Kun pieru ruokapöydässä on henkistä väkivaltaa

Huono Äiti sai avautumisen aiheena henkinen lähisuhdeväkivalta ja se, miten sen tunnistaa vasta, kun lakkaa tutkimasta yksittäisiä hetkiä ja katsoo niiden muodostamaa kokonaisuutta.

Mainos

Näin nimimerkki Pumpuli kertoo:

Yksi paistinpannu ei ole lähisuhdeväkivaltaa. Paitsi ehkä sarjakuvissa. Niissä sillä yleensä lyödään jotakuta päähän.

Meillä paistinpannuilla ei lyöty ketään. Silti niihin liittyy yllättävän monta muistoa siitä, miltä henkinen väkivalta voi näyttää.

Ei myöskään tyhjä tölkki jääkaapissa ole väkivaltaa. Mökötys on mökötystä. Pieru ruokapöydässä on lähinnä huonoa käytöstä. Parisuhteissa riidellään. Ihmiset hermostuvat ja käyttäytyvät joskus typerästi.

Siksi minun oli niin vaikea nähdä sitä.

Katsoin jokaista tapahtumaa erikseen, vaikka olisi pitänyt katsoa niiden muodostamaa kuvaa.

Nämäkin ovat vain välähdyksiä sieltä täältä vuosien varrelta. Niiden välissä oli tavallista elämää, hyviä päiviä ja paljon sellaista, mitä tavalliseen perheen arkeen kuuluu.

Mutta myös näitä.

Paistinpannu #1

Ensimmäinen paistinpannu oli lapsen lelu.

Mieheni kompastui siihen pimeässä huoneessa lapsen ollessa menossa nukkumaan. Seurasi huutoa ja kiroilua. Paistinpannu lensi roskiin.

En puuttunut tilanteeseen.

Kun mies oli poistunut, kaivoin paistinpannun roskista ja palautin sen vaivihkaa leikkeihin.

Varovaisuuteni ei syntynyt paistinpannusta. Siinä vaiheessa tapahtumia oli jo kertynyt, ja olin oppinut arvioimaan, milloin johonkin kannatti puuttua ja milloin oli parempi odottaa.

Jälkikäteen kiinnostavinta ei siis ole se, miksi aikuinen mies suuttui lapsen leikkipaistinpannulle.

Kiinnostavampaa on, miksi minä odotin hänen poistumistaan ennen kuin uskalsin pelastaa sen.

Tyhjä tölkki

Joskus nuori oli jättänyt tyhjän tölkin jääkaappiin.

Olin aiemmin puuttunut mieheni tapaan huomauttaa nuorelle asioista sarkastiseen, vittuilevaan sävyyn, huutaen tai simputusta muistuttavalla kurinpidolla. Miehen reaktio tähän oli, että jatkossa hän ”ei puutu” asioihin lainkaan.

Tyhjästä tölkistä ei siis ilmeisesti voinut enää sanoa mitään.

Sen sijaan siitä voitiin mököttää kaksi päivää.

Lopulta marssin jääkaapille, otin tölkin, taittelin sen roskiin ja ilmoitin ongelman olevan ratkaistu.

En suostunut toimimaan perheen sisäisenä viestinviejänä, jonka tehtävänä oli välittää jokainen epähuomiossa aiheutettu mielipaha.

Tölkki oli poissa. Ongelma ei ollut.

Vessajutut eivät kuulu ruokapöytään

Miehelleni oli joskus huomautettu piereskelystä. Palautteen antoi sukulainen.

Miehen reaktio palautteeseen jäi mieleeni niin hyvin, etten itse mielelläni ottanut asiaa puheeksi.

Lapsen kanssa käytöstapa-aihetta oli kuitenkin hieman vaikeampi kiertää.

Yritin kerran pöydässä opettaa, etteivät vessajutut kuulu ruokapöytään.

Mies vastapäätä nosti toista pakaraansa ja pieraisi kuuluvasti.

Kasvatuksellinen puheenvuoroni oli päättynyt.

Yksittäisenä tapahtumana tämä on oikeastaan ihan kelvollinen pieruvitsi.

