12 vuotta pelkoa, hiljaisuutta ja selviytymistä
Huono Äiti sai avautumisen: ”Tästä on aikaa yli 30 vuotta, kun äitini uusi miesystävä muutti meille. Vanhempani olivat eronneet noin vuotta ennen tätä. Olen ainoa lapsi, eikä äitini miesystävällä ollut lapsia. Isäni muutti toiselle puolen Suomea töiden perässä ja olin hänen luonaan hyvin vähän.
En muista alkuaikoja juurikaan, sillä olin eskari-ikäinen ja olen blokannut aika vahvasti asioita mielestäni.
Se, minkä kuitenkin muistan kun eilisen, on pelko. Pelko siitä, että taas on viikonloppu ja meillä riidellään ja tapellaan. Muistan, että en juurikaan viikonloppuisin uskaltanut nukkua, vaikka mikään fyysinen ei kohdistunut minuun, vain äitiini. Henkistä väkivaltaa kohtasin itsekin. Äitini miesystävä tiuski ja korotti ääntään ihan turhista asioista, haukkui ja uhkaili. Opin luovimaan hänen kanssaan jo hyvin nuorena, mutta kaikelta tältä en siltikään välttynyt.
Tuntui, että olin alinta kastia, sillä jopa meidän koira oli hierarkiassa minua ylempänä, ja se kyllä tiesi sen. Minulla ei ollut asiaa mennä kotiin, jos koira oli siellä yksin, sillä se kävi päälle. Asialle ei kuitenkaan kukaan tehnyt mitään, ja elin koko koiran 8 vuotisen elämän peläten, koska se käy kiinni. Aikuisille tilattiin usein pitsaa sunnuntaisin, minä sain yhden palan äitini pitsasta. Toki meillä oli aina lämminruoka tarjolla ja jääkaappi täynnä muutenkin, enkä ikinä ollut nälässä. Mutta tässä pitsa-asiassakin oli selkeästi se, että äidin miesystävä näytti minulle paikkani. Yläasteella kotitaloustunnilla tehtiin juustosämpylöitä, ne olivat niin hyviä, että halusin tehdä niitä kotonakin meille kaikille. Otin jääkaapista juuston ja raastoin siitä puolet, tein sämpylät ja mikä oli vastaanotto? Sain kuulla kunniani äidin miesystävältä siitä, kuinka olin käyttänyt hänen juustoansa. En ollut ikinä ennen ollut tietoinen siitä, että joku asia jääkaapissa ei ollut kaikkien käytettävissä. Poistuin itkien omaan huoneeseeni ja sain lopulta yksinäni syödä sämpylät.
Olin ehkäpä viidennellä luokalla, kun aikuisilla oli taas baari-ilta. Meillä oli silloin ystäväpariskunta kylässä ja heidän koiransa oli mukana. Minulle vakuuteltiin, että varmasti nyt voin mennä kotiin itsekseni, kun tulen kaverilta, sillä toinen koira rauhoittaa omaamme. En voinut. Istuin rapussa yön pikkutunteihin asti odotellen aikuisia kotiin. He kotiutuivat viimein ehkäpä siinä kahden aikaan. Piilouduin rapussa niin, että he eivät nähneet minua tullessaan. Menin hetken päästä kotiin ja tajusin, että kukaan neljästä aikuisesta ei ollut edes tajunnut etten ole kotona, ei edes oma äitini. Eikä kukaan huomannut, kun kävelin omaan huoneeseeni. Tässä kohtaa aloin osittain vihaamaan äitiäni. Olinko todellakin niin arvoton, enkä merkinnyt hänelle mitään.
Olin paljon viikonloppuja sukulaisilla ja kavereilla. Meille ei tietenkään kukaan voinut tulla yöksi viikonloppuisin, eikä meillä käynyt kaverit ikinä leikkimässä. En tiennyt, miten äitini miesystävä olisi puhunut minulle kavereiden läsnä ollessaan, joten en halunnut meille ketään. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän olin pois kotoa myös arkisin, ja minusta kehittyi taitava valkoistenvalheiden kertoja. Lopulta uskoin osaan valheista itsekin, sillä siitä oli muotoutunut jonkinlainen suojamekanismi. Maalailin kaikille kuvia mukavasta isäpuolesta, eikä kukaan tiennyt todellisuutta. Edelleen huomaan kehitteleväni päässäni välillä mitä kummallisempia valheita, mutta osaan olla päästämättä niitä ilmoille.
