhua tietystä käyttäytymisestä, hän kuuli minun sanovan, että hän on hänen omia sanojaan käyttäen ’paska ihminen’.
Keskustelut alkoivat tuntua yhä vaikeammilta ja tilanteet eskaloituivat. Lopulta tapahtui jotain, jonka ymmärsin kunnolla vasta jälkikäteen: minä hiljenin.
En siksi, ettei minulla olisi enää ollut mitään sanottavaa, vaan koska puhuminen ei tuntunut enää turvalliselta tai johtavan mihinkään hyvään. Aloin siirtää vaikeita asioita kirjalliseen viestintään. Kirjoittaminen antoi minulle mahdollisuuden miettiä sanani rauhassa, perustella ja yrittää muotoilla asiani niin ystävällisesti, ettei keskustelu lähtisi jälleen sivuraiteelle.
Minusta tuli aika taitava paketoimaan vaikeita asioita pumpuliin.
Sisältö saattoi olla: lasten ei pitäisi joutua tällaisten suuttumisen purkausten kohteeksi. Paketointi oli suunnilleen: olet hyvä ihminen, meillä on paljon hyvää, en tarkoita tällä, että olisit huono puoliso tai isä, ymmärrän että olet kuormittunut, mutta voisimmeko ehkä kuitenkin puhua tästä yhdestä pienestä asiasta…
Ja se ’yksi pieni asia’ oli lopulta yksi suurimmista syistä siihen, miksi lähdin.
Lopulta päätin erota. Siitä ei seurannut sellaista rakentavaa keskustelua kahden kodin järjestämisestä kuin olin toivonut. Keskusteluyhteys käytännössä katkesi. Nukuin sohvalla. Toinen aikuinen vetäytyi makuuhuoneeseen suljetun oven taakse. Minä näin lasten voivan huonosti ja koin kodin ilmapiirin jatkuvasti jännittyneeksi.
Olin löytänyt meille uuden kodin, mutta lasten muutosta emme lopulta saaneet yhdessä sovittua. Minulta kysyttiin, mihin minulla oli kiire. Voisimme kuulemma asua saman katon alla ja ’arvioida tilannetta’.
Minä arvioin. Päädyin lasten kanssa turvakotiin.
Richard Stovall
Minulle on myöhemmin esitetty, että olisin voinut lähteä yksin ja jättää lapset isälleen. Siinä oli minun näkökulmastani yksi pieni looginen ongelma: yksi keskeisistä syistä lähtööni oli nimenomaan huoleni lasten tilanteesta ja voinnista.
Lähtöhetkestä itsestäänkin syntyi myöhemmin kaksi hyvin erilaista kertomusta. Minun muistoni siitä on, että toinen lapsista pelkäsi ja itki. Pyysin hänen isäänsä antamaan hänelle tilaa. Lapsi kävi nopeasti halaamassa isäänsä ja alkoi tilanteen jälkeen voida fyysisesti niin pahoin, että ohjasin hänet vessaan oksentamaan.
Kun lähdön hetki tuli, minun ei tarvinnut käskeä lapsia pakkaamaan tai pukemaan. He keräsivät pehmolelujaan, pukivat ulkovaatteensa, hakeutuivat lähelleni ja lähtivät mukaani.
Samaan aikaan lasten isä käynnisti omat yhteydenottonsa viranomaisiin. Hän teki lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen sekä soitti hätäkeskukseen. Minuun hän ei ollut ennen hätäkeskuspuhelua yhteydessä.
Hänen viranomaisille antamassaan kuvauksessa sama lähtötilanne näyttäytyi aivan toisenlaisena: sen mukaan lapsi olisi halunnut jäädä hänen luokseen ja minä olisin vienyt lapset vastoin heidän tahtoaan.
Siinä konkretisoitui ensimmäistä kertaa asia, johon olen eron jälkeen törmännyt uudestaan ja uudestaan: sama tapahtuma voidaan kertoa niin eri tavalla, että lukija luulisi kyseessä olevan kaksi eri iltaa.
Minä tiesin, mitä olin itse nähnyt ja kokenut. Mutta yhtäkkiä minun piti myös alkaa dokumentoida sitä.
Turvakodista ei muuten seurannut sellaista elokuvakohtausta, jossa sankaritar astuu ulos auringonnousuun ja taustalla soi voimaannuttava musiikki. Seurasi viranomaisia. Paljon viranomaisia.
