Tuntuu hirveältä kun miniä ei anna tavata lastenlastani
Huono Äiti sai avautumisen:
Ensimmäinen lapsenlapseni syntyi vajaa vuosi sitten. En ole nähnyt häntä kertaakaan.
Miniä lakkasi käymästä reilu vuosi sitten. Poika kävi kerran ja nyt noin 2 kk sitten juttelemassa.
Mitään maata kaatavaa ei ole tapahtunut. Kysyin, että mistä he kostavat, ei kuulemma mistään.
Muuten vaan ei kerrottu milloin lapsi syntyi ja lapsen nimen kertoi minulle ulkopuolinen ihminen.
Tietysti mitä enemmän aikaa menee niin aina vaikeampi on tulla käymään.
Ja tuntuu jo vähän siltä että pitäisikö jo tehdä itse asioita mitä haluaa, mutta sitten
syytetään että olen mummu joka ei yhtään välitä.
En yksinkertaisesti ymmärrä tätä, enkä sitä, että miksi minulla ei ole oikeutta
nähdä hänet. Jos olisin tehnyt jotain pahaa: huutanut, kironnut ja niin edelleen.
Mutta kun en ole tehnyt. Myöntäisin, jos olisin tehnyt.
Enkä mene heidän oven taakse, sitten vasta huutoa tulisi ja en yritä tunkea itseäni mihinkään
väkisin. Ja kai tässä joku syy on, kunhan saisi sen vielä kuulla.
Ehkä mua ei sitten vaan ole tarkoitettu mummuksi halaamaan ja paijaamaan häntä.
Tuntuu niin pahalta, niin pahalta etten ole koskaan tälläistä kokenut.
Nimim. Ei enää mitään
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 67 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itsellä sama tilanne. Pojan, ainoan lapseni kanssa oli läheiset välit kunnes ensimmäinen lapsenlapseni syntyi, soitettiin minulle puhelu etten tule kuulumaan heidän lastensa elämään. Poikani kakoen ja vaivalloisesti puhelussaan asian ilmoitti. Puhelusta on nyt 7 vuotta ja lapsenlapsia on tullut jo 2 lisää ja kuulin että neljäskin tulossa. En ole tuon puhelun jälkeen (jota alkuun luulin huonoksi vitsiksi) nähnyt myöskään poikaani. Kaikki loppui kuin seinään, poikani katosi myös elämästäni. Osoitetiedot ja puhelinnumerot on heillä salaiset, en ole saanut poikaani mitään yhteyttä. 4 vuotta ikävissäni itkin itseni uneen, herätessä itkin, kunnes päätin tehdä jotain ja jatkaa elämääni. Aloitin opiskelut nuoruuden unelmasta ja valmistuin. Opintojen ja työni avulla sain ajatukset pois pojastani ja lapsenlapsistani, enkä enää pohtinut mitä tapahtui, miksi, sanoinko jotakin joskus väärin, miksi ?. Tänäkään päivänä en tiedä syytä heidän käytökselleen. Mitään pahaa en ole ikinä heille, enkä pojalleni tehnyt. En ole päihdeongelmainen eikä ole mielenterveysongelmia. Ymmärtäisin ja hyväksyisin asian jos olisin jotenkin toiminut väärin tai olisin vaaraksi lapsilleni. Poikani on katkaissut välit myös isääni, vaariinsa, eikä hänkään ole koskaan nähnyt poikani lapsia.