Kun kinaa syntyy siitä, kuka pyhkii kakat ja eikö kukaan taaskaan ollut ostanut koiralle papanoita? Kun romantiikka hukkuu likapyykkikasojen tunkkaiseen vuoristoilmaan ja pyhä periaate ”nukkumaan ei pistetä riidoissa” unohtuu autuaasti. Toinen tekee kaiken liian hitaasti, väärin, huonolla sykkeellä tai muuten vaan eri tavalla kuin olisi toivottu. On aika pakottaa mies avioliittoleirille, kertoo Kolmen Pojan Äiti!

”Joskus ammoin oli ollut tapana pussata aina erotessa ja kohdatessa,mutta nykyään kun kundeille saatiin aamulla kamalalla tappelulla ja huudolla jotkut saappaat, rukkaset ja reput niin ei kuulkaa olis voinut vähempää kiinnostaa siinä sitten enää imutella.

Jossain vaiheessa myös huomattiin, että puhe kääntyi lapsien sanomisiin ja kränäyksiin silloinkin kun olisi ollut mahdollisuutta heittäytyä villiksi ja vetää orgiat silityslaudan tai kuivurin päällä. Vitseistä oli terät katkenneet ja rakkaan mukahauskat letkautukset pistivät puremaan huulta huvituksen sijaan. Toinen sanoi sininen villasukka ja toinen kuuli pinkki bikiinin alaosa, revi siitä yhteistä linjaa ja ymmärrystä. Omalla tahollaan läpikahlatut parisuhdeoppaat tuottivat nollatulosta ja muutenkin tuntui, että aika moni kivi oli käännetty vesiperin. Minä-viestintä oli yhtä tyhjän kanssa ja Väestöliiton parisuhde-peli oli heitetty takkaan jo vuosia sitten.

Yhärielämä ei kolmen kundin kanssa ihan hirveesti jaksanut houkuttaa, vaikka välillä tuntuikin paremmalta vaihtikselta kuin nihkeä nytkytys päivästä toiseen ja kireä ilmapiiri kotirintamalla.

Vauvat oli aikanaan haluttu ja perhevalmennuksessa opittu että se toinen aikuinen kotona tunnetaan myös vaimona/miehenä eikä vain äippänä tai iskänä. Kovasti silloin nyökyteltiin myötäillen ja vannottiin puoli vartaloa raamatun päällä ettei meidän liittomme koskaan näkisi tahmeampia päiviä vaan pitäisimme yllä eroottista sähinää ja välillämme kulkisi tuhat volttia vaikka kakkavaippaa ojennettaessa. Tiedettiinhän me paremmin kuin ne kaikki muut, ketkä lehdissä voivottelivat arjen haalistuneen ja puolison vetovoiman hävinneen alle säälirajan. Jos joku sortui eroamaan tai vaihtamaan vihreämmän ruohon puolelle niin yhdessä tuumin päiviteltiin vain luovuttamisvimmaa ja pyöriteltiin silmämunia. Hei haloo! Kai se nyt on itsestäänselvää, että myös lapsiperheissä on hekumaa aamusta iltaan ja oma rakas pysyisi maailman kiinnostavimpana oliona sinne kuolemaan saakka…hei joo-o.

Mitä sitten vuosien ja lasten lisääntyessä tapahtui?

No ensinnä iskeä pukkas sitä omankivan arvostusta ehkä liioissa määrin. Jos joskus liikeni vartti tai kaksi niinsanottua luppoaikaa niin melkeinpä sen mieluummin likisti tyttökavereille, feisbuukkiin tai yleiseen huuhaahan sen sijaan että olisi jaksanut kysäistä siltä puolisotyypiltä et kuis hurisee. Joskus muinoin oli juteltu ummetlammet ja lutakot niistä omista ja toisen toiveista, unelmista sekä haaveista, mutta jestas sentäs arvatkaa tiedettiinkö niitä vuosien arkielon karheutumien jälkeen. Hyvä jos toisen lempiruokaa uskalsi arvata, puhumattakaan sen syvemmistä arvoista tahi mielenkiinnonkohteista. Sitä ajautui uskomaan, että jos kerran oli kysytty niin eiköhän ne samana pysyisi hamaan tappiin. Kerran toivoi punaista tupaa ja valkoista mersua, niin mitteepä sitä muutakaan enää vuosikymmenten kuluttua? Ja jos alkuaikoina jaksoi tuijotella toisen simmuihin vaikka aamuun saakka, niin kiitosta vaan nyt otettiin se aika mieluummin kuorsaten omaan tyynyyn tyytyväisenä.

