Moni meistä suomalaisista on kova paheksumaan muita keskustelupalstoilla ja juoruillessa. Mutta moniko meistä oikeasti puuttuu ja auttaa, jos toisella näyttää olevan ongelmia?

Ei kovin moni. Meillä kyräillään ja paheksutaan, mutta ei auteta. Keskustelupalstojen perusteella vaikuttaa siltä, että lastensuojeluilmoituksiakaan ei tehdä siksi, että joku lapsi kärsii, vaan siksi, että saadaan kiusata…

Olemme saaneet Avaudu tästä -lomakkeen kautta kaksi avautumista samasta aiheesta. Nämä kirjoittajat kysyvät, että miksi kukaan ei puutu, ei auta, ei kysy, ovatko asiat kunnossa?

Nimimerkki Susiäiti kirjoittaa:

”Onko tämä sitä suomalaista kulttuuria, joka tunnetaan niukkasanaisena ja vähän jurona? Että kerran sanoin ”rakastan”, ja ilmoitan sitten, jos tilanne muuttuu? En osaa sanoa, menevätkö kotityöt tasan. Minä siivoan kaiket päivät muiden jälkiä, myös aviomieheni.

Mutta sitten kun kuppi menee nurin ja keräilen itseäni milloin minkäkinlaisen itku- tai raivokohtauksen jäljiltä, en minä niitä sohvapöydälle pinottuja kahvikuppeja mieti. Mietin sitä, että miksi minä olen niin yksin, vaikka en ole ikinä yksin.

tummia puita ja pilvinen taivas

Jälkikäteen tajusin, että esikoisen syntymän jälkeen sairastin synnytyksenjälkeisen masennuksen. Kaikki luetellut oireet täsmäisivät. ”Se selittäisi”, totesi mieheni.

Mitä kaikki ympärilläni tekivät silloin kun näkivät, että minä käyttäydyn aivan hysteerisesti vauvan kanssa?

He väistivät, vaikenivat, välttivät sanomasta mitään. Jättivät vielä enemmän yksin.

Eihän se tietenkään läheisten tehtävä ole tunnistaa ja diagnosoida kenenkään masennusta. Mutta lasten takia toivon, että joku olisi uskaltanut sanoa jotain, ja auttanut hakemaan edes jonkinlaista apua. Tai edes keskustellut suoraan ja rohkeasti asiasta. Lukenut vaikka netistä ja sanonut ”kuule, vaikutat aika stressaantuneelta”.

Masennuksen läpi ja yli taistelin itse itseni, päivä kerrallaan, kuvitellen, että tilanteeseen nähden se oli normaali olotila. Nyt, hiukan kirkkaammin mielin katselen arkeamme ja totean sen normaaliksi. Ihan hyväksi.

Mutta minä näivetyn. Olen aina ja ikuisesti lasten kanssa, ilman vapaahetkiä ja omaa aikaa. Olen aina ja ikuisesti keskellä sekasotkua, siivoamassa sitä. Olen edelleen yksin, vaikken ole ikinä yksin.

En edes koe kaipaavani mitään irtiottoja. Mutta miksei kukaan sano edes että ”minäpä katson näitä hetken, että voit juoda kupin teetä rauhassa”?

puistonpenkki

Meidän arjessamme asiat järjestyvät kyllä, nukunkin tarpeeksi vaikka vauvavuosi on vielä kesken. Kenenkä lapsiperhearki sitä nyt mitään seesteistä joogaretriittiä on. Mutta miksei siinä ole ystävällisiä sanoja, kannustusta, kiireetöntä läsnäoloa? Miksei edes varttitunteja, joissa pysähdytään näkemään ja kuulemaan se toinen aikuinen? Miksei edes pieniä tekoja, vaikka viestejä, joissa kysytään, miten sinä jaksat, mitä sinä ajattelet, mitä sinä olet kokenut tänään?

Minusta tuntuu, että jaksaisin vaikka mitä, jos joku vain näkisi ja kuulisi minut ja minun kokemukseni silloin tällöin. Ja keittäisi sen teen ja sanoisi, että hyvin sä vedät.

Nyt minusta tuntuu, etten jaksa oikein mitään. En edes tätä ihan tavallista arkea. Onko tämä normaalia? Onko tämä vain sitä suomalaista kulttuuria?”

Nimimerkki Huonon äidin tytär kirjoittaa:

”Mitätön, aina väärässä, ei riittävä. Mikä minä olen?

Olen hieman päälle kaksikymppinen ja olen lapsesta asti kokenut että olen ”huono tytär”.

Sitten eräänä päivänä tajusin että mitä jos se, joka tässä kuviossa on huono, en olekaan minä!

Kasvoin kuuden hengen perheessä mukavalla omakotitaloalueella ja meilläkin oli oma talo. Kun nuorin veljeni syntyi minua noin viisi vuotta myöhemmin, alkoi tämän kuuden hengen unelmaperhe sortua. Toki se oli alusta asti tuhoon tuomittu… Pilotti-isäni oli aina taivaalla vähän väliä ja lapset jäivät kotiin perheen toisen kasvattajan, ÄIDIN, kanssa.

