Tältä tuntuu menettää lapsi
”Olen hyvä äiti. Tiedän sen. Ihana on elämäni. On elokuu. Helle ja aurinko päiviä hellii. Koulut ovat alkanut ja suurperheen äitinä levitän käteni, että ei vielä aika ole töihin mennä. Lapset tarvitsevat minua kotona.
Torstai saapuu ja illalla panikoin mieheni asunnolla. Tytön raudat on kotona ja tyttö isänsä luona. Tunnen sen. Kotiin haluan. Lähden kotiin ja vien tytölle raudat. Istun hiljaa olohuoneessa. Sieltä se saapuu.. poikani. Itkee ja kertoo huolensa. Puolen tunnin ajan vain lohdutan. Onneksi, oi onneksi, lapseni on ihminen joka avautuu ja pystyy puhumaan. Onneksi lohdutin. Onneksi olin kotona.
Seuraava päivä on jo hyvä päivä. Poikani sanoo hyvä olo on jo äiti. Tekee lähtöä kavereiden luokse. Halaan lastani ennen kun ovesta lähtee ja sanon: sinulla ei ole mitään hätää. Kaikki asiat kääntyy vielä hyväksi. AINA! Se jäi viimeiseksi halaukseksi. Lauantai on täynnä naurua ja iloa, ja on kuuma kesäpäivä. Tyttöjen ja mieheni kanssa hieno päivä, kunnes saapuu ilta. Mieleeni juolahtaa vain missä poika. Laitan viestiä ja viesti tulee takaisin: kaikki hyvin. Tulee riipaiseva tunne. Henkivakuutus. Pakko ottaa henkivakuutus lapsille, kun talossa kaksi teiniä, jotka tallaa jo omia polkuja… no päädyn pojan isän kanssa tulokseen, että katsotaan asia ensi viikolla.
Sunnuntai aamu valkenee.. tytöt katsoo ohjelmia ja nauru ja ilo täyttää asunnon. Kello tulee 7.56… ovikello soi. Yksi tytöistä avaa oven. Hetken päästä… sinua pyydetään ovelle. Siellä on poliisi. Oven raosta jo tiedän. Päässäni menee monet elokuvat läpi missä poliisi seisoo ovella. Saan uutisen. Poikani on kuollut. Päässäni pimenee ja yritän selittää tytöille, että ei ole hätää koska tytöillä kysymyksiä mitä poika on nyt tehnyt. Yritän hengittää ja sanon vain että ei mitään pahaa ole tehnyt. Ei hän ollutkaan. Syytön. Haamuna kävelen yläkertaan ja yritän laittaa pyykkiä. Mieheni on juuri puhunut poliisin kanssa ja juoksee yläkertaan. Halaa… samalla lysähdän lattialle ja henki ei kulje. Silloin lähti rinnastani palanen ja yksi kauneimmista piirteistäni. Positiivisuus.
Siitä alkoi taisto. Asuntomme täyttyi surukimpuilla ja adresseilla. Kukaan ei tiennyt mitä niille pitää tehdä. Heitän poikani oven eteen kaikki. En halua nähdä niitä. Kyllä! Pojallani on tappaja. Tuo hahmo joka kulkee vapaana koska Suomen laki. Tunteet sitä poikaa kohtaan on tunteettomat… pojan vanhempia ei saisi syyttää, mutta myöhemmin ymmärrän, että kyllä, hyvä vanhempi olisi edes laittanut osanotot minulle ja kysynyt voiko jotenkin auttaa. Kyllähän minun poikani ja heidän poika oli ystäviä. Ei mitään.
Kuukausien jälkeenkin vielä mietin, että silitelläänkö jossain asunnossa poikani tappajan päätä vain. Eivät taida ymmärtää mitä on heidän poikansa saanut aikaiseksi. Monien satojen ihmisten surun! Päässäni on nyt pyörinyt ihmiset jotka on tämän kokenut. Oman lapsen menetyksen. Säälin ja tiedän ja tunnen sen kivun. Veljeni, serkkuni, monet perheet. Kaikki. Pelkään kaikkien vauvojen ja lasten edestä ja mietin, että voi kuin kenenkään vanhemmat vain ei saisi koskaan uutisia, joita itse sain. Toivon että joku suojelisi noita lapsia ettei heille tapahtuisi mitään pahaa.
Nyt olen oppinut. Lapset ovat vain lainassa ja aina asiat ei mene niin että ikäjärjestyksessä suvusta lähdetään. Antaisin vain neuvon jokaiselle. Kuuntele lastasi. Halaa lastasi. Sillä koskaan ei tiedä, koska se on viimeinen.”