Lukuisat ilmoitukset ja lausumat eri viranomaiskanaviin vaativat vastauksia. Minua syytettiin muun muassa siitä, että estän lasten ja heidän isänsä yhteydenpitoa.
Tässä kohtaa tarina muuttuu hieman absurdiksi. Koska minä mahdollistin yhteydenpidon.
Dylan Nolte
Aluksi lasten ja isän välillä oli jopa useita puheluita päivässä. Myöhemmin niitä rajattiin lasten tarpeiden mukaan. Tapaamiset alkoivat tuettuina lastensuojelun ohjauksen mukaisesti, siis saman lastensuojelun, johon perheestämme oli tehty ilmoituksia ja jossa tilannettamme oli selvitetty.
Sen jälkeen tapaamisia laajennettiin asteittain: tuetuista tapaamisista vapaisiin tapaamisiin, kokonaisiin viikonloppuihin ja pidempiin jaksoihin. Lopulta suostuin jopa vuoroviikkokokeiluihin.
Olen siis ilmeisesti ollut poikkeuksellisen huono yhteydenpidon estäjä.
Yksi henkilökohtaisista suosikeistani tässä tragikomediassa on se, että lasten isä toimitti poliisille lasten yhteydenpitoa koskevia nauhoituksia ja tallenteita oman näkemyksensä tueksi. Poliisi kävi päätöksensä mukaan aineiston läpi. Päätökseen kirjattiin, että yhteydenpitoa oli ollut runsaasti.
Joskus elämä kirjoittaa vitsin loppuun ihan ilman apua.
Minusta on tullut eron jälkeen myös vastentahtoinen arkistointiharrastaja. En voi varsinaisesti suositella lajia.
Brandon
Viestit talteen. Päivämäärät talteen. Tapahtumat muistiin. Lasten vointi muistiin. Viranomaispäätökset kansioon.
Olen oppinut, että joskus oman kokemuksensa tietäminen ei riitä. Jos siitä syntyy riita, pitäisi mielellään löytyä myös viesti, päivämäärä tai asiakirja.
Ja kaiken tämän keskellä olen yrittänyt tehdä jotain, mikä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta: tukea lasten suhdetta heidän isäänsä.
En halua lapsiltani isää pois. Olen halunnut heille turvallisen, ennakoitavan ja lapsilähtöisen suhteen kumpaankin vanhempaansa.
Juuri siksi olen suostunut etenemään askel kerrallaan paljon pidemmälle kuin turvakotiin lähtiessäni olisin ehkä uskonut: tuetuista tapaamisista vapaisiin tapaamisiin, viikonloppuihin, pidempiin jaksoihin ja lopulta vuoroviikkoihin.
Mutta kokeilemisen tarkoitus ei voi olla todistaa hinnalla millä hyvänsä, että jokin järjestely toimii. Kokeilemisen tarkoitus on myös saada tietoa siitä, mikä toimii, ja kuunnella sitä, mitä lapset itse siitä kertovat.
Lapset ovat itse ilmaisseet toiveitaan lyhyemmistä tapaamisista. Olen havainnut ennen vaihtoja muun muassa levottomuutta, vatsakipuja, nukahtamisvaikeuksia ja vastustelua sekä tapaamisten jälkeen itkuisuutta, riitaisuutta ja pahoinvointia. Lapset ovat myös kertoneet isän suuttumiseen liittyvistä tilanteista, jotka kuulostavat minulle hyvin tutuilta omasta parisuhteestamme.
En voi tietää, mikä yksittäisen oireen aiheuttaa. Voin vanhempana kuitenkin nähdä sen, kirjata sen ja ottaa vakavasti sen, mitä lapseni minulle kertovat.
Ja siinä kohtaa äiti joutuu kummalliseen ansaan. Jos sanon olevani huolissani, olenko hankala exä? Jos lapsi ei halua lähteä ja kuuntelen häntä, vieraannutanko? Jos taas sivuutan lapsen kertoman tai oireilun vain siksi, ettei kukaan voisi syyttää minua yhteistyökyvyttömyydestä, olenko silloin hyvä yhteistyövanhempi? Vai olenko unohtanut, kuka tässä kaikessa on lapsi ja kuka aikuinen?
Minulle tämä on ollut ehkä eron suurimpia oppitunteja. Kun kuulemme, että ’äiti vei lapset’, ’äiti ei anna tavata’ tai ’äiti hankaloittaa’, kuulemme yhden tiivistelmän valtavan monimutkaisesta tilanteesta.