Tämä sama meno jatkui siihen asti, kun täytin 18, ja minut heitettiin kotoa pihalle. Tätä ennen olin pitänyt melkein vuoden mykkäkoulua äitini miesystävälle hänen hakattua äitini kamalaan kuntoon. Mies oli humalassa ja napsahti, kun kävelin ilmeettömänä sanaakaan sanomatta hänen ohitseen. Edelleenkään hän ei koskenut sormellaankaan minuun, mutta se henkinen väkivalta on silti hirveää. Ei kukaan ansaitse kuulla olevansa taakka rahanhaaskausta ja pilanneensa muiden elämän. Tai että puolen yön aikaan pitää kerätä tavaroita ja lähteä pihalle tietämättä, minne mennä. Tässä kohtaa ensimmäistä kertaa ikinä avasin sanaisen arkkuni ja annoin tulla täydeltä laidalta 12 vuoden edestä pahaa oloa päin hänen naamaansa. Näin kyllä, että hän hätkähti tätä, mutta narsistinahan ei voi muuta kun jatkaa samaa peliä, minkä on jo aloittanut. Tässä kohtaa äiti ei puuttunut asiaan mitenkään ja vihasin häntä vuosi kausia sisimmässäni. Miten voi olla, että äiti ei ole oman lapsensa puolella. Sinä yönä muutin pois kotoa. Asuin hetken mummallani, kunnes sain oman pienen vuokra-asunnon. Äitini kävi minua tapaamassa mummalla kerran viikossa ja omassa kodissanikin usein. Äidin miesystävää en ole nähnyt sen päivän jälkeen, kun hain viimeisetkin tavarani heidän luotaan pois.
Nyt aikuisena olen tajunnut, että äitini humalahakuisuus viikonloppuisin, miesystävänsä minuun kohdistuneeseen henkiseen välivaltaan puuttumatta jättäminen ja kaikki tämä muu, on ollut hänen suojamekanisminsa. Hän on myös samalla suojannut minua ottaen kaikki ne iskut ja sen muun paskan itselleen. Haukkuminen, hakkaaminen ja alistaminen on ollut helpompi ottaa vastaan humalassa. Se, että ei puutu siihen, miten minulle on puhuttu on myös suojannut häntä – narsistilla ei ole ollut mahdollisuutta käyttää sitä häntä vastaan riitatilanteissa (-> aina olet kakarasi puolella). Äitini on myös taannut sen, että minä en ole fyysisen väkivallan kohteena. kun hän ei ole henkiseen väkivaltaan puutunut, se on riittänyt miehelle ja minuun ei ole tarvinnut kajota. Se kuulostaa varmasti monen korvaan aivan älyttömältä, että omaa lastaan ei puolusta, vaikka kyseessä on vain satuttavat sanat. Moni varmasti sanoo, että itse ei ikinä antaisi näin käydä, mutta et voi tietää, mitä tekisit tässä tilanteessa oikeasti. Et tunne tätä kyseistä miestä, hänen tapojaan, sanojaan, tekojaan. Äitini tuntee ja osaa pelata hänen kanssaan edes sen verran, että lapsi on suojassa fyysiseltä väkivallalta.
Ja kyllä, äitini on tämän hirviön kanssa edelleen. Me emme näistä asioista ole ikinä puhuneet sen kummemmin. Jos äitini puheisiin on uskominen, on mies rauhoittunut ja lopettanut väkivaltaisuudet noin vuosi sen jälkeen, kun minut oli heitetty pihalle. Uskonko tätä, en oikein ole varma, ehkä se on vähentynyt, mutta en usko, että loppunut kokonaan. En ole käynyt lapsuudenkodissani sen jälkeen, kun tavarani olen sieltä hakenut. Äitini käy kylässä minun luonani tai käymme kaupungilla kahvilla. Lapseni kyselevät aina, miksi ei mumman mies tule meille kylään tai miksi he eivät ole tätä koskaan nähneet. Tässä käytän valehtelunlahjaani, kerron heille ehkä, kun ovat tarpeeksi vanhoja, 4 ja 6 -vuotiaiden ei totuutta tarvitse vielä tietää… Sitä ei tiedä puolisonikaan.
Tässä taas varmasti moni ihmettelee, miksi äitini ei ole lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta. Suosittelen vaikkapa googlettamaan aiheesta tai lukemaan kirjallisuutta. Lähteminen ei ole niin helppoa, kun ajattelet. Jos et itse, tai läheisesi, ole ollut vastaavassa tilanteessa, et voikaan ymmärtää, ja se on ihan OK, mutta ethän sano, että aina voi valita lähteäkö vai jäädäkö. Se ei vain mene niin.
