Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Tiedättekö sen tyypin, jolla on aina kaikkein raskainta/kaikkein vaikein elämäntilanne/kaikkein haastavimmat työpäivät? Siskoni on sellainen.

Olen hyvin suuren sisarussarjan vanhimmasta päästä ja minun on kestänyt vuosikausia tajuta tämä tilanne. Siskoni vetää aina kaikkiin keskusteluihin ääni väristen, ja välillä itkienkin, sen kaikkein kovimman kortin, miten juuri heillä on lapsilla hankalimmat opettajat, hänellä vaikein avioliitto, raskain työ, tai ymmärtämättömimmät työkaverit. Aina löytyy se kaikkein kovin kohtalo juuri hänen elämästään. Hän antaa meille muille viestin, että kyllä teidän kelpaa, ei teillä ole mitään valitettavaa.

Vuosikausia olin siskoni kannattelija ja lohduttaja, myötäilin aina kaikessa ja yhdyin aina hänen mielipiteisiinsä. Komppasin kaikessa, esimerkiksi kun hän vaikka haukkui hyvää ystäväänsä. Vasta aikuisena aloin nähdä kuinka kiero kuvio se olikaan. En oikeasti ollut aina samaa mieltä ja aloin pikkuhiljaa sanoa sen myös ääneen. Sitä hän ei kestänytkään, vaan hän menetti tukikeppinsä, ja alkoi oireilla sitä.

Kaiken pohjalla kaikuu kateus. Hän on kaikesta kateellinen meille muille, kateellinen ihan kaikesta. Ulkonaisesti mihinkään kateuteen hänellä ei ole aihetta, jotenkin ymmärtäisin kateuden, jos sisareni olisi työtön yksinhuoltaja vaatimattomassa vuokrakaksiossaan. Mutta hänellä ja miehellään on hyvät ammatit, vakityöt, on talo, kesämökki, harrastuspiirit, autot, terveet lapset, avuliaat isovanhemmat…

On surullista että emme ole enää kovinkaan läheisissä tekemisissä, mutta en kertakaikkiaan jaksa olla kaiken aikaa varpaillani mitä milloinkin voi sanoa, ja kuulostella onko nyt hyvä hetki sanoa sitä ja tätä. Jos kommentoin jotain poikkipuolista, sisareni voi saada ihan käsittämättömät kilarit, joka johtaa loputtomiin itsesäälin värittämiin keskusteluihin.”

Nimim. Yksi sisaruksista

Artikkelikuva Cristiano Pedroso-Roussado.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

10 vastausta artikkeliin “”Uhriutuva sisko””

  • varjoon jäänyt tukikeppi sanoo:

    Minulla oli kerran ystävä joka oli hitusen ovelampi tapaus. Näennäisesti kyllä oli myötätuntoinen minun ongelmiani kohtaan, mutta pisti aina paremmaksi. Jos kerroin että olen flunssassa, ystävä oli paitsi 40 asteen kuumeessa, myös poskiontelontulehduksessa ja varvas murtuneena. JOKA KERTA. Ja kaikkea vastaavaa. Oli monessa asiassa minua parempi, mutta mollasi aina itseään niissä, ts kalasteli kehuja ja arvonantoa. Annoinkin arvoa, ihan kalastelematta, mutta mikään ei vaan riittänyt. Taas seuraavana päivänä kuului ulinaa miten huono onkaan. Ja minä lohduttamaan että ei ei, ihan mahtava osaaja olet.

    Ystävä alkoi myös vaatia aikaani ihan kohtuuttomasti. Minun oli oltava olemassa häntä varten melkeimpä kellon ympäri enkä saanut oikein elää omaa elämääni. Jos lähdin vessassa käymään, tuli pian viestejä miksi olen jättänyt hänet yksin?! Katkaisin välit kokonaan pariksi viikoksi enkä enää sen jälkeen suostunut moiseen kohteluun, joten loppujenlopuksi ystävä sulki minut ulos elämästään. Rehellisesti sanoen ei harmita yhtään.

