Elämme aikaa, jossa korkea ikä ei ole saavutus vaan välivaihe ennen pakollista poistumaa. Samalla kun korkean iän ihmisiä alettiin nimittää vanhuksiksi, heiltä vietiin suuri osa itsemääräämisoikeutta ja oikeus arvokkuuteen.

Korkean iän ihmisiä tulisi käsitellä korkealla tasolla, vanhuksille näyttää riittävän vähempikin taso, jollei silkka tasottomuus.

 

Olen seurannut muutaman korkean iän naisihmisen matkaa kotimaisessa terveydenhuollossa. Heitä kaikkia yhdistää yli 80-vuoden ikä sekä omatoimisuus, itsestä ja kunnosta huolehtiminen ja ennen muuta elämänhalu. Heille kaikille kävi niin kuin voi meille kaikille käydä eli sattui kotitapaturma: kuka kaatui, toisella alkoi muisti pätkiä. Kun he laskeutuivat terveydenhuollon vanhuspalvelujen osastoille, heille kaikille tapahtui silminnähtävä romahtaminen. Ennen 7-kymppisiltä vaikuttaneet naiset muuttuivat yhdessä yössä ikäisikseen ja kymmentä vuotta vanhemmiksi. Huulipunasta ja politiikasta puhuminen vaihtui  yhdessä yössä kuoleman odotukseen.

 

Se on se terveydenhuollon ote. Siinä korkean iän ihminen saa odottaa käytävällä aika pitkään vaikka lonkka olisi murtunut, koska hän on vanha ja lähellä lähtöä muutenkin. Se on se äänensävy, jolla vanhukselle puhutaan: kuuluva ääni, korostaa kaikkia kirjaimia ja hokee hoidettavan nimeä ikään kuin maistellakseen, että me kaikki nyt tiedetetään, mitä ollaan tekemässä. Virallinen vanhuksenhoitoääni on hyvin samanlainen kuin Hjalliksella Diilissä, silloin kun Hjallis on erityisen tympeällä tuulella. Siitä valitettavan usein kuultaa, että kohta minä joudun sinua taas kääntämään ja selkä ei tykännyt siitä edellisestäkään kyljenvaihdosta.

 

Ei pidä käsittää väärin. Olen saanut istua sairaalavuoteiden vieressä niin paljon, että sairaanhoitajaotokseni on mittava. Olen tavannut ihania, kauniita ja hyväsydämisiä  suomalaisia sairaanhoitajia, joilla on ollut aina aikaa vaikka potilas ja omaiset olisivat molemmat huonolla tuulella. Olen tavannut myös ihania virolaisia ja vielä kaukaisempia hoitajia, joilla on ihana tapa puhua lämpimästi tai vaikka puolihuolimattomasti koskettaa samalla kun tässä jutellaan. Työn täytyy olla raskasta ja vastuun koko ajan alemmas valuvaa, kaikki kunnia siitä. Korkean iän ihmisten asemaan vaikuttavat suuremmat aallot, joilla yksittäiset työntekijälastut voivat vain kellua menemään.

 

”Tehkää rouva vain vaippoihin” on suora lainaus elinvoimaisen korkean iän saavuttaneen naisen hoitosuunnitelmasta. Ennen osastolle tuloa rouva oli ollut täysivaltainen yhteiskunnan jäsen, osastolla alleen laskeva vaippavanhus. ”Ei henkilökunta millään ehdi viemään Kerttua vessaan, on niin vähän resursseja.” Mikä on sinänsä vale, koska resursseja on aina, kun resursseja halutaan: milloin uuteen tonttimaahan, milloin kaivostoiminnan tukemiseen tai kuten Kuopiossa, omaan matkailun- ja vienninedistämistoimistoon Shanghaissa. Kuopion kaupungin Shanghain toimisto oli resurssivalinta ihan samalla tavalla kun vaipat ovat resurssivalinta. En tiedä paraniko kuopiolaisten korkean iän ihmisten elämä kun toimistosta hiljan luovuttiin.

 

Sitten kun rouvat alkavat laskea vaippoihinsa, jotakin heissä muuttuu. Heistä tulee hoidettavia, käänneltäviä ja usein myös raskaista rasitteita, minkä he itse tajuavat paremmin kuin hyvin. Peruspuhtaus on osa ihmisarvoa myös korkean iän ihmisten korvien välissä ja siellä jokin sanoo, ettei minun kyllä pitäisi tehdä housuuni. Se tuntuu nololta. Puhumattakaan tilanteista, joissa vaippoja ei edes vaihdeta. Se on kaksinkertainen nolous ja viimeinen nöyryytys matkalla, jonka päätepisteen tulisi olla arvokas ja elämän kauneutta kunnioittava.