Mutta minä en uskaltanut sanoa aikuiselle puolisolleni suoraan, ettei ruokapöydässä piereskellä.

Pieru ei ollut henkistä väkivaltaa.

Minua kiinnostaa enemmän se, miksi pelkäsin pierun jälkipuintia enemmän kuin itse pierua.

Tilapäinen asunto

Yhteisessä kodissamme oli liian vähän huoneita. Aluksi teini joutui jakamaan huoneensa pienen lapsen kanssa.

Minusta tarvitsimme isomman asunnon.

Mies vastusti muuttoa. Lopulta hän suostui.

Sitten asumisen kustannukset nousivat yllättäen voimakkaasti maailmantilanteen muutoksessa. Sain kuulla pilanneeni kaiken. Taloudellinen ahdinkomme oli minun vastuullani, koska minä olin halunnut muuttaa.

Lopulta suostuin muuttamaan kaupungin vuokra-asuntoon, jota en pitänyt perheellemme hyvänä ratkaisuna.

Sovimme sen olevan tilapäinen. Tilapäisyys oli minulle aika olennainen osa sopimusta.

Katselin meille sopivampia asuntoja. Vuodet kuluivat.

Vähitellen minulle alkoi valjeta, että sana tilapäinen tarkoitti meille kahta eri asiaa.

Minulle se tarkoitti: tässä asumme, kunnes löydämme paremman ratkaisun.

Hänelle se näytti tarkoittavan: asia on nyt ratkaistu.

Jossakin siinä välissä olin jälleen päätynyt ratkaisuun, jota en itse ollut halunnut, koska vastustamisen hinta tuntui suuremmalta kuin suostumisen.

Paistinpannu #2

Jossakin vaiheessa joku oli ottanut tavaksi siirtää oikean paistinpannun hellalta tiskialtaaseen.

Tästä seurasi raivoa.

Paistinpannua ei ollut vain siirretty. Sillä oli vittuiltu.

Taloudessa asuvalla nuorella olisi saattanut olla tapahtumalle tylsempi teoria: liedellä ei ehkä kannata säilyttää tavaroita.

Mutta siinä vaiheessa paistinpannu oli lakannut olemasta keittiöväline.

Se oli viesti. Mahdollisesti paistinpannuksi naamioitu henkilökohtainen hyökkäys.

Vittuiluviinit

Sairastuin koronaan.

Elettiin aikaa, jolloin positiivinen tulos tarkoitti viiden päivän karanteenia. Kaikki mukavat suunnitelmamme viikonlopulta peruuntuivat. Pyysin miestäni tuomaan kaupasta viiniä.

Hän lähti vihaisena sanomatta mitään.

En tiennyt, mitä olin tehnyt.

Laitoin viestiä perään ja yritin pahoitella, jos olin sanonut jotakin väärin.

Sillä välin söin lapsen kanssa päivällistä. Hän onnistui vetämään couscousia nenäänsä. Pohdin, miten saisin sen pois, koska tavallinen puhaltamiskikka ei tuntunut koronapositiivisena erityisen hyvältä idealta.

Sitten mies palasi kaupasta.

Eteeni ilmestyi kaksitoista litraa viiniä, ja minut haukuttiin lapsen kuullen alkoholistiksi.

En enää muista, mitä couscousille tapahtui.

Viinikään ei oikein maistunut.

Bussi sairaalaan

Kaikki tapahtumat eivät ole koomisia edes jälkikäteen.

Sain vakavan leikkauskomplikaation. Päivystyksestä minut ohjattiin kodin kautta seuraavana aamuna sairaalaan, jossa minut oli leikattu.

Minulla oli 39 asteen kuume ja tulehdusarvot huomattavan korkealla.

Pyysin mieheltäni aamulla kyytiä sairaalaan.

Kotona alkoi huutaminen.

Peruin kyytipyyntöni. Puin päälleni ja lähdin pakkasessa bussille.

Sairaala-aikanani sain viestejä siitä, kuinka rankkaa hänellä oli, kuinka paljon vitutti ja kuinka teki mieli ”repiä päitä irti”.