Arki oli kamalaa lapsena. Luunappeja, tukistamista, lyömistä, haukkumista, torjuntaa ja jatkuvaa pahaa oloa. Luulin ansainneeni kaiken tämän koska MINÄ olin huono. MINÄ en ollut riittävä. MINÄ en siivonnut kotia ja saattanut veljiäni kouluun. MINÄ en ollut siskoni vanhempainillassa.

Mutta eihän se koskaan ollut minun työni! Minä olin lapsi!

pörröinen sydänkoriste maassa

Lopulta näin nuorena aikuisena, joka on asunut milloin missäkin ja käynyt koulua samaan malliin, mietin että olenko minä nyt sitten hyvä…

Minun pitäisi miettiä omaa tulevaisuuttani ja omia tulevia lapsia. Olenko minä nyt riittävä…? Kun olen katsonut kaiken sormieni läpi ja aina antanut olla: ”Ei se mitään äiti. Kyllä mä tiedän ettet sä tahallaan lyönyt.” Haluanko kuulla tämän oman lapseni sanovan minulle joskus? Ei. En halua. Minä haluan olla HYVÄ ÄITI.

Jos tiedät tällaisen ”hyvän äidin” niin toivon että et vain anna asian olla ja ajattele: ”onneksi meillä ei ole noin.” Puutu, vaikuta, auta. Älä anna HUONON ÄIDIN olla huono. Anna mahdollisuus olla parempi. Kiitos.”

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “Voi kun me uskaltaisimme puuttua toisten asioihin…”

  • R sanoo:

    valitettavan usein vain kauhistellaan, puhutaan ja juorutaan siellä selän takana. Parempi monesti olisi, jos joku läheinen henkilö tulisi ja kysyisi suoraan, miten voin auttaa, onko kaikki hyvin. Nykyään on helppo tehdä esim. nimettömiä ilmoituksia lastensuojeluun, jopa poliisille. Onneksi Suomessa saa yleensä melko hyvin apua, jos sitä pyytää. Monelle se kynnys avun pyytämiseen on korkea ja silloin olisikin hyvä, jos joku muu sitä tarjoaisi, hoksaisi oikeassa tilanteessa ne oikeat kysymykset esittää ja avun tarvitsija osaisi niihin myös sitten vastata ja auttavaan käteen tarttua.

  • Suomi on syvältä sanoo:

    Allekirjoitan täysin. Täältä puuttuu välittämisen kulttuuri KOKONAAN, vaikka muuta änkytetään. Oma kokemukseni oli vuosien alamäki ja hälytysmerkit selvästi näkyvillä. SILTI kukaan läheisistäkään ei puuttunut mitenkään eikä koskaan kysynyt asiasta. Lopulta romahduksen kautta henkilö pääsi avun piiriin ja näin myös itse auttamaan itseään. Tässäkään vaiheessa läheiset eivät auttaneet millään tavalla. Suomessa kaikki elämä perustuu siihen, että jokainen suorittaa sitä ”työsarkaa” mikä on eteen tullut ja tekee sen mukisematta. Vaikka näkisi läheisen rämpivän hirveässä suossa niin mieluummin ollaan hiljaa ja käännetään katse pois, kuin sairaasta eläimestä.

  • Oman onneni seppä sanoo:

    Aina kirjoitetaan ”miksei kukaan tehnyt mitään?” No, minä olen tehnyt. Olen keskustellut, kuunnellut, yrittänyt auttaa, kertonut olevani tässä, otan lapsia hoitoon, tulen siivoamaan. Vaan arvatkaa mitä… Kun toista vuotta kuuntelet edelleen samaa virttä, kaksi tuntia puhelimessa, kaksi kertaa viikossa, kun käyt paikanpäällä, sama jatkuu.. ”Kyllä haen apua, tarvitsen apua…” ja kuitenkin ihmimen uppoaa samaan suohon. (kyseessä esimerkiksi pahoinpitelevä miesystävä, pahoinpitelevä naisystävä..)

    Ja minut haukutaan kun yritän auttaa.. Ei, kiitos, en ole enää valmis auttamaan. Olen menettänyt kaikki kolme ihmistä elämässäni joita yritin auttaa. Kahdesta tein lasun koska pelkäsin lasten puolesta. Minä olinkin yhtäkkiä se paha koska olen itse onnellinen.

    Olen tullut siihen tulokseen että pidän itseni kasassa, olen tehnyt itse suuren työn että olen tässä missä nyt olen. Ikävä kyllä jokainen on oman onnensa seppä.