Jos ulkopuolinen olisi lähtöhetkellä kuullut minusta vain tämän: Äiti lähti lasten kanssa turvakotiin. Isä halusi lapset luokseen. Äiti vei heidät. Isä soitti hätäkeskukseen sekä teki lastensuojelu- ja rikosilmoituksen. Millaisen kuvan hän olisi saanut minusta? Aika vakuuttavan.
Mutta hän ei olisi tiennyt, mitä tapahtui sitä ennen. Montako keskustelua käytiin. Montako kertaa pyydettiin muutosta. Tai että jossain vaiheessa keskustelujen määrä väheni siksi, että olin alkanut pelätä niiden eskaloitumista. Mitä minä näin lasten voinnissa. Mitä lähtöhetkellä tapahtui minun kokemukseni mukaan.
Eikä hän olisi tiennyt, mitä tapahtui sen jälkeen. Että mahdollistin yhteydenpidon. Että tapaamiset aloitettiin lastensuojelun ohjauksen mukaisesti tuettuina ja niitä laajennettiin asteittain. Että lapset viettivät kokonaisia viikonloppuja ja pidempiä jaksoja isällään. Että lopulta kokeilimme jopa vuoroviikkoja.
Ja juuri siinä piilee mielestäni yksi vieraannuttamispuheen vaikeimmista puolista. Lause ’hän estää minua tapaamasta lapsiani’ on helppo sanoa ja helppo ymmärtää. Sen kumoaminen saattaa vaatia puolen vuoden viestihistorian.
Jenna Norman
En väitä olevani täydellinen äiti. Enkä tarvitse internetiä julistamaan lasten isää pahaksi ihmiseksi. Parisuhteessa ja erossa on kaksi aikuista, ja omia virheitänikin varmasti löytyy enemmän kuin yksi.
Mutta tiedän, miksi lähdin. Kun kotona oli huonosti voivia lapsia, yksi aikuinen nukkui sohvalla, keskusteluyhteys oli kadonnut ja minä koin ilmapiirin jatkuvasti ahdistavaksi, minun tehtäväni vanhempana oli tehdä jotakin.
Minä tein. Otin lapset mukaani ja menin turvakotiin.
Sen jälkeen olen joutunut perustelemaan päätöstäni sosiaalityöntekijöille, poliisille, juristeille ja oikeudessa. Olen säilyttänyt viestejä, kirjannut tapahtumia ja opetellut elämään maailmassa, jossa tavallisestakin vanhemmuuden ratkaisusta voi yhtäkkiä tulla todistusaineistoa.
Mutta jos voisin palata siihen hetkeen, jolloin istuin sohvalla ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, tekisinkö toisin? En.
Koska joskus äiti ei vie lapsia toiselta vanhemmalta. Joskus äiti vie lapset pois tilanteesta, jossa he eivät voi hyvin. Niiden kahden asian välillä on valtava ero. Ja joskus sen eron ymmärtämiseen tarvitaan koko tarina, ei yhtä lausetta.”
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tää onkin jännä homma, kun ulkopuolelta koetaan tarpeelliseksi määritellä tilanne. Avioerohan/avoero ei ole rikos, eikä avioliitto/parisuhde elinkautinen. Mielestäni asiat pitää ratkaista parhaimman mukaan, kuten on mahdollista. Avioerollehan ei olisi tarvetta, jos avioliitto//parisuhde olisi toimiva. Minulla myös tämänkaltaisesta kokemus. Täytyy sanoa, että minun ymmärrys ei riitä siihen, että aikuinen ihminen kanna vastuuta vuorovaikutuksesta – nähdäkseni, kun parisuhteeseen ihminen ryhtyy, hän on jollakin tavalla sitoutunut ihmissuhteeseen ja siitä huolehtimiseen. Myöskään Suomessa ei kenelläkään pitäisi olla arvoitus, mistä ne lapset tulee.
Tämmöinen on aivan loputonta pyörittelyä ja lapset kärsii. Enkä ole vakuuttunut siitä, että viranomaisilla on tämmöisissä tilanteissa homma täysin hanskassa, vaikka palkkansa eteen ovat mukana tilanteessa. Tarttis keksiä muita tapoja heillä ratkoa asiaa, esim jutella suoraan ja käydä läpi asiat mitä on vanhemmuus ja mitä tarkoittaa lapsen turvallinen lapsuus.