Minä olin sairaalassa, uusintaleikkauksessa ja vakavasti huolissani miehen mielentilasta hänen ollessaan yksin vastuussa perheestämme.

Jälkikäteen yksi kysymys vaivaa minua enemmän kuin se, miksi lähdin niin sairaana bussilla:

Miksi bussi pakkasessa 39 asteen kuumeessa tuntui minusta paremmalta vaihtoehdolta?

Paistinpannu #3

Kolmannen paistinpannun kohdalla suhteeni paistinpannuihin oli jo muuttunut hieman monimutkaiseksi.

Olin käyttänyt tuota pyhintä. Se oli vielä kuumana hellalla jäähtymässä.

Ajattelin vaihtoehtojani. Jos jätän pannun siihen, saatan unohtaa palata pesemään sen. Jos unohdan, voi tulla huutoa siitä, että olen jättänyt pannun likaiseksi.

Niinpä pesin sen kuumana. Pannu sihisi veden alla.

Mies tuli viereen paheksumaan. ”Pannu menee pilalle, jos se sihisee pestessä.”

Taisin vastata, että paistinpannujen kuuluu sihistä.

Myöhemmin sain paistinpannun käyttöohjeet tekstiviestillä.

Ongelma oli vain siinä, että tässä vaiheessa en enää yrittänyt selvittää, mikä olisi järkevä tapa käsitellä paistinpannua.

Yritin arvata, mikä tapa ei aiheuttaisi suuttumusta.

Olin kuitenkin jo tottunut siihen, että toimin ”niin tai näin, aina väärinpäin”.

Kauppareissu, jolle en edes lähtenyt

Suhteemme oli jo loppusuoralla, kun pyysin jälleen miestäni käymään kaupassa.

Hän oli joka tapauksessa lähdössä perheen autolla viemään lasta harrastukseen rakennukseen, jossa oli kauppoja.

Pyysin ilmeisesti väärin.

Mies alkoi huutaa lapsen läsnä ollessa, että voisin mennä itse kävellen kauppaan. Että minä en koskaan käy kaupassa enkä hoida perhettä. Hän käytti myös hyvin luovaa ilmaisua kuvaamaan saamattomuuttani.

Tämä oli kiinnostava tieto ihmiselle, joka oli vuosien ajan käyttänyt suuren osan pienemmästä palkastaan juuri perheen ruokiin ja pääasiallisesti huolehtinut perheestä.

Pyysin häntä lopettamaan. Huuto ja haukkuminen jatkuivat.

Lopulta kysyin, mitä minun pitäisi tehdä, jotta hän lopettaisi. Sekään ei auttanut.

Jossakin vaiheessa en enää osannut tehdä mitään järkevää.

Heittäydyin lattialle ja kehotin häntä ”potkimaan maassa makaavaa”.

Hän ei potkaissut. Hän otti puhelimensa ja alkoi kuvata.

Nousin ylös ja huusin kameralle: ”Tältä näyttää henkisesti pahoinpidelty ihminen.”

En tiedä, tallentuiko se.

Myöhemmin mies kertoi videon osoittavan minun epävakauttani. Hänen mukaansa ennen kuvaamista ei ollut tapahtunut mitään. Minä vain heittäydyin.

Tilanteesta jäi kuitenkin toinenkin dokumentti.

Lapsi kirjoitti isälleen viestin, johon oli piirtänyt vihaisia naamoja: ”ISILLE! Äiti on kylläkin käynyt kaupassa ja hoitanut perhettä!”

Videolle saattoi tallentua hetki, jolloin minä en enää kestänyt. Lapsen lappuun tallentui se, ettei hetki syntynyt tyhjiössä.

Eikä tämä näkynyt enää vain siinä, miten käyttäydyin. Suhteen loppua kohti myös vointini oli huonontunut. Painoni oli noussut ja turposin. Hiuksia lähti. Olin uupunut ja kärsin aivosumusta. Iho- ja allergiaoireeni olivat pahentuneet.

Oireita oli tutkittu lääkärissä laajasti. Yhtä niitä selittävää fyysistä syytä ei löytynyt.

