Ne samat hermoja riipivät jutut joka ikinen päivä. Pöydälle jätetty margariinirasia, josta voiveitsi sojottaa pystyssä. Suoraan ulko-oven eteen jätetyt kengät, ehkä takkikin. Kasa partakarvoja lavuaarin reunamilla.

Puolisosta ja lapsista tippuu käsittämätön määrä roskaa ja silppua asuntoon. Tavarat jäävät levälleen siihen, mihin ne käsistä putoavat. Suihkun jälkeen märkä pyyhe löytyy mytystä jostakin, ruokapöytä on täynnä tyhjiä jugurttipurkkeja.

Kyllä riepoo. Asiasta sanominen ei auta. Nätisti pyytäminen ei auta. Raivarit eivät auta. Mikä auttaisi?

Vielä ärsyttävämpää kuin pitkin jätetyt kamat on se, että itsensä kokee nalkuttajaksi ja valittajaksi. Voisiko muun perheen tavoista olla ärsyyntymättä? Eihän heitäkään haittaa pöydällä lämpeävä margariini tai sottainen lavuuari, joten taitaa se mahdollista olla.

Sanovat, että pitää miettiä rakkaiden menettämistä, jos heidän tapansa käyvät hermoille. Että miltäs sitten tuntuisi kun kukaan ei jättäisi jälkeensä märkiä pyyhkeitä ja karvoja? (Siistiltä ja seesteiseltä ei taida olla oikea vastaus…)

Kokeillaan. Jonain päivänä lapset eivät asu enää kotona eikä keittiönpöytään ole liimantuneena jugurttipurkin kansia. Ajatus surettaa vähän, mutta ei kansien osalta. Ne ovat tahmaisia ja ärsyttää taas. Arvio: toimii teoriassa, käytännössä ärsyyntyminen on nopeampaa kuin yksinäisen tulevaisuuden ajatteleminen.

Toinen neuvo on hillittää odotuksista ja siisteystavoitteista. Ok, otetaan rennommin, välitetään vähemmän ja valitetaan vähemmän. Havainto: Sotkulle sokeutuu. Mitä enemmän on sotkua, sitä vähemmän yksittäisiä asioita huomaa. Mutta tuo märkä pyyhehän homehtuu tuossa! Ruoka pilaantuu jos sen jättää pöydälle! Arvio: Joistain asioista nyt on vaan pakko välittää.

Vielä löytyy keino: hyväksyminen. Muut ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, eikä heitä voi muuttaa. Okei, ajatellaan että tämä on minun osani. Minä siivoan, koska minä olen se, jolle tällä asialla on väliä. Ilman miksi mun aina pitää -ajattelua hommat eivät tosiaan pänni yhtä paljon. Arvio: Toimii, jos voi oikeasti ja nurkumatta hyväksyä sen, että joutuu korjaamaan muiden jälkiä ja olemaan viimeisenä vastuussa. Eri asia sitten on, haluaako sitä hyväksyä. Itse en taida pystyä.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia