”Erosin 20-vuotisesta suhteesta pitkälti siksi, että minun täytyi suojella lapsiani heidän omalta isältään. Hän ei ollut niinkään fyysisesti väkivaltainen, mutta kyykytti lapsia henkisesti. Se on jättänyt lapsiin jälkensä.

Eron jälkeen mies päätti että olen tullut hulluksi, siis siksi koska haluan jättää hänet. Hän kierteli sitten puhumassa ystävilleni ja vanhemmilleni siitä kuinka hullu olen. Samalla asialla hän on lähestynyt myös esimiestäni. Hän levittää minusta juoruja jotka pilaavat ammatillisen maineeni. Mies uhkaa haastaa minut oikeuteen milloin mistäkin ja on tehtaillut minusta melkoisen pinon aiheettomia lastensuojeluilmoituksia.

Omaisuuttamme hän ei halunnut jakaa, koska minä ”en ansainnut” mitään. Tarvitsin avukseni lakimiehen, ja olisin tehnyt henkilökohtaisen konkurssin elleivät vanhempani olisi lainanneet minulle rahaa. Pahimpina hetkinä olen anellut apua lakimiehen lisäksi poliisilta ja lastensuojelusta. Ja valitettavasti pyysin kerran apua myös miehen lähisukulaisilta: seurauksena oli, että he kaikki kääntyivät minua vastaan, kun kehtasin valehdella tästä ihanasta miehestä noin hurjia juttuja ja häiritä anoppiani ”aikuisten asioilla”.

Pahinta on se, että mies on purkanut kiukkuaan myös lapsiin. Hän uhkaili jatkuvasti heittää nyt 15-vuotiaan tyttäremme tavarat pois, jos tyttö ei suostunut olemaan isällään joka toinen viikko. Hän myös lupasi puhua lapsesta pahaa sukulaisille, ja on mitä ilmeisimmin myös tehnyt niin, kovin on hiljaista tytönkin sukulaisrintamalla. Arvata saattaa, että isän ja tytön välit eivät ole kovinkaan lämpimät.

Voitte ehkä arvata, ketä isä syyttää. Minua tietysti, koska hän uskoo että olen ”vieraannuttanut” lapsen hänestä. Kovin muodikas termi tuo vieraannuttaminen ja toimii kätevänä aseena miehelle, joka ensin katkaisi välit lapseen, ja etsii sitten syyllistä siihen että lapsi ei halua enää nähdä häntä.

Meillä oli aikanaan myös hyviä vuosia ja rakastin tätä hankalaa miestä. Nyt todella tiedän mihin hän pystyy. Mies ei pysty katsomaan itseään peiliin, ja todellisuuden kohtaaminen on niin vaikeaa että hän keksii päässään vaihtoehtoisia totuuksia. Pahoin pelkään että hän oikeasti uskoo niihin.

nainen nojaa päätä käteen
Kuva Anh Nguyen, ylin kuva Alec Douglas.

Haluan antaa lapsilleni mallin siitä, että toimimattomaan liittoon ei pidä jäädä, riittää varmasti, jos on jo 20 vuotta yrittänyt. Ehkä jopa vähempi yrittäminen olisi riittänyt, mutta ihminen jaksaa aika pitkään uskoa toisesta hyvää, uskoo että jonain päivänä puoliso näkee valon ja muuttuu.

En missään nimessä kadu että uskalsin vihdoin lähteä, mutta on hyvä että en erotessa tiennyt miten hurjia vaiheita on edessä. Maksoin vapaudestani kovan hinnan. Valitettavasti myös lapset ovat maksaneet paljon, isänsä takia ja myös eron takia.

Ihailen kovasti ihmisiä, jotka hoitavat eronsa siististi ja pystyvät pitämään lapset erossa riidoista. Häpeän sitä, että valitsin rinnalleni miehen, joka osoittautui näin sairaaksi ja ilkeäksi. Kiusaaminen ei auta ketään, ja on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi kukaan erotessa tekee tällaista kiusaa ex-puolisolleen. Eroaminen on vaikeaa, mutta siitä voi selvitä aiheuttamatta täydellistä hävitystä ympärilleen.

Olisi ihanaa, jos pystyisimme lasten takia olemaan edes jonkinlaisissa väleissä, se merkitsisi lapsille paljon. Olisi hyvä, jos voisi muistella niitä kauan sitten olleita hyviä vuosia lämmöllä, mutta en pysty. Miehen hirviöteot ovat jättäneet jälkeensä sen verran vihaa ja katkeruutta.