  • Todella huono äiti sanoo:

    Ihan sama juttu. Sisko on koko elämänsä ollut uhri. Ensin oli rankkaa koulussa. Sitten oli rankkaa yliopistossa. Elämä potkii muutenkin ja ympärillä on ymmärtämättömiä ihmisiä. Sitten on ollut ihan yhtä rankkaa joka työpaikassa. Mikä hitto siinä on, että juuri hänelle sattuu aina ne paskat pomot ja katkerat ja kateelliset työkaverit. Miksi juuri hänen niskaansa kaadetaan kaikki työt niin, että hyvä kun nenänpää on pinnalla. Yötä päivää joutuu raatamaan pyyteettömästi.
    Kuuntelin ja ymmärsin tätä vuosia. Sitten yhtäkkiä heräsin ja tajusin – mikä on näissä kärsimystarinoissa yhteinen asia? Siskoni. Onko ongelma ympäristössä vai siskossani? Valitettavasti vahvasti epäilen, että siskossani.
    Entä mitä tapahtui kun lopetin loputtoman lohduttamiseni ja tukemiseni ja auttamiseni? Menin auttamisessa niinkin pitkälle, että siskoni asui ilmaiseksi minun luonani, kun kerran minulla oli omakotitalossa tilaa. Ilmoitin, että yhdessäasuminen ym saa loppua ja otin etäisyyttä muutenkin, sillä oma psyyke alkoi hajota siinä negatiivisuuden pyörteessä.
    Sisko raivostui ja alkoi kiusata minua kaikin tavoin. Ja kaikki vain siksi kun en suostu likasangoksi ja elättäjäksi. Ja siis hän on akateemisesti koulutettu ihminen joka tienaa saman verran kuin normaali perhe yhteensä.
    Kuka tarvitsee vihollisia kun on tälläiset sukulaiset.

  • Niiskuneiti sanoo:

    Tunnistan ihmistyypin… Vastaava tilanne viime talvena, jolloin itselläni oli syöpähoidot menossa. Sytostaatteja 4kk ja päälle sädehoitoa 5 viikkoa. Jos olin väsynyt, silloinen miesystävä oli aina väsyneempi, töistä. Jos voin huonosti, olin draama queen. Sen sijaan hän kertoi aina tarinaa veljensä vaimosta joka kuoli syöpään. Että mun pitäis vaan olla valittamatta (ts. Esim olla nukkumatta päivällä). Ja hänen kymmenen vuotta sitten kärsimänsä polvivamma se vasta olikin iso juttu. No onneksi hän on nyt ex miesystävä.

    • Koskaan ei ole liian myöhäistä saada hyvä elämä sanoo:

      Paras hetki oli, kun kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen tällainen mies vielä eron jälkeen soitti haukkuakseen ja valittaakseen, ja sanoin, että nyt sinun täytyy etsiä joku toinen jota kiusata, minua et enää voi käyttää. Hän meni aivan hiljaiseksi. Ehkä ymmärsi jotakin. No, nyt hänellä on uusi nainen, joka ihmettelee, että miten tämä mies voikin sotkea kaiken… Mutta vakavasti puhuen, uskon, että minullakin oli osani asiassa. Olin se uhrautuja ja marttyyri, joka teki mahdolliseksi hänen hyväksikäyttönsä.

  • Uhri, sankari vai marttyyri? sanoo:

    Anteeksi vain, mutta mulla tulee myötätuntouupumus tämmösten ihmisten kanssa. Ymmärrän kyllä, että voi ja onkin vaikeaa, mutta pelkän oman navan ympärillä pyörivät ihmiset ovat uuvuttavia.
    Ihan sama mitä sanot ja mitä teet niin koskaan ei ole riittävää.

  • Myssy sanoo:

    Olen saanut osani siskoni vuodatuksesta, samalla esittäen itse vahvaa jolla asiat on hyvin. En tahdo rasittaa ympäristöäni kuten äitini joka valittaa valittamisesta päästyään ja keksii itsellensä aina kovemman vaivan mitä muilla voi olla, lopulta uhriutuen ja syyttäen muita kun häntä ei kuunnella.
    Mutta minullakin on vaivani,hankaluuteni,jaksamisen lukot ja elämä pikaliimalla yhteen liimattu.
    Minun konstini tässä tilanteessa on hakeutua itse terapiaan ennen kuin se hopealanka katkeaa. Se että joutuu koko ajan kantamaan muiden murheet, sairastuttaa myös.

  • Anna sanoo:

    Olisin voinut itse kirjoittaa tämän. Mulla samanlainen tilanne. Mun sisko on mestarimanipuloija jonka ympärille kaikkien pitää kerääntyä kuuntelemaan sitä kuinka vaikeaa hänellä on. Mutta ikinä ei syy ole itsessä vaan aina muissa.