Toinen juttu mikä oli salakavalasti lipsahtanut elon menoon ja melskeeseen oli se iki-ihana olettaminen sekä toisen puheiden/äänenpainojen/sanojen omavarainen tulkinta, joka yleensä kapsahti kepeasti omille nilkoille. Meillä ainakin oli vallan yleistä kehittää megalomaaninen jatkosota alkaen vaikkapa seuraavista virkahduksista; ”ja mitähän sä mahdoit tolla taas tarkoittaa” tai ”ai meinaatsä vai että olen jotenkin tyhmä/onneton/kyvytön/lihava/vanhentunut/idiootti/huonompi…you name it”

Sanottakoon, että yllispyllis, idea osallistua avioliittoleirille oli emännän eikä mies nyt varsinaisesti hurraata huutanut ja reppua viikkoja aikaisemmin pakannut ovensuuhun. Muutaman kerran kuului komentokin, että mene kuule keskenäs, kun oikein peistä käännettiin ennen leiriä ja taas itse lahjakkaasti uhkailin eri osoitteilla. Olin siis vallan yllättynyt kun selvisimme leiripaikalle,ja ihan ilmoittautumisjonoon saakka. Lapset olivat lomailusta riemu piukassa ja puhkuivat innostusta, mutta isänsä ei sitä ulkoisesti mitenkään uhkunut. Yritin olla viskomatta liian roisia läppää ja pidin matalaa profiilia, jotta pääsisimme ensimmäiselle luennolle ja pienryhmään saakka. Jos paikalle oli kammennut parisataa pariskuntaa niin voisi olettaa, että puolet niistä oli niitä nenärenkaasta paikalle vedettyjä miekkosia. En tiedä, miksi ylläpidän sitä uskomusta,  että naiset ne Sinkkuelämän villitseminä odottavat parisuhteelta ilotulitusta ja varpaiden imentää pilvenpiirtäjän katolla, siinä missä miehelle piisaa makaroonilooda mikrossa lämmitettynä ja pari reipasta höyläystä vaimokkeen kotipesällä per viikko. Asianlaita voi olla aivan toinenkin?

En nyt varsinaisesti odottanut viikolta ihmeitä. Jos jo useamman vuoden on ollut kotosalla nihkeää ja voimakkain yhdistävä tekijä on ollut kimpassa siitetyt kersat, niin tuskinpa mikään hokkuspokkus-painike saa tähtiä taivaalle syttymään ja rakkauden orkideoita levittäytymään nokkospelloille. Mutta mahis oli annettava, vähän kaikkea muuta kun oli jo tosiaan testattu. Sitä paitsi tuntui villiltä idealta viettää oman puolison ja pesueen kanssa kokonaiset seitsemän vuorokautta ilman tekniikan pärinää ja kaikkia häiritseviä arkipakotteita. Olosuhteet sinänsä olivat jo ideaaliset, sillä kaiken mentaalisen kapasiteettinsa saattoi ujuttaa parisuhteensa jamaan kun ruokaa tuli upeaan tahtiin liukuhihnalta ja lastenhoito oli järjestetty ammattimaisesti. Ilman nassikoidensijoitus-mahdollisuutta ei koko homma olisi onnistunutkaan millään muotoa. Arjessa kun ei tule kovin otettua kahdenkeskistä laatuaikaa, kun riittävän haastavaa saada kolmikkoa jemmattua minnekään ilman hoitajien suurempia sydänkohtauksia tai henkisiä vaurioita.

