”Äitisyyllisyys kalvaa minua päivittäin”
Huono Äiti sai avautumisen. Tässä pohdittavaa kaikille, joita ruuhkavuodet, väsymys ja äitiys koskettaa:
”Hei!
Olen kolmen lapsen äiti. Lapset ovat 15-20 vuotta. Olen tehnyt äitinä parhaani, ja toivottavasti onnistunutkin enimmäkseen. En käytä alkoholia, en tupakoi, olen aina huolehtinut lapsistani ja tukenut heitä. Olen luonteeltani kiltti ja keskusteleva. Jos olen joskus hermostunut tai käyttäytynyt huonosti, olen pyytänyt anteeksi lapsilta. Olen huolehtinut lasten kouluasioista, vaatteista, harrastuksista yms mukisematta.
Silti minua kalvaa päivittäin asiat, joissa olen toiminut äitinä väärin/huolimattomasti ja joita en ole saanut selvitettyä. Tässä esimerkkejä:
Kasvatan lapsia rehellisyyteen ja näkemään vaivaa asioiden eteen. Silti olen ajattelemattomuuttani auttanut pari kertaa (ainakin) vanhimpia lapsiani liikaa koulutehtävissä (nuorimman kohdalla en enää). Kun lapsi on ollut uupunut, eikä ole saanut tehtävää tehdyksi, niin on herännyt äidin halu auttaa ja tehdä tehtävä loppuun. Eikä siinä tilanteessa tajunnut sen olevan väärin. Toisesta kerrasta jäi vain äärimmäisen huono omatunto ja toisella kerralla tehtävästä paljastui, että ammattikouluikäinen ei ole sitä kokonaan itse tehnyt ja hän joutui vilpistä kuultavaksi opon luokse. Miten huono esimerkki olinkaan!
Eräällä neuvolakerralla jätin vähän hangoittelevan lapsen neuvolatädin kanssa tekemän testejä ja lupasin palata kohta huoneeseen. En palannut, kun kuuntelin oven takaa, että hommat sujuivat hyvin. Menin vasta, kun neuvolatäti kutsui. Lapsi ihmetteli, miksen tullut aiemmin ja neuvolatätikin taisi torua, että lupaukset pitää pitää. Mikä trauma tästäkin jäänyt? Ajattelin vain, että en halua häiritä, kun kaikki sujui niin hyvin.
Kerran olen äärimmäisen uhmaikäistä ja hangoittelevaa lasta ottanut tukasta kiinni. Pyysin kyllä anteeksi ja siitä tuli niin karmea olo, etten tehnyt sitä enää koskaan. Samaiselle lapselle olen myös huutanut uupumuksen äärirajoilla kaikkea mm. Painu hevon pers…..n. Ihan kauhea äiti. Mutta kun joutui taistelemaan kuukausitolkulla, ei meinannut hermot pitää ja voimat riittää. Huutamisten myötä oli kyllä niin paha mieli, että onneksi pääsin siitä tavasta eroon.
Lisäksi olen jäänyt harmittelemaan tilanteita, jossa jollain lapsella on ollut tilanteeseen nähden liian rennot vaatteet, hiukset sekaisin tms. On hävettänyt, että en osaa huolehtia lapsesta.
Ja jos olen vaikka lapsen juhlissa pitänyt lapselle puhetta, olen jäänyt miettimään, että sanoinko nyt siinä ja siinä kohtaa hölmösti. Ja jälkikäteen hävettää älyttömästi.
Joskus olen jättänyt väsymyksen takia menemättä vanhempainiltaan ja harmitellut sitä pitkään.
Lisäksi haluan aina väkisin selvittää kaikki eripurat, ja tämä stressaa välillä lapsia. Vaikka joskus voisin vähän höllätä, kun pienet sanaharkat ehkä vain kuuluvat elämään. Mutta tiedän, että pienetkin selvittämättömät asiat kasaantuvat tuonne syyllisyyden listalleni.
Tämmöisillä asioilla syyllistän itseäni vielä vuosien jälkeen, että miten olen niin huono ja ajattelematon äiti. Mitään en ole tietoisesti tahallani tehnyt vaan tilanne on jostain syystä mennyt siihen. Ja aina voi putkahdella mieleen uusia asioita ja tulee uusia tilanteita, joissa toimin hölmösti. Syyllisyyden lista vain kasvaa.
Kunpa joku voisi sanoa minulle niin kuin itse sanoisin toiselle, että olen vain ihminen ja ihmiset tekevät virheitä elämässä. Mutta ne virheet voi antaa itselleen anteeksi ja päästä yli, jopa nauraa joskus itselleen. Ja että kyseessä ei ehkä kaikista vakavimmat teot ole kuitenkaan. (Ja vaikka olisi paljon pahempaakin, niin eikös nekin pitäisi saada anteeksi, jos katuu tekojaan?)
En meinaa jaksaa jatkuvaa syyllisyyden taakkaa. Ja nämä syyllisyyttä aiheuttavat asiat koskettavat vain lapsia. Saati sitten muuta perhettä, ystäviä, työelämää koskettavat, syyllisyyttä aiheuttavat ja teot tai tekemättä jättämiset. En jaksa.”
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Syyllisyys ja murehtiminen ovat ehkä opittu tapa? Muisteliko äitisi vanhoja asioita, joita et itse edes muistanut?