    Sitten kun alkaa kyllästyttää se kun muiden asioilla ei ole mitään väliä, läheistesi päät manipuloidaan sinua vastaan ja sinun sanotaan olevan hullu.

    Lapset laitetaan kärsimään ja muut läheiset mutta pääasia on että häntä ei saa koskaan kyseenalaistaa.

    • Minna sanoo:

      Mulla on kans sama tilanne! Oma sisko ei ole välittänyt minun asioista ja auttamisesta vuosiin, mutta jaksaa kyllä aina pyytää äitiämme vahtimaan lapsia hänelle. Sit haukkuu Äitiä kun hän lapsia vahtii, teki sitten mitä tahansa. Uhriutuu ihan kaikessa ja sanoo että me ei ymmärretä häntä. Kivaa myös: esittää somessa että hänellä on ollut vaikea lapsuus jonka avulla saa tuntemattomien säälipisteet maksimoitua…

  • Mitta täynnä mullakin. sanoo:

    Ai että. Se hetki kun lakkasinkin ratkomasta ja lohduttamasta aikuista siskoani. Kun päätin että jos ei ota vastuuta omista rahoistaan, veloistaan, potki juovaa ja pelaavaa ukkoa ulos niin ihan oma valinta. Ei kukaan pakota olemaan naimisissa, itse voi lopettaa koko farssi .
    Itselläkin on ongelmia mutta yritän olla uppoamatta niihin vaan järjestelen asiat kuntoon ja jatkan monimutkaista elämääni päivä kerrallaan. Perheasiat hoituvat aika mukavasti vaikka joka päivä lapset keksivät vanhemmille pikku pulmia.

    Kuuntelen yhä mielelläni mutta turhaa kitinää en jaksa. Enkä myöskään alentuvuutta minun asioiden suhteen, koska kumminkin hän on paremmin tienaava ja fiksumpi. Vaatimattomampi asenteeni elämään ja toisaalta kunnianhimo työssä ovat hänestä kaameaa. Kumma kyllä ei kauheasti enää soittele kun en sanoillani lohduttele pitkiä pätkiä vaan totean elämä on. Joskus harmittaa, toisina päivinä hämmästelen että kestikin näin kauan tajuta. Katsotaan aukeaako hänellä silmät vielä. Odotan että vois olla vielä pieniä iloisia hetkiä.

  • Baddogandhoomanmama sanoo:

    Ah, tiedän niin tunteen. Meitä on vaan kolme, mutta siinäkin on kestämistä..
    Meistä vanhin on se uhriutuja. Hän on ihan itse itsensä nykyiseen liemeensä saattanut, vaikka me koitettiin varoitella monestakin hälytysmerkistä mitä ilmassa oli, mutta sisko kieltäytyi näkemästä. Nyt hän on kolmen lapsen äiti, yksi isällään, yksi just ja just vuosikas nykyisen kanssa ja yks viimeisillään tuloillaan. Miehensä patalaiska pettäjäalkkis. Ja voi hitto että on niiiiiiiiin raskasta! Kyllähän sitä ymmärtää että varmasti on, muistan hyvin ku itse jäin ihan yksin 2,5veen ja puolivuotiaan kanssa. Valitinko? En. Me toki lasten isän kanssa palattiin yhteen, kun eron syy oli korjattavissa ja molemmat halusivat korjata suhteen.
    Enkä nyt sano, ettei saisi valittaa, mutta auta armias ku sain läksytyksen siitä etten jaksa lätistä kotona olevan siskoni kanssa puhelimessa ja erehdyin sanomaan ettei tässä kokopäivätyön, pienten lasten, lemmikeiden ja avioliiton hoitamisen keskeltä kerkeä puhelimessa oikein roikkua, niin mulle nostettiin helvetillinen saarna siitä kuinka olisi pitänyt tuo koira jättää ottamatta, kuinka se on syypää kaikkeen ja vie mun ajan.. Hitto, mää en ois työkykyinen ilman tuota karvaista lasta, se pakottaa liikkeelle vaikka kuinka krooninen kipu kenkkuaisi, piristää mieltä, antaa uutta tekemistä ja ennen kaikkea rakastaa takaisin ehdottomasti, olin millainen hyvänsä. Suutuin, ja sitten uhriuduttiin siitä kuinka kamalan epäreilu olen ku vaadin että multa pyydetään anteeksi törkeää käytöstä.. 🤦‍♀️