Meillä ei ihan noin paha tilanne, mutta tunnistan kyllä tuon, että tarinalla on aina kaksi puolta. Ex haukkuu minua, että olen vieraannuttanut häntä lapsista. Omasta näkökulmastani hän on kyllä tehnyt sen itse perumalla tapaamisia, olemalla pitämättä yhteyttä lapsiin ja poistumalla itse omasta tahdostaan lasten elämästä. Ei ihme, että lapset eivät hihku riemusta isälleen menosta (silloin, kun heidän isällensä n. kerran kuussa sattuu sopimaan, että lapset siellä tulevat käymään).
Ihan kuin omasta kynästä. Henkinen väkivalta on todella vaikea tunnistaa, edes uhrin itsensä. Minä lähdin lasten kanssa turvakotiin, sillä elimme jatkuvasti veitsenterällä, arki oli jatkuvaa vähättelyä, solvausta, nöyryyttämistä, käsittämätöntä kontrollointia, mm. lapseni syömisten ja wc-käyntien rajoittamista, unen häirintää, esikoiseni rankaisemista pienimmistäkin ”rikkeistä” sekä yhteisten lastemme yllyttämistä fyysiseen väkivaltaan isoveljeään ja minua kohtaan. Sain myös tappouhkauksia kuten lapsenikin. Fyysinen väkivalta oli kiesottu ocelasti leikin varjoon niin ”kevyenä” että siitä ei jäänyt jälkiä.
Nyt olen leimattu hulluksi vieroittajaksi exäni ja hänen oikeusavustajansa toimesta ja pta:n tehnyt viranomainen on myös vähätellyt väkivaltaa, koska ei ole todisteita. Exäni mukaan olisin voinut jättää yhteiset lapsemme hänelle, sillä väkivalta ei kuulemma kohdistunut heihin. Kaikki on exän puolelta selitetty vitseillä, väärinymmärryksillä jne. Olen joutunut todistelemaan väkivallan kokemusta usealle taholle, kun itse käyn traumaterapiassa. Ja kyllä, olen mahdollistanut isän ja lasten tapaamiset, mahdollisimman turvalliseksi katsomilla tavoilla ja määrällä. Nyt minun täytyisi luovuttaa lapset isälleen porrastetusti enemmän ja hän aikoo vaatia vuoroviikkoasumista, johon en tuke suostumaan sovittelussa, menen mieluummin riita-asia-käräjille. Lapset ovat tosi levottomia vierailujen jälkeen ja roikkuvat minussa päivin öin. Jos olisin tiennyt turvakotiin lähtiessä, kuinka raskas ja pitkä prosessi on edessä ja kuinka yksin joudun puolustamaan totuutta ja turvallisuutta, en varmaan olisi jaksanut lähteä. Onneksi en tiennyt, onneksi lähdin.
On vaarallista sanoa kellekään, ettei kokemus ole ”riittävän” paha tai ettei turvakotiin ole syytä mennä. Sinne tultaessa kyllä haastatellaan huolella tilanteen kartoittamiseksi, täyttyvätkö väkivallan merkit ja onko sinne syytä tulla. Vähättely voi maksaa jonkun hengen, joka päättääkin jäädä turvattomaan kotiin. Väkivallalla, myös henkisellä on tapana raaistua ja erotyisesti erosta ilmoittamisen kohdalla muuttua fyysiseksi. Kukaan ei lähde turvakotiin huvikseen. Voimia kaikille, joita aihe koskettaa ❤️
Turvakoti-Iita: Asia on kaksiteräinen, koska näissä tilanteissa on usein kaksi hyvin vastakkaista näkemystä.
Itse tulkitsen alkuperäistä tekstiä niin, että yksinkertaistamalla lähdön ja turvakodin annetaan tilanteesta juuri kuvaamasi kaltainen, ei niin myönteinen käsitys. Turvakotiin lähtö on helposti rinnastettavissa lasten viemiseen toiselta vanhemmalta.
Usein näissä tilanteissa myös tapahtuu kuvattu ilmiö. Mahdollinen kaltoinkohtelija harvemmin alkaa nostamaan kättä virheen merkiksi, vaan pyrkii syyttämään lähtenyttä nimenomaa kuvaamastasi toiminnasta.
Jos kyseessä on henkinen väkivalta, sen tunnistaminen ja esiin nostaminen on tunnetusti usein hyvin haastavaa. Uhri joutuu asemaan jossa on selitettävä ja perusteltava toimintaansa, usein vielä eri tahoille.