Minä jatkoin silti eteenpäin. Kunnes tuli viimeinen herätys.

Tehokkaampi herättäjä

Mieheni oli mielestään tehokkaampi herättäjä kuin minä. Minä en kuulemma osannut.

Mutta tehokkuudella oli sivuvaikutus. Useana aamuna hänen tapansa herättää lapsi päättyi voimakkaaseen itkuun.

Lopulta lapsi kirjoitti oveensa lapun: ”Vain äiti saa herättää.”

Se oli lapsen kirjoittama käyttöohje. Harvinaisen yksiselitteinen sellainen.

Rajaa ei kunnioitettu. Mies meni jälleen herättämään lapsen.

Seurasi voimakas itku ja avioero.

Avioero ei tietenkään johtunut yhdestä huonosta herätyksestä. Se oli viimeinen piste hyvin pitkässä lauseessa.

Lapsi oli ilmaissut rajansa niin selvästi kuin lapsi osasi. Hän oli kirjoittanut sen omaan oveensa. Eikä sitä silti tarvinnut kunnioittaa.

Paistinpannun käyttöohjeet minä olin saanut tekstiviestillä. Lapsen käyttöohjeet olivat hänen ovessaan. Jälkimmäiset olivat huomattavasti lyhyemmät.

Ja siinä hetkessä ymmärsin jotakin, mitä olin onnistunut itseni kohdalla selittämään pois jo pitkään.

En halunnut opettaa lapselleni, että näin meidän kuuluu elää.

Oliko tämä lähisuhdeväkivaltaa?

Tätä kysymystä minäkin esitin itselleni pitkään.

Oliko yksi paistinpannu? Ei. Entä tyhjä tölkki? Ei. Pieru? Ei todellakaan. Vaikka se olikin vastenmielistä.

Yksi mökötys, huuto tai loukkaus ei sekään kerro kokonaisesta parisuhteesta. Ja juuri siksi kokonaisuutta oli niin vaikea nähdä.

Nämä ovat vain muutamia välähdyksiä vuosien varrelta. Niiden välissä oli tavallista elämää. Hyviä päiviä. Naurua. Harrastuksia, syntymäpäiviä, televisioiltoja ja aivan tavallisia kauppareissuja.

Jokaiselle yksittäiselle tapahtumalle pystyi myös keksimään selityksen. Hän oli väsynyt. Hän hermostui. Minä ymmärsin väärin. Nuori ärsytti. Pannu oli kallis. Hänelläkin oli rankkaa. Kaikissa parisuhteissa riidellään.

Minäkin keksin niitä selityksiä. Paljon.

Vasta myöhemmin ymmärsin, että olin kysynyt väärää kysymystä.

Ei minun olisi pitänyt tutkia jokaista tapahtumaa erikseen ja miettiä, oliko se tarpeeksi paha. Olisi pitänyt katsoa, mitä niiden välissä tapahtui.

Minä ennakoin reaktioita. Mietin sanavalintojani. Pahoittelin, vaikka en tiennyt, mitä olin tehnyt. Mietin, milloin asian uskaltaa ottaa esiin. Joskus odotin toisen poistumista ennen kuin korjasin tilanteen. Joskus jätin asian kokonaan sanomatta. Joskus hoidin kaiken itse, koska avun pyytämisen seuraukset tuntuivat raskaammilta kuin ilman apua pärjääminen. Joskus suostuin ratkaisuun, jota en halunnut, koska vastustaminen tuntui vielä raskaammalta.

Ja jossakin vaiheessa huomasin saman alkavan näkyä myös lapsen tavassa toimia.

Ehkä henkistä lähisuhdeväkivaltaa on vaikea tunnistaa juuri siksi, ettei aina ole yhtä hetkeä, johon voi osoittaa ja sanoa: Tuossa. Tuossa se oli.

Joskus pitää ottaa monta mitättömän näköistä hetkeä ja asettaa ne vierekkäin.

Paistinpannu. Tyhjä tölkki. Viinilaatikko. Bussipysäkki. Tilapäinen asunto. Lapsen oveen kirjoittama lappu.