Minun äitini murehtii ja kertoo tapahtumia, jotka ovat alkaneet vaivata häntä kun aikaa on kulunut. Mummoni teki samaa ja minä myös. Jotenkin omaa syyllisyyttäni helpottaa kuulla äitini juttuja, sillä ne asettavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Mitä väliä monellakaan asialla nyt on? Tärkeintä on nykyisyys ja miten nyt toimii. Olet hyvä äiti.
Katariina Souri kirjoitti kirjassaan, miten hän nukkui krapulaansa kun esikoinen meni ensimmäistä päivää kouluun – yksin, sillä äiti ei kyennyt saattamaan. Se jäi vaivaamaan minua. En sentään ikinä toiminut niin, vaikka paljon virheitä olen tehnytkin.
Tulee pakostakin mieleen tätä ja monia muitakin tekstejä lukiessa, että uskonnon häviäminen yhteiskunnasta ja ihmisten ajattelusta on tehnyt elämästä vaikeaa. Ennen uskottiin, että Kristus on armollinen syntiselle, nykyään vaaditaan olemaan itse armollinen itselleen, vaikka siihen harva pystyy.
Elämää ei mielestäni kannata haaskata murehtimalla asioita, joille ei mitään voi. Parempi on yrittää käyttää voimavaransa hyvän tekemiseen mahdollisuuksien mukaan.
Voit tietenkin keskustella lastesi kanssa näistä asioista, mutta älä kuormita heitä niillä. Nauti elämästäsi nuorten lastesi kanssa, nykyinen vaihekaan ei kestä loputtomiin.
😀😀😀😀😃😃😃😃😃
Niin tuttua. Moni pieni ja isompikin asia kalvaa pahasti vieläkin, vaikka lapset ovat jo aikuisia. Ei päivittäin, mutta välillä mieleen tullessa. Itse asiassa olen lasten kanssa jutellutkin joistain itseäni harmittamaan jääneistä asioista, ja on ilmennyt etteivät he edes muista. Siitä huolimatta on vaikea antaa itselleen anteeksi joitain ylilyöntejä omassa käytöksessä, suurimpana ehkä avioeron aikaisia asioita.
Mutta erehtyminen on inhimillistä, sitä yritän itselleni tolkuttaa. En ole niin ankara ketään muuta kohtaan kuin itseäni, joten ehkä sitä voisi myös itselleen antaa armoa – Kaikki on hyvin.
Minäkin olen ollut täydellisyyden tavoittelija monessa asiassa ja syyllistän itseäni kaikesta.
Vahingollista tässä on se, että siirrän saman asenteen lapsilleni. Heistäkin voi tulla ihmisiä, jotka pakonomaisesti pyrkivät täydellisyyteen, masentuvat ja ahdistuvat, mikä pahimmillaan voi johtaa vaikka anoreksiaan.
Paras olisi, jos pystyi ottamaan rennommin, mutta mikäs teet. Elämä ja varmaan lastenkin elämä menee murehtimiseen
Hei niin tuttua tuo syyllisyys äitiydessä! Itsekin olen samanlainen mutta uskon sen johtuvan itsellä siitä että yritän liikaa olla täydellinen. Jotenkin sinun pitää päästä irti syyllisyyden kehästä? Yritä kääntää ajatukset asioihin missä olet onnistunut äitinä. Nuo huonot kerrat mitä kerroit ovat varmasti aika monella omakohtaisia kokemuksia myös, moni vaan vaikenee tai ei vaan välitä vaikka joskus tulisi ylilyöntejä lasten kanssa. Minusta vaikutat onnistuneen hyvin äitiydessä. Yritä vaan ottaa rennommin. Sitä hoen itsellekin. Ehkä joku päivä huomaamme olevamme rennompia äitejä.
No johan oli avautuminen, kaikki menny niin kuin pitäis, mutta silti syyllisyys kalvaa. Ja siis tunnistan omaa kokemusta vanhemmuudesta tekstissä hyvinkin paljon.
Lisäksi tunistan samoja asioita joista oma äitini on tunnustanut potevansa syyllisyyttä, olen aina sanonut et hyvin se meni, tiedän, ettei hän aina usko, eikä poista syyllisyydentuntoa, ainakin olen yrittänyt. Lisäksi hän on kerännyt itselleen syyllisyyttä mummoudestakin! Kenties maailman ihanin mummo, hoiti lapsia kun äidillä oli raskasta… itse en olisi kenties pärjännyt ilman hänen tukea ja apua.
Jälkiviisaus paras viisaus, olis pitäny tehdä niin tai noin. Ainakin tekstistä paistaa että se mihin voimat riitti on tehty ja enemmänkin. Veikkaisin että lapset itse ovat aikuisina sitä mieltä, että lapsuus ja nuoruus oli parasta aikaa ikinä. Mun mielestä hyvä vanhempi tekee parhaansa, ja se riittää. Yleensä muksuille itselleen riittäisi vähempikin, ovat sopeutuvaisia.
Ja lisään vielä että omat puutteet vanhempana kalvaa todella kovasti, mutta parhaani yritän, jaksamisen rajoissa, joskus paras on kituuttamista ja riitelyä, joskus tasaista ja joskus ihan helvetin kivaa. Palaute tulee sitte joskus kun heidän omat on teinejä, jos ees olen hengissä.
Ole armollisempi itsellesi. Ite en ole oppinu sitä, siis paraskin neuvoja 😀
T. Kaksi lasta, 5 ja 7, yh.