Samalla tutkitusti monet sekä fyysistä- että henkistä väkivaltaa kokeneet nimeävät juuri sen henkisen puolen pahemmaksi. Ilman sitä fyysinen väkivalta ei olisi mahdollista, ainakaan pitkässä suhteessa.
Arvioijalle vastaus. Tiedän, että turvakotiin otetaan vastaan kevyinkin perustein, ja usein päätökset sisälle otosta ovat nopeita. Tullaan taksilla pihaan tai sosiaalityöntekijä lähettää puutteellisin tiedoin. Hyvä tietysti niin, että hädässä sinne pääsee matalalla kynnyksellä. Arvioinnin jälkeen etsitään sopivampaa tapaa tehdä eroa kuin turvakodissa asuminen, mutta usein tuossa kohtaa, kun turvakotiin tullut haastatellaan kunnolla ja neuvotaan eteenpäin, on turvakodissa vietetty ainakin päivä tai pari.
Valitettavasti on sellainenkin ilmiö olemassa, että sanotaan ”erotun turvakodin kautta”, mikä ilman sen kummempia selittelyjä saa tilanteen kuulostamaan pahalta. Eli pelkkä lause, että ”lähdin turvakotiin” on itsessään se, jolla syntyy mielikuva vaarasta.
Eroa tuskin tapahtuisi, jos suhde ei olisi huono. Toinen osapuoli, tai vaikka molemmat, voi olla todella ikävä, hankala ja riitaisa. On huutoa, itkua, loukkaamista ja pahaa mieltä. Silti ei välttämättä ole ollut turvakodin tarvetta, tai sinne olisi voinut mennä kumpi tahansa suhteen osapuoli.
Tästä aiheesta on vaikea puhua, kun on myös niitä, jotka ovat hengenvaarassa, eikä heidän hätäänsä halua kyseenalaistaa. Tilanteiden arviointi ei taatusti ole helppoa.
Toivoisin vain, että sisällyksetöntä ”erosin turvakodin kautta” ilmaisua ei otettaisi automaattisesti faktana, että eroaja on ollut sellaisessa vaarassa, että on sen vuoksi itsestään selvää, että se toinen osapuoli erotetaan samalla myös lapsista.
Tämä teksti olisi voinut olla sanasta sanaan minun. Tuo hiljeneminen, jatkuva toisen mielialan tutkiminen ja räjähdysten ennakointi. Ennakoin niitä lopussa aika hyvin jo, kun osasin lähettää lapset muualle ennen sitä. Meilläkään ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kun turvakoti ja se oli myös sinulle oikea osoite. Se ei ole vain niille joita on vuosia hakattu vaan myös meille joille väkivallan muoto on ollut henkistä. Se elämä joksi elämää kutsuin…ei voi kun sanoa, että olisinpa lähtenyt aikaisemmin. Nyt sitä yrittää kerätä itsensä rippeet kasaan, rakentaa koko minuuden uudelleen, kaiken sen jonka siinä parisuhteessa menetti. Nyt omassa kodissa kukaan ei uhkailee, kukaan ei huuda tai räjähdä, kukaan ei vaadi rahaa ja ennenkaikkea saa olla vapaa. Kotona saa kuulua lasten ilot ja surut, ei tarvitse enää hyssytellä. Tästä suunta on vain ylöspäin.
Minulla tuo koko prosessi on vielä edessä. Mutta samat syytökset olen myös saanut.
Mies joka ei ole ollut ikinä lapsista kiinnostunut ja elänyt vain omaa railakasta elämäänsä haluaakin vuoro viikko vanhemmuuden. Ei tule tapahtumaan niin pitkään kun olen taistelemassa. Täysin samat on meillä myös lasten reaktiot. Yöksi ei haluttaisi mennä olenkaan, vastustus ja vääntö, itku ja vatsakivut. Kaikki.
Turvakoti-Iita, ei ketään oteta turvakotiin ilman tilanteen kartoitusta eikä etenkään, jos ei mitään syytä sinne hakeutumiselle katsota olevan. Tilannetta usein kartoitetaan ensin puhelimitse tapahtuvassa yhteydenotossa sekä vielä paikan päällä tarkemmin alkuhaastattelussa / kartoituksessa. Sinne ei marssita kuin hotelliin viemään paikkoja oikeasti tarvitsevilta.