Silloin niiden väliin alkaa piirtyä jotakin, mitä yhdestä tapahtumasta ei näe.

Eron jälkeen tapahtui vielä jotakin, mikä jäi mietityttämään. Painoni alkoi pudota nopeasti. Kahdessa kuukaudessa sitä lähti kymmenen kiloa. Myös moni muu pitkään vaivannut oire alkoi helpottaa.

Painonlasku oli niin nopeaa, että hakeuduin sen vuoksi uudelleen lääkäriin. Lääkärin arvion mukaan todennäköisin selitys oli stressin vähenemisen, lääkitysmuutoksen ja elämäntapamuutosten yhdistelmä.

En voi tietää, kuinka suuri osa aiemmasta oireilustani liittyi juuri parisuhteen kuormitukseen. Eikä minun ehkä tarvitsekaan tietää.

Minulta meni kauan ymmärtää, ettei ratkaiseva kysymys ollut, oliko jokin yksittäinen tapahtuma tarpeeksi paha.

Olisi pitänyt kysyä: Miksi me muut olimme oppineet elämään niin, että yhden ihmisen mahdollista reaktiota piti miettiä ennen omaa toimintaamme?

Paistinpannu oli vain paistinpannu.

Kaava sen ympärillä oli se, jota en osannut nähdä.

xx

Hyvä kirjoittaja, kiitos äärimmäisen koskettavasta kuvauksesta.

Et ole yksin

Henkinen väkivalta parisuhteessa on Suomessa yllättävän yleistä. Tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan lähes joka toinen nainen (49 %) ja yli 40 % miehistä on kokenut henkistä väkivaltaa nykyisessä tai entisessä parisuhteessaan. Viimeisen vuoden aikana sitä oli kokenut noin joka neljäs.

Henkinen väkivalta on esimerkiksi nimittelyä, nöyryyttämistä, mököttämistä rangaistuksena, huutamista, syyllistämistä ja sitä, että toisen reaktioita joutuu jatkuvasti ennakoimaan. Usein se ei näytä väkivallalta, koska mikään yksittäinen hetki ei tunnu tarpeeksi pahalta.

Silti se jättää jälkensä. Toistuvaa parisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista puolet kertoo seurauksista, kuten masennuksesta, paniikkikohtauksista ja univaikeuksista. Pitkään jatkunut stressi voi näkyä myös kehossa: uupumuksena, kipuina ja oireina, joille ei löydy selitystä.

Väkivalta koskettaa myös lapsia. Perheissä, joissa väkivaltaa on toistuvasti, lapset ovat nähneet tai kuulleet sitä 63 %:ssa tapauksista. Lapsi, joka elää väkivallan keskellä, on itsekin sen kohde, vaikka häneen ei koskaan koskettaisi.

Jos tunnistit tarinasta jotakin omasta elämästäsi, et ole yksin, etkä kuvittele. Voit soittaa Nollalinjaan numeroon 116 016. Puhelu on maksuton, ja voit soittaa nimettömänä myös silloin, kun et ole varma, onko kokemasi “tarpeeksi pahaa”. Jos olet välittömässä vaarassa, soita 112.

Mistä saat apua

Jos tunnistat tästä tekstistä omaa parisuhdettasi, et ole yksin. Apua saa nimettömänä ja maksutta:

• Nollalinja – lähisuhdeväkivaltaa kokeneille, 116 016 (maksuton, auki 24/7)
• Naisten Linja – tukea naisille, 0800 02400 (maksuton)
• MIELI ry:n Kriisipuhelin – 09 2525 0111 (24/7)
• Hätätilanteessa soita aina 112

---

Mistä saat apua

Jos tunnistat tästä tekstistä omaa parisuhdettasi, et ole yksin. Apua saa nimettömänä ja maksutta:

• Nollalinja – lähisuhdeväkivaltaa kokeneille, 116 016 (maksuton, auki 24/7)
• Naisten Linja – tukea naisille, 0800 02400 (maksuton)
• MIELI ry:n Kriisipuhelin – 09 2525 0111 (24/7)
• Hätätilanteessa soita aina 112

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.