    • Sumppi sanoo:

      On totta ettei auttajan osa ole helppo. Autettavaa tilanne ei aina parane, vaikka tarjoat apuasi vaikka kuinka. Aina viranomaisetkaan tai koko palvelujärjestelmä ei pysty auttamaan, etenkään mikäli autettavalla ei ole riittävää motivaatiota muutokseen. Silloin ei auta muu kuin auttajana pitää kiinni omista rajoistaan, ettei uuvu auttamiseen.
      Välillä on tasapainoilua sen kanssa, mitä voi sanoa toiselle, jotta välit eivät katkea. Voiko tehdä lastensuojeluilmoituksen kun on ensin tehnyt jo kaikkensa auttaakseen?
      Katkeavatko välit, kun ehdotat hakeutumista mtpalveluiden piiriin?

  • Sumppi sanoo:

    Moni kokee toisen asioihin puuttumisen hankalaksi. Pelätään, että henkilö loukkaantuu kun kuitenkin kyse herkistä asioista. Itse kun ohjeistin erästä henkilöä tai varoitin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, en saanut mitään vastausta viestiini.

    Voi olla, että ei ehkä tiedetä miten pitäisi reagoida ja auttaa jottei tee sitä kömpelösti. Itse aikoinaan sain julmaa kohtelua puolisolta vastaavassa tilanteessa ja hän onkin nykyään exä.

  • Belle sanoo:

    No huhh hei, taas mennään. Olen aika kypsä näihin tilityksiin joissa toivotaan lähes ajatuksenlukutaitoa ja repeämistä muiden elämän kantajiksi. Jos perheessä on kaksi vanhempaa niin suu auki ja sano miltä tuntuu. Jos et tosiaan itsekään ole aikaisemmin huomannut masennustasi niin miksi oletat että muut olisivat. Puhut toiveistasi, että joku huomaisi ja tarjoisi apua ja kiittelisi että hyvin sä vedät. Kenelle olet osoittanut samanlaista huomiota? Miksi oma kiitos ja tyytyväisyys ei ole tarpeeksi? Oletan että olet omasta mielestäsi hyvä vanhempi kun haluaisit kiitosta siitä miten hyvin vedät. Kiitä itseäsi niin muutkin tekevät. Jos nyt jäät odottelemaan kiitosta muilta niin saat odotella ehkäpä loppuelämäsi. Jos edelleen tuntuu masennus ja alakulo niin reippaasti hakemaan apua vaikka ihan terveyskeskuksen kautta ja otan vastuun omasta hyvästäolostasi ja jaksamisestasi kun et vaan toivo vaan avaat suusi ja pyydät apua.

  • eevia sanoo:

    Susiäidille: Mikä ihana super äiti sinä olet ja kuinka hienosti pärjäätkään!
    Onneksi ja samalla myös ikäväksi lapset ovat pieniä loppujenlopuksi aika pienen aikaa ja kohta huomaat juovasi teetä rauhassa.
    Tuskin silti unohdat aikaa kun kaipasit apua ja läsnäoloa mutta ehkä sinä päivänä kun oma kätesi on se käsi joka ojentuu toista kohti kun näet tämän saman kaipuun, ehkä silloin ympyrä sulkeutuu sinulle.

    Et itse saanut sitä mitä kaipasit mutta näit sen ja tunnistit sen. Mitä voimaa kun vielä taistelit sen taaksesi.
    Sinä voit olla se joka on tuota kaikkea hyvää ja ehkä niin muutkin oppivat sitä tekemään.

    Kaunista ja hyvää sinulle huomiseesi, hyvin sä vedät 😘

    huonon äidin tyttärelle:
    Olen pahoillani että jouduit kokemaan lapsuudessa moista kohtelua, sinä et sitä ansainnut eikä sinussa ole mitään vikaa.
    Mikä ikinä äitisi on moiseen ajanut ei se ole ollut mitenkään sinusta riippuvaista. Olen pahoillani myös että me muut petimme sinut emmekä nähneet hätääsi.

    Sinä et antanut minkään tapahtua itsellesi vaan sinulle tehtiin vääryyttä, ei ole lapsen tehtävä hoitaa äidin roolia yhtään enempää kuin huolehtia siitä ettei häntä satuteta. Äidin kuuluu suojella lastaan myös itseltään.
    Äitisi ja isäsi epäonnistui vanhemmuudessaan ja niissä tehtävissä mitä vanhemmuus tuo mukanaan.
    Se mitä ja kuka sinä olet, ei ole sama kuin se mitä sinulle on tapahtunut.
    Sinä itse saat valita millaisen tulevaisuuden haluat ja mitä annat ihmisille ympärilläsi.

    Se että näet ettei mikään tästä ollut syytäsi ja ettet ansainnut mitään siitä puhdistaa sinut.

    Jos et jo käy jossain puhumassa asioista suosittelisin että käyt. Saat työvälineitä ravistaa menneisyyden taakkasi harteiltasi.

    Olet herkkä ja myötätuntoinen ihminen josta tulee vielä jokupäivä ihana äiti.
    Kaikkea hyvää sinulle!