Olen tähän avannut vain hyvin pienen määrän tapahtumia, mutta voit vain kuvitella, mitä kaikkea on tapahtunut 12 vuoden aikana, kun asuin tuon hirviön kanssa saman katon alla… Ja mitä siellä on mahdollisesti tapahtunut lähtöni jälkeen.
En ole ikinä ennen kertonut tätä kenellekään, en anonyymisti enkä omalla nimellä. Kaikki nämä padot aukesivat uudestaan, kun löysin vanhat päiväkirjani. Olen itku silmässä niitä lukenut ja toivon, että voisin kertoa sille pienelle punatukkaiselle tytölle, että kaikki kyllä järjestyy aikanaan. Susta tulee vahva nainen, upea äiti ja ennen kaikkea SÄ SELVISIT.”
NETTITURVAKOTI TÄSTÄ
LAPSILLE JA NUORILLE TÄSTÄ
OLETKO VÄKIVALLAN UHRI TAI PELKÄÄTKÖ JOUTUVASI VÄKIVALLAN UHRIKSI? TÄSSÄ SINULLE TIETOA
MIES, OLETKO KÄYTTÄNYT VÄKIVALTAA LÄHEISIISI TAI PELKÄÄTKÖ, ETTÄ KÄYTÄT? TÄSSÄ SINULLE LINKKI, JOSTA SAAT TUKEA.
NAINEN, KÄYTÄTKÖ VÄKIVALTAA PERHEESSÄ TAI PELKÄÄSTKÖ KÄYTTÄVÄSI, TÄSSÄ SINULLE LINKKI, JOSTA SAAT TUKEA
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Mikä ihme meitä suomalaisia vaivaa? Omaa perhettä uhkaillaan ja pahiäoinpidellään ja lopulta voidaan jopa tappaa. Mikä näitä miehiä vaivaa ja miksi? Ja Mikä vaivaa naisia, jotka alistuvat kynnysmatoiksi ja pakottavat lapsensa elämään perhehelvetissä. Näillä ihmisillä ei ole vastuuta. Lapset kärsii eniten.
Isä ja äiti erosi ollessani n.7v, sen muista hämärästi että kävimme sos.toimistossa, siellä sain leikkiä, esikoulusta muistan eräänkin kerran että oli joku tapahtuma jossa piti istua paikoillaan, minulla vessahätä enkä uskaltanut kertoa siitä, niin pissasin housuuni.
Isäpuoli tuli kuvioihin myöhemmin, teki työkseen matkatyötä ja viikonloput ”rentoutui” kuningas alkoholin seurassa, oli sairaalloisen mustasukkainen. Koulukaverit suunnittelivat perheiden kanssa viikonloppumatkoja ja lomia, me veljen kanssa mietittiin että kenen sukulaisen luo mentäisiin että päästäisiin pois kotoa.
Isällä myös kuningas alkoholi oli vahvasti mukana elämässä, edelleen muistan sen kaiken turvattomuuden tunteen, sekä ollessani isän luona tai kotona.
Monesti katselin ikkunasta myöhään illalla/yöllä ulos ja mietin milloinkahan tulevat kotiin ja missä kunnossa.
Erään kerran isämme vei meidät uimahallin, luulimme hänen pelleilevän, kunnes uimavalvoja hyppäsi altaaseen kun isä meinasi hukkua koska oli niin juovuksissa.
Nämä traumat/tunteet tunnen tietyissä tilanteissa vieläkin hyvin vahvasti yli 50vuoden jälkeen.
Omat lapset eivät ole nähneet minua humalassa, vaikkakaan en täysi absolutisti olekkaan.
Se, että alistettu lamaantuu ja uskoo lopulta, ettei voi lähteä on usein totta, samoin kuin se, että monet lapset puolustavat ja ymmärtävät vanhempiensa järkkyä käytöstä ja laiminlyöntejä loputtomiin.
Tästäkin huolimatta AINA on mahdollisuus lähteä, hakea apua ja tuoda tilanne valoon! Se on myös AINA se paras vaihtoehto!! Vanhemman kuuluu suojella lasta LÄHTEMÄLLÄ, eli sillä, että ottaa itse iskut vastaan ja lapsi elää perhe-helvetissä koko lapsuutensa.
Nämä on vaikeita ja surullisia juttuja. Uhrit tarvitsevat apua ja tukea siihen, että pääsevät lähtemään. Jos silti eivät lähde, niin lapset pitää sijoittaa silloin turvalliseen kasvuympäristöön.
Resursseja tähän ei valitettavasti useinkaan ole ja niitä pitäisi saada lisää, kuten muitakin sosiaali ja perhetyön tukitoimia ja lastensuojelun resursseja.