Erosta on nyt vajaa kolme vuotta. Emme ole käytännössä minkäänlaisissa puheväleissä edelleenkään. Pienin lapsista (12-vuotias) viettää isänsä kanssa aikaa, muut eivät juurikaan. Jatkuvaa kiusaamista ei enää ole.

Minä olen löytänyt elämääni ihanan miesystävän, joka on älykäs ja fiksu, ystävällinen ja empaattinen. En haaveile enää yhteisestä kodista kenenkään miehen kanssa, seurustelusuhde riittää. Taisteluarvet haalistuvat vähitellen, mutta eivät häviä koskaan. Jos olen ihan rehellinen, niin toivon että ex-mieheni kuolisi. Se helpottaisi elämää melko paljon.”

Nimim. Manna

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

16 vastausta artikkeliin “”Maksoin vapaudestani kovan hinnan””

  • Revitty sanoo:

    Niin paljon tuttuja piirteitä tässä jutussa. Minä en onneksi tehnyt entisen mieheni kanssa lapsia ja pääsin muutaman vuoden kaaoksen jälkeen tilanteesta pois. Ihan kamalaa lukea, miten monella on samanlaisia kokemuksia. Miten voikaan olla, että noin mätiä kiusaajaihmisiä on olemassa niin paljon! Ja miten tämänkaltainen narsisti saa siitä kärsivästä osapuolesta itsestäänkin pahimmat puolet esille. Minä olin suhteeni aikana aivan sekaisin ja olo oli niin paha, että kohtelin lopulta muitakin ihmisiä huonosti. Mannan loppukaneetti ”Jos olen ihan rehellinen, niin toivon että ex-mieheni kuolisi. Se helpottaisi elämää melko paljon” kolahti oikein kunnolla. Niin minäkin eksästäni ajattelen, mutten ole voinut sitä koskaan ääneen sanoa. Edelleenkään viisi vuotta eron jälkeen en kykene luottamaan uuteen kumppaniini täysin, vaan ajoittain tulee eteen erittäin ahdistavia hetkiä, jolloin uskon, ettei tämä minua hyvin kohteleva ihminen voi olla edes todellinen.

  • Voimia! sanoo:

    Kuulostaa hirveältä. On aivan pohjamutia myöten järkyttävä kokemus nähdä mihin kaikkeen ihminen, johon olet luottanut, pystyy. Voimia niin paljon. Sanoisin, että ole armelias itsellesi, ei sinun ole mikään pakko antaa anteeksi ja unohtaa nyt. Anna aikaa, ehkä joskus sinusta tuntuu siltä, ja jos ei, sekin on ymmärrettävää. Älä syyllistä itseäsi, siihen ei ole aihetta.

    Itselleni selvisi kaksi vuotta sitten (lapset silloin 2,5, v sekä 9 kk), että lasteni isällä oli salasuhde työkaveriinsa. Ennen käryä kodin ilmapiiri oli ollut myrkyllinen, olin jatkuvan kritiikin kohteena ja miehellä ei ollut mikään hyvin, ei kuulemma ollut ”omaa elämää”, ja minä tein kaiken väärin tai vaan liian vähän. Hän vetäytyi lastenhoidosta. Kun suhde selvisi minulle, hän halusi jatkaa perheenä, mutta kuitenkin jatkoi valehtelua. Siinä vaiheessa kun kerroin, etten pysty enää luottamaan vaan haluan eron, alkoi manipulointi. Hän yritti tehdä minusta hullua ja oli kuulemma minusta niin ”huolissaan”. Siihen asti olin hoitanut pääasiallisesti lasten hoivan ja juoksevat asiat (mikä oli sopinut hänelle paremmin kuin hyvin), mutta tässä kohtaa hän esitti minun olevan täysin kyvytön huolehtimaan heistä ja lisäksi mm. epävakaa ja väkivaltainen. Perheensä hän käänsi minua vastaan, minähän hajoitin perheen ja olen kaikin tavoin hankala. Taistelu ja kiusanteko hänen puoleltaan jatkuu ja pelkään näin olevan vielä pitkään. Allekirjoitan toteamuksen ”maksoin vapaudestani kovan hinnan”. Ymmärrän kuitenkin, että alistavaan suhteeseen jääminen olisi sairastuttanut minut ja ollut myös lapsille vahingollista.