 

Meidän pitäisi arvostaa ikää, koska ikääntymisessä on kaikki historian viisaus. Ilman iän tuomaa tietoa olisin lapsena jäänyt vaille tietoa saniaisen mustien pilkkujen merkityksestä, ilmansaasteista, karjalanpiirakan todellisesta olemuksesta ja sellaisesta hiljaisesta olemisesta, jota ei tapahdu kuin lasten ja isovanhempien kesken.

Me kaikki tulemme historiasta ja olemme pian historiaa, halusimme tai emme.

 

 

— Huono Äiti

Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

6 vastausta artikkeliin “Tehkää rouva vain vaippoihin”

  • Amanda sanoo:

    Kiitos tärkeästä asiasta ääneen puhumisesta.
    Kaikki tuo on totta. Tiedän sen, koska olen itsekin sairaanhoitaja. Toki olen todistanut myös muunlaista loukkaavaa käytöstä iäkkäitä ihmisiä kohtaan henkilökunnan taholta. Tyypillistä on myös se, että henkilökunta haukkuu ja kiroilee vaihtaessaan näitä vaippoja (kun eivät auttaneet vessaan menossa, vaikka heiltä sitä pyydettiin). Haukkuvat esimerkiksi ripulin vuoksi.
    Olen nähnyt liikaa tätä järkyttävää työkulttuuria. Niin paljon, että uusien ihmisten seurassa usein pyrin salaamaan ammattini.

    Toki terveydenhuollon henkilökunta on kuormittunutta, mutta ei se ikinä oikeuta loukkaamaan ja satuttamaan psyykkisesti heidän potilaitaan niillä tavoilla, joita olen nähnyt. Esimiehet usein ummistavat silmänsä täysin tuoden esiin, että asioista ääneen puhuva työntekijä on vain liian ”herkkänahkainen”. Kai nämä esimiehetkin ovat jonkinlaisia sijaiskärsijöitä tässä alimitoitetussa terveydenhuoltoon, erityisesti vanhustenhoitoon liittyvässä, resurssoinnissa.

  • Magge sanoo:

    Helppo lässyttää ja jeesustella, mutta mitä olette itse valmiita tekemään asian hyväksi?

    • mermaid sanoo:

      Mummoni kuoli juuri muutama kuukaisi sitten. Onneksi hän sai elää kotonaan. Muutaman viimeisen viikon vietti sairaalassa ja kyllä käydessämme vessatimme häntä. Ei myöskään pitänyt vaipoista tai siitä, että joutui nukkumaan samassa huoneessa vieraiden kanssa. Itse olen miettinyt mitä omalla kohdallani toivoisin läheisten tekevän, jos olisin samassa tilanteessa. Jokainen toivoo voivansa elää kotona hyvässä hoidossa. Laitoselämä ei ole kenenkään toive. Sikäli mikäli oma terveyteni kestää, toivon voivani auttaa vanhempiani elämään arvokasta ja mielekästä elämää loppuun asti. Tällä hetkellä ovat hyvinvoivia ja toimeliaita ja auttavat minua enempi, kuin minä heitä. Sekin voi pian muuttua. Toivon, että voin opettaa lapsilleni hyviä arvoja, ja sen, että toisista tulee huolehtia. Suurin palkinto on ihmisen arvoinen elämä.

  • Anu sanoo:

    Olen joutunut katsomaan äitiäni ja siskoani sairaalavuoteessa – kyllä vaan, vaipoissa. Molemmat olisivat halunneet mennä vessaan, mutta ei hoitajilla ei ollut aikaa viedä heitä sinne. Molemmat häpesivät syvästi sitä mihin tilanteeseen heidät laitettiin – tekemään vaippoihin.
    Kyynel tuli poskelle tätä kirjoittaessa ja heitä ajatellessa…

  • Inkivääri sanoo:

    Toivottavasti hoito olisi jo nykyään vähemmän säilyttävää ja enemmän aktivoivaa kuin ennen. Olen kuitenkin itse hoitanut naapurin kotona pirtsakkaa ja minut hyvin tuntevaa mummoa. Yöllä sairaalassa hän valvoi ja oli sekava, ei tuntenut minua ja luuli, että haluan myrkyttää hänet. Aamulla ennen kotiinlähtöä kävin vielä kurkkaamassa häntä ja hän tervehti minua iloisesti: voi oletkos sinäkin tullut töihin, ai kuinka mukava, kun on tuttuja…8)

    Valitettavasti tylyttäjiä on hoitoalallakin eikä kaikilla nuorilla ole käsitystä siitä, että se sekava mummu osastolla voi olla sekava vain siksi, että on kipeänä ja vieraassa paikassa. Esim. niinkin yksinkertainen sairaus kuin virtsatieinfektio voi viedä vanhemman ihmisen pään ihan pyörälle.

    • Huono Äiti sanoo:

      Vanhenevan tai sairaan toive on juuri olla kotona. Kunpa sen toiveen saisi useampi toteuttaa.