Nimim. Suloista ja haikeaa
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Artikkelikuva Kat J.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
En ole menettänyt lasta, minulla on kaksi poikaa. Olen eritysherkkä ja tunnen muitten surut lapsen menettämisistä. Samalla pelkään että toivottavasti en koskaan joudu kokemaan tätä. Maailmani hajoaisi. Osanottoni ja voimia ❤
Lapsen menettäminen, tapahtui se sitten millä tavalla tahansa on aina jotain sellaista, missä muutkin, mutta ÄITI revitään sydämestä rikki. Se konkreettinen tunne, kun sydän särkyy on jotain, mitä ei haluais ikinä kenenkään joutuvan kohtaamaan. Se jättää jäljen, minkä arvet ei koskaan häviä. Ne arvet jättää loppuelämään pelon siitä, jos saman joutuu kohtaamaan uudelleen. Vaikka niitä asioita käsittelis ammattilaisten kans ja asiat ymmärtäis jollakin tapaa, niin silti oman lapsen kuolema särkee totaalisesti äitin perusluottamuksen elämään. Oon kaks lasta haudannut pienenä. Toisen synnynnäisen jutun takia reilun vuoden ikäisenä. Toisen tuosta viiden vuoden päästä löysin sängystään kuolleena myös reilun vuoden ikäisenä. Tapahtumista on aikaa jo yli 10 vuotta ja silti itku tulee edelleen, kun tietää mitä äitinä on joutunut käymään läpi. Rakkaudella
Tässä kohtaa Hammurabin laki on ainoa oikea laki. Se pitäisi Suomen lainkim tunnustaa.
En ole menettänyt lasta, vaan kahden lapsen äiti ja odotan iltatähteäni. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään maailmassa ja tekisin heidän vuokseen mitä vain. Pahin pelkoni on, että menettäisin heistä jonkun ja miettinyt, miten sellaisesta selviäisin. Voi kun voisikin voimakentän luoda jokaisen ympärille, vaan eihän se olisi mitään elämää.
Voimia kirjoittajalle, syvä halaus ja osanottoni ❤ Toivon, etten koskaan joudu kokemaan samaa…
Lämmin halaus sinulle. Itse olen poikani saattanut hautaan.. Kouluun lähti aamulla eikä palannut enää kotiin. Raskaita aikoja joita kannan mukanani hautaan saakka ❤️.
Voimia suruun ❤
Voimia sinulle valtavasti ❤️itsekkin menetin esikois poikani 2015 hän menehty Autokolarissa suru on suuri 😭❤️
Voimia valtavasti sinulle!Tämän suru ei mene koskaan ohi,eikä tarvikkaan,koska silloinhan unohtaisimme lapsemme ja sehän ei ole mahdollista kuten tiedämme.Omasta menetyksestä kolme vuotta kolme kk ja pystyn tuntemaan aika ajoin iloa ja nähdä värejä.Ikävä on vaikein tunne käsitellä niitten muitten lisäksi.Muistathan liittyä eri vertaisryhmiin facessa ja liveryhmiä on usealla eri paikkakunnalla.Käpy ryn kautta saa myös henkilökohtaisen vertaissurutukijan joka on vain sinua ja suruasi varten…
Pahoitteluni. Olen itsekin lapseni menettänyt. Mutta kyseessä oli onnettomuus. En ole toipunut, mutta pystyn hengittämään tuntematta kipua. Ei tämä tuska koskaan lähde pois, mutta sen kanssa on vain elettävä. Valitettavasti
❤️
Minä menetin myös lapseni toisen käden kautta. Koko elämä muuttui ja minä sen mukana. Minä en halua kuulla tekijästä enkä mistään siihen liittyvästä mitään. Poikani menehtymisestä on nyt 10v aikaa. Siihen, että sai yleensä elämästä kiinni meni 5vuotta. Ammattiapu oli korvaamatonta. Monesti mietin minäkin, että tiesikö poikani varmasti, kuinka paljon häntä rakastin. Ei tullut tarpeeksi usein hänelle sitä sanottua.
Tämä on käynyt minullekin,viha ja raivo on päällimmäisenä.Surulla ei ole vielä ollut tilaa eikä aikaa.
Koskettaa ja kovaa. Itse kuulun samaan lapsensa menettänyt muun ihmisen takia. Minäkään en saanut suruvalitteluja enkä mitään toiselta perheeltä ja yhä edelleen se kalvaa mieltäni.
Kirjoituksesi sai aivan sanattomaksi. Lämmin osanotto ja voimia surutyössä <3