  • Parempi myöhään, kun ei silloinkaan sanoo:

    Voi Manna,
    Kaikkea hyvää! Onneksi kuitenkin viimein lähdit. Itsekin odotin (turhan) kauan – aina vaan uudestaan ja uudestaan. Fyysisiä jälkiä ei tullut, mutta henkiset arvet ovat sitkeässä niin itsessä kuin lapsissa, jotka ovat jo aikuisia. Meillä suhde exän kanssa nyt rauhallinen, mutta on asioita, jotka voin antaa anteeksi, vaikka en ehkä koskaan unohtaa, pettymyksiä, lupauksia, asioiden peittelyä lapsilta, pelkoa…

    Meillä jokaisella on kuitenkin oikeus turvalliseen ja itsellemme sopivaan elämään. Toivon niin, että saat elää elämääsi rauhassa❤️

  • Sanna sanoo:

    Vuosia sitten järkytyin kun kuulin että silloinen työkaverini, fiksun oloinen nainen, oli saanut syytteen entisen miehensä häirinnästä. Syytekohtia oli huimat 37! Luulin aina että tuollaista tekevät jotkut tuntemattomat mielipuolet siellä jossain, sellaiset oudot luuserityypit joita ei ole keskuudessamme. Erosta kaikki tiesimme, hän itki usein töissä ja me työkaverit lohdutimme häntä. Hän myös oli useampaan otteeseen sairaslomalla, mutta se oli meistä ihan ymmärrettävä – vaikea ero kun oli. Kun mies ilmoitti häirinnästä poliisille ja juttu eteni oikeuteen, hän kertoi siitä avoimesti. Miehellä oli ensin rakastajatar, jonka kanssa se nopeasti muutti yhteen. Nainen oli niin järkyttynyt ja katkera erosta ja kaikesta, ettei se osannut päästä irti. Hän soitti ex-miehelleen yli sataa kertaa ja aneli sitä takaisin. Kun se ei auttanut, hän alkoi lähetellä uhkailuviestejä, yli 300 kuukaudessa! Kävi ex-miehen kotipihalla, kerran rikkoi ikkunan kivellä ja kerran puhkaisi auton renkaat. Soitti miehen uudelle naisystävälle ja uhkaili kaivella siltä silmät päästä ja tapaa sitä. Työkaverillani oli tietysti kaikkiin tekemisiinsä perusteet! Hän uskoi tekevänsä oikein ja että mies ja hänen uusi vaimonsa ansaitsevat rangaistuksensa, koska mies on pettävä sika ja nainen huora. Kaikesta oudointa tässä oli se, että välillä ne syyt kuulostivat minusta jopa järkevältä! Muistan äitini silloin kommentoivan, että on vaikea olla objektiivinen kun kyse on läheisestä ihmisestä (olimme monta vuotta samassa työpaikassa). Mutta jos joskus ”olet itse eroamassa ja alkaa tuntua että haluat rikkoa miehesi auton, muista etsiä itselle apua ajoissa”.

  • Mummu sanoo:

    Kuin omasta elämästäni. Erosta on jo kauan, mutta ilkeät teot seuraavat silti. Onneksi kuitenkin aikanaan pääsin tuosta helvetistä pois.

  • Nimetön sanoo:

    Meillä aivan sama tilanne. Kiusaaja vain on mieheni exä. Kiusaaminen on jatkunut jo vuosia ja olen aivan loppu.

  • Äitipuoli83 sanoo:

    Miehen ex-samanlainen että keksii asioita joihin uskoo. Eivät tosin olleet kuin päälle vuoden yhdessä ja lopulta oikeisteitse isä sai lapsen luokseen aika nopsasti. Tätä kestänyt kymmenen vuotta. On hetkiä kun oon toivonut tän äidin kuolemaa. Mutta yleensä ne tunteet menee ohi. Anteeksi yritän antaa mitä on lapselleen ja miehelle tehnyt ja mitä tulee tekemään. Ja miten meidän yhtesillekin joudun tätä räyhääjää kertoa että kaikilla vaan on vähä erilaiset vanhemmat. Mut pysykää erossa! Teidän sisko silti rakastaa äitiään.