Toivotan kirjoittajalle kaikkea hyvää elämäänsä ja suosittelen lämpimästi terapiaa, jossa hän saa välineitä alkaa käsitellä tapahtunutta ja pystyy avautumaan siitä esim miehelleen. Se on osa paranemisprosessia.
Olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa,kun lapseni olivat pieniä.Aluksi oli vain haukkumista ,nälvimistä ja alistamista.Kestin lasten takia muka,kun itse olin eropetheestä,halusin omille lapsille ehjän perheen.Hän oli hyvä isä lapsille ,mutta kun sairaus tuli ,tuli vahvat lääkkeet,osa-aikatyö pomona,alkoholi,niin hän muuttui .Baariin piti päästä oli rahaa tai ei.Hän otti ruokarahat väkisin minulta,pahoinpiteli lasten mentyä nukkumaan.Lapset kuuli ja näki ,mutta syy oli äidin ,äitiä piti opettaa.
Tätä jatkui ,välillä olin joka paikasta mustelmilla ,myös kasvot ,koska saatanan huoraa ei kukaan huoli ,hän pitää siitä huolen.
Lapset pakkasi vkonloppuisi reput enolle menoksi,kun iskä sekoaa.Minä perässä.Kiitos veljeni ,joka majoitti meidät.Pelottavinta oli kun lapset sain lähtemään,soitin ambulanssin koska alkoholimyrkytys miehellä.Eivät ottaneet mukaan ,koska mies vastusti ja lanssiporukka sanoi ,että jäät valvomaan miestäsi,pakottaa mukaan ei voida .Soita poliisi jos tilanne uhkaa.Sinne jäin väkivaltaiseen hetkeen,mietin miten pääsen ulos kun lukittu ovi.Koitin odottaa tilaisuutta,että mieheni menee parvekkeelle tupakalle…hän seurasi vessaan ja kaikkialle ,koska huora kuolee !! Mietin miten pääsen ulos elävänä.Istuin sohvalla ,katsoin ,että missä kengät ja takki ,puhelin myös..onneksi mies humalassaan unohti tupakalle mennessään minut,jolloin syöksyin eteiseen ,otin takin kainaloon ,kengät käsiin ja puhelimen ja vapisevin käsin sain lukon auki.Kuulin kun hän syöksyi perääni,juoksin sukkasillani talviseen ulos ja juoksin kauemmas,kunnes sain takin ja kengät ja pääsin turvaan.Tajusin ,etten selviä hengossä ja lapset pelkäävät aina puolestani. Sain naapurien avulla hänet ulos ja avaimet.Hän yritti vielä pahoinpidellä poikaani jääkiekkomailalla kun poika puolusti,ettet äitiä satuta.Samoin hän koitti heittää tyttäreni päälle pyykkitelineen koska pikkuhuora on äinsä kaltainen..
Lapset sanoivat että hyvä kun pääsit isästä eroon.Olihan siinä vaikka mitä,uhkailua kiristystä ,vainoamista ,joka onneksi loppii mieheni kuolemaan.Vihdoinkin me kaikki ,lapset ja minä oltiin vapaita.Tytär käy edelleen terapiassa,poika ja minä ollaan selvitty puhumalla avoimesti keskenämme. Voi kun olisi ollut rohkeutta ja voimaa tehdä ratkaisu aiemmin.
Tällaisiin tarinoihinhan on nykyään muotia vastata että ”ootkohan sä vaan ollu liian herkkä”. Itse puhuin lapsuuden traumoista eräälle sosiaalityöntekijälle ja hän totesi että noinki helposti oot traumatisoitunut.
Itse suhtaudun myötätunnolla kun joku kertoo traumoistaan. Syy ei aina ole uhrissa eikä hänen katkeruudessaan.
Mieheni lapsuudenkoti oli yhtä karmea. Isä alisti, kiristi ja nöyryytti koko perhettä. Kaikki pelkäsivät. Isällä oli itsetunto-ongelmia, yritti nostaa itseään alistamalla muita.
Anoppi otti eron. Julkisivu kiilsi. Mieheni pelkäsi isäänsä vielä aikuisenakin. Kun tämä isä yritti käydä minun kimppuuni, sanoin, ettei hänen valtansa yllä minuun. Hän sai raivokohtauksen.
Miehestäni, nyt jo exästä, ei koskaan tullut tasapainoista ihmistä. Hän, kuten veljensäkin, särkyi lapsuudessaan. Työelämä sujui, mutta muuten kaikki oli pielessä. Toivottavasti kirjoittajalla on parempi onni.