Kaikella ystävyydellä kysyn, miksi turvakoti? Ymmärrän hyvin eron tarpeen ja sen, että tuetut tapaamiset aluksi ovat olleet lapsille parasta. Mutta kirjoituksesta ei selviä, miksi hakeuduit turvakotiin, jotka on tarkoitettu väkivaltaa kokeneille, jotka lähtevät kotoa kriisissä ja ovat vaarassa. Ja joissa ei riitä tila oikeasti turvaa tarvitseville! Eikö oma asunto ja sopivaksi katsomiesi tapaamisten haku oikeuden kautta olisi riittänyt?
Tunnen tuskasi. Kirjoitus on melkein kuin minun näppäimistöltä. Meidän erosta on jo yli 11 vuotta, mutta vieläkään lapset (nyt jo nuoret aikuiset) eivät voi edes mainita nimeäni isälleen. Meillä sitä pelleilyä vuoroviikoissa (jotka toinen vanhempi vaati vain kostaakseen minulle lähtöni, eihän hän ollut koskaan viettänyt aikaa lasten kanssa saati huolehtinut heistä) kesti kolmatta vuotta, sitten lasten toiveita kuunnellen lähdin hakemaan rauhoitusta tilanteeseen oikeudesta. Oikeus teki aluksi käsittämättömän ratkaisun ja määräsi nuorimmat lapset minulle ja esikoisen jatkamaan vuoroviikoissa ja osoitteen isälle. Sitä kestikin sitten peräti kolme kuukautta, jonka jälkeen esikoinen ei enää suostunut palaamaan isänsä luo lainkaan. Kolmisen vuotta nuoremmat kävivät joka toinen viikonloppu isänsä luona, mutta nyt eivät ole enää vuosiin käyneet kuin moikkaamassa. Peiliin kehottaisin isää katsomaan, mutta ei olla minkäänlaisissa väleissä, niin enpä kehota. Niin monet itkut on meillä itketty näinä vuosina, mutta ei, en jättäisi lähtemättä, jos voisin/pitäisi elää uudelleen. Meidän lapset alkoivat vapautua ja voida niin paljon paremmin eron jälkeen. He ovat itse sanoneet, että olisit äiti lähtenyt aiemmin.
Jotkut isät ovat taitavia satuilemaan ja tarinasta jättävät puolet kertomatta. Et ole yksin. Kaikissa tilanteissa ei ole kyse isän vieraan auttamisesta vaan isä itse käyttäytyy lapsia kohtaan huonosti tai jopa hengenvaarallisesti. Eivät he ole mentaalisesti kykeneviä ottamaan vastuuta. Jouduin itsekin lopulta pyytämään yksinhuoltajuutta, koska lapsen isä ei tullu sovittuihin palavereihin ja ilmoitti, että ei tule enää lasta tapaamaan. Sitten hänestä ei kuulunut mitään moneen kuukauteen ja yllättäen otti yhteyttä kauheiden syytösten kanssa miksi en ole hänelle soitellut joka päivä ja raivosi myös lapselle miksi lapsi ei soittele hänelle. Hän ei ymmärrä olevansa se aikuinen kenen vastuulle yhteydenpito kuuluu. Mikään ei tietenkään ole hänen mielestään hänen omaa syytään vaan muiden. Joskus hänen kaverinsa soittivat minulle kyllästyneenä, lapsen isä käyttäytyy kuin lapsi ja hekään eivät oikein jaksa.
Ymmärrän hyvin tämän tilanteen. Minä olen se katkera ex ja äiti joka ”estää” ja ”vieraannuttaa”. Lasteni isä on vain unohtanut kertoa totuuden; hän hävisi eron jälkeen lasten elämästä yli puoleksi vuodeksi, ei suostunut nähdä tytärtä (4v) minun läsnäollessa ja tytär itki ettei hän halua nähdä isää. Vanhempaa lasta näki joka toinen viikonloppu mutta lapsi oireili, näiden vknlopoujen välissä oli neljä tasapainoista päivää. Myöhemmin lupasi tutustua tyttäreen ja seitsemän viikkoa odotin kun ei kertaakaan pyytänyt nähdä.
Yritin saada lastenvalvojalla sopimusta aikaiseksi että hän näkisi lapsia yön yli ja pitkän päivän viikottain ja viimeksi tapaaminen päättyi siihen että hän heitti elatuspaperit raivoten pitkin lattiaa ja poistui ovia paiskoen. Lava sanoi että pitää lähteä käräjille jos haluan sopimuksen. Mutta eihän tätä nähdä.