  • Surullinen äiti sanoo:

    Hei Manna, kiitos kirjoituksestasi! Ikävää että asiat ovat menneet noin. Ei pitäisi sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu (sillä sitä voi vaan arvuutella), mutta täällä nettikaapelin toisessa päässä on kohtalotoveri. Meillä asiat ovat eskaloituneet sinne oikeusprosesseihin saakka, eivät enää ole uhkailua. Viidettä vuotta mennään ja loppu häämöttänee reilun kolmen vuoden päästä, kun lapsemme täyttää 18v. Eksäni saa ilmaisen oikeudenkäyntiavustajan, jolloin näiden prosessien ylläpito on hänelle ns ilmaista lystiä, minulla on kaksi kotivakuutusta, mutta korvausperusteet ovat lujassa ja korvaussummat pienet kustannuksiin nähden. Välillä tuntuu ihan ylivoimaisen raskaalta, mutta pakko on jaksaa. Onneksi on mielekäs työ, ystäviä sekä apua tarjolla ja sitä olen saanut, niin henkistä kuin fyysistä. Joskus haaveilen lottovoitosta ja miten sitten perustaisin jonkun säätiön josta kanavoidaan rahaa tällaisessa pinteessä oleville 😊, että olisi yksi huoli vähemmän. Uskon myös että lapset vanhetessaan alkavat käyttää omia aivojaan (meilläkin vielä vaikka nyt tuntuu että isän vuosien manipulointi alkaa teini-ikäisessä näkyä) ja jos heillä on edes yksi ns täyspäinen, aikuismainen vanhempi, heillä on hyvät mahdollisuudet selvitä näistä myskyistä eteenpäin. Mutta toivotan sinulle ja kaikille kanssakulkijoille voimia ja uskoa tulevaan. Juuri nyt on rankkaa, mutta vielä koittaa päivä kun asiat ovat paremmin!

  • Äippäpä sanoo:

    Tsemppiä aloittajalle!
    Itse painin samanlaisten ongelmien kanssa… Emme ole puheväleissä ja isä haukkuu minua lapsille jatkuvasti.
    Nuorin lapsista asuu opiskelun takia muualla ja tehtiin sopimus että isä maksaa kaikki lapsen kulut opiskelun ajalta.
    Ei siis ole maksanut elatusmaksuja 5v aikana, eikä halunnut että maksaa mulle mitään vastakaan , koska uuden puolisoni kanssa kuitenkin ryyppäisimme kaikki rahat….
    Se että olen lapsen elättänyt tähän asti, ei merkitse mitään… Mitäs hylkäsin hyvän miehen ja rikoin perheen.

    Nyt nuori on kuitenkin pulassa isänsä kanssa… Isä sanoo ettei anna rahaa jos ei käy hänen luonaan.
    Mielestäni nuori saisi käydä siellä mutta hän sanoo että isän käytös ahdistaa ja tuo on puhdasta vallankäyttöä.
    Nyt olen todella huolissani nuoren jaksamisesta… Tunnistan isän käytöksestä samaa mitä itse olen kokenut avioliiton aikana ja pelkään että tämä painostus aiheuttaa ongelmia niin kauan kuin nuori on taloudellisesti riippuvainen isästä.
    Aiemmin hän ei esim koulukuraattorin kanssa halunnut puhua mutta nyt sanoi itse että vois jonkun ’tyypin’ kanssa jutella asioistaan.
    Minä en voi isän kanssa asioista puhua koska isän mielestä yritän kääntää lapset häntä vastaan…joten joku muu täytyy saada ’edunvalvojaksi’
    Onneksi hänellä on aikuisia sisaruksia ja voi heidän kanssaan myös jutella ja isää tavata kun joku muukin on paikalla…yhdellä sisaruksista tosin on mielenterveysongelmia, se huolettaa varmasti muita sisaruksia…
    Eikä asiaa auta se että isän mielestä nekin ongelmat ovat mun syytä kun muutin pois kotoa.

    • Joskus on vain huonoja vaihtoehtoja, mistä valita sanoo:

      Juuri tämän tien olen minäkin valinnut. Jotenkin pärjäillään arjessa ja aika hyvin yleensä sujuu isän ja lasten välit, hyviä hetkiä löytyy arjesta. Ja minun ja mieheni välit arjessa myös sujuu yleensä, kun ennakoin asioita, tasoitan tietä ja tilanteita. Meillä ollut historiassa hurjia ja kurjia aikoja, aikoja milloin tuntui etten kestä enkä halua ajaa töistä kotiin, mutta pakko lasten takia. On pariterapiat käyty, on ollut kerran uskottomuuskriisi, joka on sovittu ja siitä päästy yli. Mutta tietenkään ei luottoa enää täysin ole, mutta näillä mennään lasten takia. En uskalla ajatella aikaa, kun lapset ovat lähteneet maailmalle, mutta se on sen ajan murhe. Elän ja eletään tätä päivää, aika sopuisasti ja asiallisesti yleensä. Miestäni en pysty muuttamaan, on persoonansa, läheiset tietävät ja ovat nähneet millainen, jeesaavat tarvittaessa kun lisäapua tarvitaan. Mutta ovat asiallisia, kyläilyt ja juhlat saadaan sujumaan ihan hyvissä merkeissä. Haen itse ilon aiheita ja jaksamista asioista, mitkä ovat minulle tärkeitä ja muiden ihanien ihmisten seurasta, mutta en pidä kotona siitä ääntä eikä minulla ole mahdollisuutta/ ei kannata, mikä kuluttaa voimiani ja mikä taas saa minut jaksamaan ja lataa akkuja. Yritän olla iloinen ja positiivinen itseni, myös kotona. Minulle tärkeää, että kotona on hyvä ja rauhallinen ilmapiiri, jos voin vain siihen vaikuttaa. Riittää että lapset kiukuttelevat ja saavat sen tehdä, sen verran ainakin kuin isä sitä kestää. Näillä mennään nyt ja kokonaisuuteen olen aika tyytyväinen kuitenkin. Huonomminkin voisi olla ja niitäkin aikoja on kyllä nähty ihan tarpeeksi, että siitä on sen verran kokemusta että tähän tilanteeseen osaan olla tyytyväinen

  • Tiedän niin hyvin sanoo:

    Mieheni on nykyään arjessa ihan ok ja lapsille ihan hyvä isä, mutta juuri tällainen perkele, jos eron ottaa puheeksi. Ja tämä on se syy miksi EN eronnut. Näin ei saisi sanoa ja vielä vähemmän tehdä ja ehkä olen pelkuri? Tai sitten sotilas? Kuka tietää, mutta tiesin, että elämä menisi tuollaiseksi, jos eroaisin ja se mitä se tekisi lapsilleni, repisi minut riekaleiksi.
    En halunnut heille sitä helvettiä. En halunnut tapella heistä ja joka asiasta oikeudessa ja selvitellä perättömiä juttuja ja selän takana puhumista. En tiedä mitä tapahtuu kun lapset muuttavat kotoa – se lienee seuraava etappi, jossa tätä ratkaisua punnitaan.
    Kävin pitkän tien miettiessäni tätä ja totesin, että olen onnellisimmillani kun lapsillani on asiat hyvin ja jos omilla valinnoillani voin siihen vaikuttaa ja vielä uskoa, että pysyn järjissäni, miksi en tekisi niin? En missään nimessä ole uhri enkä uhrautunut – olen valinnut tämän rakkaudesta lapsiini. En SUOSITTELE tätä kenellekään, mutta jos paska on jo tuulettimessa, mutta arjessa elämä sujuu kohtalaisesti, tämäkin voi olla vaihtoehto.

  • Nimetön sanoo:

    Ihan samanlaista kokemusta ei ole, mutta tuo oikeanlaisen eron ihanne on itselleni ollut todella ahdistava. Takana on kaksi eroa pitkästä avoliitosta, ensimmäinen lasten isän kanssa ja toinen miesystävänsä, jonka kanssa ei onneksi ole yhteisiä lapsia. Oman osuuteni tunnen ja tiedostan molempien suhteiden ongelmallisuudesta ja osittain kyse on samoista ongelmista: olin liian joustava ja sopeutuvainen ja tämän antoi näille kahdelle hyvin eri tavalla hankalille miehille mahdollisuuden käyttäytyä niinkuin käyttäytyivät. Ensimmäisen kanssa kävi aika klassisesti niin, että kaikki elämän paino ja vastuu kasautuu minulle, mies hoiti juttuja satunnaisesti eikä oikeastaan ollenkaan oma-alotteisesti. Hän oli muutenkin hyvin epäluotettava, ei pettänyt mutta unohtui omille teilleen milloin minnekin ja sovitut asiat hävisivät mielestä. Myös riippuvuuksia liittyi kuvioon, monissa muodoissa, ei pelkästään päihteistä vaan mm. urheiluharrastus toimi hänellä tähän tapaan. Asioita yritettiin hoitaa, tai oikeammin minä yritin saada häntä heräämään tilanteeseen vuosien ajan, mutta reaktio vaihteli asian vähättelystä hetkellisen kuunteluun ja jopa pieniin yrityksiin korjata tilannetta, kunnes kaikki taas unohtui. Kuvion mausteena pienet lapset, epäsäännölliset työt, huonora hatilanne jne. johtivat lopulta minun totaaliseen uupumukseen. Sitten kun lopulta ilmoitin, että tämä on nyt tässä, alkoi vuosien tappelu huoltajuuskiistoineen ja syykin oli aina ja kaikkeen minussa. Itselläni ei ollut voimia keskustella enää nätisti ja sopia asioita lasten kannalta sujuvasti kun olin loppuvaiheessa jo kärsinyt unettomuudesta viikkokausia. Yritin kuitenkin olla diplomaattinen, mutta mies veti maton jalkojen alta kerta toisensa jälkeen. Tämä paskamaisuus jatkui vuosia ja tavallaan jatkuu edelleen, vaikka emme ole juuri missään tekemisissä, erosta kohta 9 vuotta, ja lapset ovat jo aika isoja. Lasten pakolliset asiat hoidetaan ja siitäkin hän tekee satunnaisesti älyttömän hankalaa että se siitä sopuisasti erosta. Toisen miehen kanssa Hyde oli aika rankasta henkisestä väkivallasta, joka alkoi vaivihkaa ja paheni kausittain, välissä siis oikein hyviäkin aikoja. Tämä kohdistui minuun, mutta heijastui toki myös lapsiin ja tietysti myös miehen todella omituiset asenteet ja näkemykset vaikuttivat kodin ilmapiiriin. Tästä suhteesta lähtö oli lopulta pitkään suunniteltu pako, sillä aloin pelätä, että erinäiset uhkaukset muuttuvat teoiksi. Mies oli ajoittain vainoharhainen ja tulkitsi tekemisiämä ja sanomisiani todella kieroituneesti. Jouduimme jättämään myös rakkaan lemmikin sinne, koska mies omisti tämän, ja toinen lapsista oli hyvin kiintynyt tähän mieheen, joten tilanne oli monella tavalla hankala. Tämä suhde päättyi edelliseen verrattuna kuin seinään, mikä on ollut minun mielenterveyteen kannalta hyvä asia, sillä tämän miehen jutut olivat jo niin älyttömiä suhteen aikana ja selvittelen tilannetta vähitellen edelleen. Jos olisi tullut vielä jälkipuheuta saatikka uhkauksia, en tiedä mitä oman elämän rakentamisesta olisi tullut. Muiden mielestä olen ehkä epäonnistunut kun eroni menivät näin (tai kun ylipäätään erosin), mutta itse tiedän että muut keinot olivat näissä tilanteissa aika lailla ulottumattomissani enkä ole vastuussa toisten ihmisten käytöksestä.

  • Perusjätkä sanoo:

    Surullista luettavaa. 🙁

  • Maukka sanoo:

    Kuin omasta elämästäni. Lisänä vielä yhteydenotot ystäviini ja sukulaisiini. Tunkeutumiset paikkoihin, joihin häntä ei toivota. Soittelut joka paikkaan. Lapsen ja minun välisten viestien lukeminen. Vanhojen tavaroiden kuskaaminen meidän oven eteen. Kuin pakolla pysyttely elämässäni. Tällä hetkellä sellainen olo, että loppuuko tämä ikinä. Tätä jatkunut nyt neljä vuotta.

    • Minä sanoo:

      Minulla se loppui kun löysin miehen itselleni, joka olikin yhtenä iltana vastassa tervehtimässä (asiallinen tervehdys riitti). Kun exä sai tietää uudesta kumppanistani, puhelut ja viestit kiihtyvät hetkeksi, mutta nyt olen saanut olla rauhassa. Minulla on joku joka on valmis vastaamaan vaikka
      puhelimeen jos puheluita alkaa tulemaan.
      Joskus mietin, että olisi pitänyt ottaa joku esittämään miestä itselleni, en sitten tohtinut, mutta se olisi tehnyt saman jo aikaa sitten. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

      • Maukka sanoo:

        Meillä ei ole auttanut tämäkään. Löysin uuden puolison ja menimme naimisiin vähän aikaa sitten. Häirintä vain kiihtyi. Kun muutimme yhteiseen kotiin, touhu meni aivan hulluksi. Minua kohdellaan ”yksikkönä” eikä ex-mies osaa ajatella, että hänen käytöksensä vaikuttaa muihinkin kuin minuun. Hän kiusaa nyt jonkun toisen vaimoa.