Leirin taustalla oli hengelliset arvot ja kristilliset periaatteet, mutta mitään raamatulla poskelle läimimistä emme kokeneet vaan uskonnollisuus tuki kokonaisuutta hienovaraisesti ja arvokkaasti. Olemmehan monet kuitenkin tahtoneet aikanaan tokaista TAHDON ihan Jumalan silmien edessä kirkon toimituksena mutta useimmilla pareilla uskonnollisuus laimentuu pakolliseen Kauneimmat joululaulut-hoilaukseen tai serkun miehen veljenkaiman lapsen rippijuhlintaan. Vihkiraamattu toimittaa kirjapainon virkaa ja puhuneen papin puheesta ei naapurin Erkkikään muista mitään, kun kaikki vieraat ovat silmät kierossa odottaneet boolin paljastamismomenttia. Vähän silti itseäkin hirvitti, kun ei tässä nyt kumpainenkaan mitään papinaamenta odottaneita oltu seksikokemusten suhteen tai muutenkaan pulmusenpuhtoista sakkia. Jeesusmaria, jos kaikki muut olisivat slipoverit silitettyinä pompsahtelevia opetuslapsia, keille pelkkä angry birds-logo olisi synkkää syntiä. Meillä kun tykättiin tuota punkkuakin välillä litkiä, jos ei muuten niin antamassa loivaa liekitystä petiduunailuun. Ja tunnustetaan sekin, ettei pyhäkoulussa varmana käytetty perhepiiristämme tuttua kaunista kieltä puolisoiden kesken kuten ”v*%#u sä olet yks h#&/e*%n m#&¤”u, haista p@6#a senkin k#&(pää”.

Karua tunnustaa, muttemme ole täydellisiä, auts. Moni varmaan on.

Mitä siellä leirillä sitten käytiin läpi? Opimmeko jotain ja tuliko meistä piiruakaan siedettävämpiä puolisoita? Sen paljastan jatkotarinan seuraavassa osassa…”

Terveisin Kolmen Pojan Äiti

 Jos sinäkin haluat kertoa oman tarinasi Huonossa Äidissä, täältä löydät ohjeet tähän hyvin toivottavaan toimintaan!

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

10 vastausta artikkeliin “Avioliittoleirillä, osa 1”

  • Samaistuttava sanoo:

    Huippu hyvin kirjoitettu!! 👍😄 Näitä lisää!!🤗🤗

  • Äippä sanoo:

    En voi ymmärtää näitä kirjoituksia. Meillä kaksi lasta, avoliittoa kolmekymmentä vuotta takana, ja seksi ja juttu sujuu edelleen kuin ennenkin. Miksi annatte periksi. Joskus riittää vaan selkää vasten painautuminen nukkumaan mennessä. Näin toinen tietää että edelleen ollaan mies ja vaimo eikä pelkästään vanhempia.

  • Antti sanoo:

    Ei melkein kukaan muista vihkipuhettaan ulkoa, oli kirkossa aktiivinen tai ei 🙂

  • Nami sanoo:

    Paras postaus pitkiina aikoihin. Sopivasti huumoria mun ronskille mielelleni ja silti täyttä asiaa. Arvostan! ps. ja mietin jo leirille menemistä, osu ja upposi enemmän kuin se yksi kohta..

  • Tiina sanoo:

    🙂 tää juttu kolahti varmaan aika monen silmille. Jatkoa odottaen t: 3pojan ja 1tytön äippä

  • Sara sanoo:

    Kuullostaa kovin tutulta…

  • Myrkytär sanoo:

    Kahden Pojan Äidille äitikollegan kirjoitus kuulostaa todella tutulta. Jään odottamaan jatkoa.

  • katja sanoo:

    .

  • ulla sanoo:

    Odotellaan jatkoa

  • Lende sanoo:

    Kiitos osuvasta kuvauksesta! Kovin tutun kuuloista… Jään jännittyneenä odottamaan jatkotarinan seuraavaa osaa.